Nykyajan kielenopas, luku 1 Yleistä tästä oppaasta:

Oppaan tarkoitus ja luonne

Oikeakielisyysopas

Nykyajan kielenopas on laaja esitys suomen kielen kirjoittamisesta lähinnä oikeakielisyyden kannalta. Vaikka kielen­huolto on väljentänyt sääntöjä, normien merkitys on pikemminkin kas­va­nut kuin vähentynyt. Sääntöjen muut­tu­mi­nen on luonut epävarmuutta ja ristiriitaisia nor­mistoja.

Toisen tyyppinen kirjoittamisen opas on Kirjoita asiaa, joka keskittyy kir­joit­ta­mi­sen suuriin linjoihin.

Opas käsittelee siis lähinnä oikeakielisyyttä, siis kielen sääntöjen eli normien nou­dat­ta­mis­ta. Voimme myös sanoa, että aiheena on kielivirheiden välttäminen, olipa kyse kirjoitusvirheestä, väärästä sanan­valinnasta, väärästä taivutuksesta, virheellisestä lause­rakenteesta tai muusta. Tässä on tavallaan varsin suppea näkökulma kirjoittamiseen. Se on kuitenkin sellainen näkökulma, jonka monet kokevat tärkeäksi. Oikeakielisyys ei tee huonosta jutusta hyvää, mutta kielivirheiden paljous voi turmella hyvänkin jutun.

Lähtökohta: mitä kirjoittaja pitää vaikeana

Toisaalta tämä opas pyrkii lähtemään sellaisista asioista, jotka kirjoittajat kokevat ongelmiksi. Siksi sisältö painottuu paljolti kielen yksityiskohtiin, kuten välimerkki­sääntöihin, sovinnaisiin merkintätapoihin ja sanojen kirjoitusasuun.

Mukana on kyllä jonkin verran myös kohtia, joissa pyritään osoittamaan yleensä ongel­mat­to­mi­na pidetyt asiat ongelmallisiksi. Sellainen on esimerkiksi lauseiden moni­selit­tei­syys, jota kirjoittaja itse ei useinkaan tule ajatelleeksi. Tältä osin lähestymis­tapa on selittävä pikemminkin kuin sääntöjä esittävä. Moniselitteisyyden suurin ongelma on yleensä sen havaitseminen; korjaamiseen tarvitaan pikemminkin pientä vaivannäköä kuin erityisiä sääntöjä.

Miksi kielenhuollon voi aloittaa oikeakielisyydestä?

Kielivirheiden korjaaminen ei suinkaan ole tärkein asia oman kielenkäytön kehittämisessä. Siitä kuitenkin luonnollista aloittaa, koska paljon useammat kokevat tekevänsä kieli­virheitä kuin kirjoittavansa tyylillisesti huonoa tai vaikeatajuista tekstiä. On helpompi oppia kor­jaa­maan oman kielenkäytön yksityiskohtia kuin opetella kokonaan uudenlainen tapa kir­joit­taa. Oikeakielisyyden pohjalta päädytään myös tyylikysymyksiin, sillä virheitä voidaan suures­ti välttää kirjoittamalla yksinkertaisempaa ja luonnollisempaa kieltä.

Oikeakielisyys rasitteena?

Oikeakielisyys on usein tärkeää, mutta sen saavuttaminen on työlästä. Jos kirjoittaja keskittyy pohtimaan, onko jokin ilmaisu kielellisesti tarkalleen oikea, keskittyminen asiaan ja sen sujuvaan esittämiseen häiriytyy.

Lisäksi oikea ilmaisu ei aina ole kaikkien lukijoiden mielestä oikea. Virallisten suo­si­tus­ten mukainen kieliasu voi olla lukijoille vieras, jopa kummallinen. Siksi on osattava arvioida, milloin oikeakielisyys on tärkeää ja missä määrin. Esimerkiksi toisen kirjoittamaa tekstiä tarkistettaessa tai muutoin muokattaessa on tiedettävä, mihin kannattaa puuttua.

Tämä opas neuvoo neuvoo kirjoittamaan niin, että lukijoille tärkeitä normeja ei rikota. Li­säk­si se korostaa eri normien eri­asteis­ta merkitystä. Kannattaa esi­mer­kik­si väl­tel­lä moni­tul­kin­tai­suu­teen, vääriin tul­kin­toi­hin tai ymmärtämis­vai­keuk­siin joh­ta­via kieli­vir­hei­tä enem­män kuin sellaisia vir­hei­tä, jotka rik­ko­vat vain mel­ko mieli­val­tai­ses­ti ase­tet­tu­ja oikein­kirjoitus­sääntöjä.

