Turkin kieltä on kirjoitettu monilla eri aakkosilla: muinaisturkkilaisilla (riimukirjainten tapaisilla), arabialaisilla, latinalaisilla, kreikkalaisilla ja kyrillisillä aakkosilla. Vuodesta 1928 alkaen on Turkissa käytetty latinalaisia kirjaimia ja seuraavia lisämerkkejä:
Englanninkielisessä tiedonvälityksessä kaikki tarkkeet jäävät usein pois. Vielä yleisemmin esiintyy (suomenkielisissä hakuteoksissakin) ı:n tilalla i ja İ:n tilalla I, eli pisteellisen ja pisteettömän i:n välillä ei tehdä eroa. Esimerkiksi İnönü esiintyy usein asussa Inönü tai Inonu. Ks. myös I-kirjaimen tarinassa esitettyä kuvausta pisteettömästä i:stä. Nimi Istanbul on kuitenkin katsottava ns. sovinnaisnimeksi, jota suomessa käytetään turkinkielisen nimen İstanbul sijasta.
Lyhyysmerkki-g ğ (”pehmeä g”, ”lyhyt g”) kuvataan usein niin, että se ei koskaan äänny vaan vain osoittaa edeltävän vokaalin pitkäksi. Toisten kuvausten mukaan se ääntyy takavokaalin edellä heikkona g:n tapaisena hankausäänteenä (soinnillisena velaarispiranttina [ɣ]), etuvokaalin edellä j-äänteenä. Sanan lopussa tai konsonantin edellä se ei yleensä äänny vaan (nykykielessä) vain osoittaa edeltävän vokaalin pitkäksi. Tämän takia esimerkiksi nimeä Erdoğan ei pitäisi jakaa Erdo-ğan. Koska ğ:hen loppuva sana ääntyy pitkään vokaaliin loppuvana, sen taivutuksessa suomen kielessä käytetään heittomerkkiä, esimerkiksi Elâzığ : Elâzığ’n : Elâzığ’hın (tai, jos tuntuu liian oudolta käyttää suomalaisessa päätteessä suomen kirjaimiin kuulumatonta kirjainta, Elâzığ’hin).
Englanninkielisissä teksteissä esiintyy käytäntöä, jossa turkin ”hankalia” lisämerkkejä korvataan latinalaisilla perusaakkosilla tai niiden yhdistelmillä seuraavasti: ğ → gh, ç → ch, ş → sh, ü → u tai ue. Lisäksi saatetaan latinalaisia peruskirjaimiakin korvata toisilla, joiden oletetaan antavan englantia puhuvalle paremman käsityksen ääntämyksestä: c → j tai dzh, j → zh, e → a, ae (tai e).
Laadukasta asiatekstiä kirjoitettaessa on syytä tarkistaa kaikkien turkinkielisten nimien kirjoitusasu. Epäluuloon on aihetta, jos sana näyttää rikkovan turkin vokaalisointua, jonka mukaan sanassa on joko vain takavokaaleja (a, ı, o ja u) tai vain etuvokaaleja (e, i, ö ja ü). Tosin yhdyssanat ja nuoret lainasanat voivat rikkoa vokaalisointua kuten suomessakin. Esimerkkejä ainakin näennäisesti vokaalisointua rikkovista nimistä: Atatürk, Üsküdar, Tayyip.
Jos näkee esimerkiksi suomenkielisessä tekstissä asun Odzil, on syytä olla epäluuloinen. Nimen oikea asu onkin Özdil, mutta nimi oli oletettavasti kopioitu englanninkielisestä tekstistä. Kirjoitusasut, joissa on sekä pisteellinen että pisteetön i, ovat myös yleensä virheellisiä; esimerkiksi Izmir pitää kirjoittaa İzmir. Kuitenkin esimerkiksi kaupunginnimi Diyarbakır sisältää kummankinlaisen i:n.
Turkin kielessä pääpaino on tavallisesti sanan viimeisellä tavulla, mutta erisnimissä yleensä ensimmäisellä.
Kun turkille kehitettiin latinalainen kirjoitusjärjestelmä 1900-luvulla, tehtiin muutamia hiukan erikoisia ratkaisuja kuten pisteettömän i:n käyttöönotto. Se aiheuttaa erikoisongelmia tekstinkäsittelyssä.