Myös ravintoa norminälkään

Suomalaisia on luonnehdittu ”norminälkäisiksi” kieliasioissa ja vähän muutoinkin. Moni haluaa yksiselitteisen vastauksen kysymykseen, onko jokin ilmaisu oikein vai väärin tai kumpi kahdesta vaihtoehdosta on oikea tai ainakin oikeampi.

Kun kieleen tulee jatkuvasti uusia sanoja ja ilmaisuja, usein lainoina, on kielenkäyttäjän vaikea pysyä perässä. Tilannetta vielä vaikeuttaa se, että kielenhuolto on, sinänsä ym­mär­ret­tä­vis­tä syistä, siirtynyt selvien normien antamisesta suosituksiin ja sallivuuteen.

Tämä opas auttaa kirjoittamaan suomen kieltä oikein, sääntöjen mukaisesti. Mutta opas lähtee siitä, millaisia kieliasioita yleisesti pidetään vaikeina pikemminkin kuin siitä, mitä kaik­kea kielessä pitäisi sääntöjen mukaan korjata. Opas tarkastelee sitäkin, milloin sääntöjä on perusteltua rikkoa ja miten luovitaan keskenään ristiriitaisten sääntöjen karikoissa.

Läpikäyvänä periaatteena on se, että oikeakielisyys palvelee kirjoittamisen tarkoitusta, viestin perillemenoa. Pitääkö kirjoittaa ”viiveen” vai ”viipeen”? Kumpi tahansa vaihtoehto saa osan lukijoista hämmentymään tai jopa ärsyyntymään. Opas ehdottaakin useisiin ongelmiin ratkaisuksi niiden välttämistä. Jos ongelman kiertäminen ei onnistu, kannattaa yleensä valita se vaihtoehto, joka ärsyttää vähiten. Tämä ei aina ole sama kuin se, jota useimmat pitäisivät parhaana.

Normien ristiaallokossa

Kielelle asettavat normeja monet eri tahot: kielitoimisto, yritysten tiedotus­yksiköt, esimiehet, opettajat ja monet muut. Jokaisella normilla on perus­teen­sa, hyvät tai huonot. On tärkeää tuntea pe­rus­teet, jotta voi risti­riita­tilan­teis­sa teh­dä järkeviä valintoja. Siksi tämä opas on osittain poh­dis­ke­le­vam­pi kuin monet van­hem­mat kielen­oppaat. Toi­saal­ta ta­voit­tee­na on antaa mah­dol­li­sim­man täs­mäl­li­siä vastauksia nii­hin ky­sy­myk­siin, joi­hin voi vastata täs­mäl­li­ses­ti.

Ratkaisuja, ei sääntöjä

Tämä kielenopas pyrkii siis tarjoamaan ratkaisuja ongelmiin pikemminkin kuin sääntöjä. Useinkin ratkaisuja on useita, eri tilanteisiin sopivia.

Toisaalta yksi kielenkäyttäjän ongelmista on juuri siinä, että muut vaativat häneltä joi­den­kin sääntöjen noudattamista. Kun pitää opetella uusia sääntöjä, on parempi, että ensin ym­mär­tää niiden perustelut ja tarkoituksen. Silloin säännöt on helpompi hyväksyä ha muistaa. Silloin voi myös harkita, milloin niistä on poikettava. Niinpä tässä oppaassa käsi­tel­lään­kin keskeisten sääntöjen käytännöllisiä perusteluja. Viime kädessä jokainen kir­joit­ta­ja tekee omat ratkaisunsa. Hänen avukseen voidaan tarjota tietoa säännöistä ja suosi­tuk­sis­ta ja niiden perusteluista.

Lähtökohtana on, että lukija osaa suomea. Luonnollinen osaaminen tarvitsee kyllä monen­lais­ta tukea, mutta perustana on kirjoittajan oma kielitaito, ei ulkopuolelta tulevien sään­tö­jen ja ohjeiden kokonaisuus. Opas pyrkii olemaan lukijan kumppanina sääntöjen vii­da­kois­sa, ei osa häntä vastassa olevista vaatimuksista.