Adjektiivien -hko-johdosten asema suomen kielen järjestelmässä

Perusmääritelmä ja merkitys

Iso suomen kielioppi (ISK) kuvaa (§ 294) sellaiset sanat kuin helpohko ja lämpimähkö mode­ra­tiivi­johdoksiksi, jotka ”ilmaisevat kanta-adjektiivinsa tarkoittaman ominaisuuden joltistakin astetta, mutta kuitenkin vähäisempää kuin johdoksen kanta-adjektiivi sellaisenaan ilmaisee”.

Kyseessä on siis adjektiivin johdos, joka itse on adjektiivi. Se voidaan rinnastaa kompa­raa­tioon eli komparatiivin ja superlatiivin muodostamiseen, mutta sitä ei kieliopeissa käsitellä niiden yhteydessä.

Asteista puhuminen on tässä yhteydessä kuitenkin kyseenalaista. Esimerkiksi sana helppo ei ilmaise mitään erityistä helppouden astetta. Toinen ISK:n luonnehdinta merkitsee, että -hko-johdin vastaa jonkin sellaisen aste­määritteen kuin varsin, aika, melko, melkoisen tai vähän, hieman, jonkin verran käyttöä. Näiden määritteiden merkitykset ovat kuitenkin aika erilaisia. ISK ei siis kuvaa -hko-johtimen merkitystä kovinkaan tarkkaan.

Oikeastaan ainoa asia, joka voidaan varmasti sanoa -hko-johtimen merkityksestä, on se, että jos sitä käytetään, ei tilanteessa voitaisi käyttää sen kantasanaa, jonka edessä on aivan tai ihan. Ei ole mitenkään selvää, miten helppo helpohko on, mutta ainakaan se ei ole aivan helppo. Toisaalta se ei myöskään liene hyvin helppo.

Nimitys ”moderatiivijohdos” ei siis ole kovin kuvaava, koska johdos ei yleisesti tarkoita ominaisuuden kohtalaista (moderaattia) tasoa. ISK:n käyttämä nimitys ”hkO-adjektiivi” on periaatteessa huono, koska on myös muutama adjektiivi kuten vauhko, joissa -hko-loppu ei ole johdin, vaan osa vartaloa. Yksinkertaisinta on puhua -hko-johdoksista. Niitä voi kuitenkin luonnehtia moderatiivisissa siinä väljässä merkityksessä, että -hko-johdos ei tarkoita aina­kaan kantasanan ilmaiseman ominaisuuden kumpaakaan äärimmäistä määrää.

ISK:n termistö on tässä asiassa sekavahko. Sen on tulkittu käyttävän sanaa moderatiivi­johdokset nimenomaan hko-johdosten nimityksenä, mutta toisaalta tämä sana on pykälien 294–295 yhteisenä nimityksenä, ja niissä kuvataan mm. sellaiset johdokset kuin ahtaanlainen, lyhyenläntä ja harmahtava. ISK:n määritelmäosan mukaan moderatiivi­adjektiivi tarkoittaisi nimenomaan hko-johdoksia, mutta tätä nimitystä ei kirjassa muutoin esiinny lainkaan!

Vaikka -hko-johdoksilla voitaisiin usein kuvata ominaisuuden eri asteita esimerkiksi kysely­lomakkeissa, tämä ei ole kovin tavallista. Esimerkiksi asteikon pieni, pienehkö, keskisuuri, suurehko, suuri sijasta käytetään yleisemmin asteikkoa pieni, melko pieni, keskisuuri, melko suuri, suuri.

Asema kielen kuvauksissa

Koska -hko-johdosten muodostaminen on produktiivista ja koska se ei muuta sanan valenssia, se voitaisiin kuvata taivutukseksikin. Missään ei kuitenkaan liene tehty näin. Kyseessä olisi erityinen taivutustapa, jonka tunnus sijoittuu sijapäätteen (ja monikon tunnuksen edelle). Taivutukseksi kuvaaminen herättäisi kysymyksen, eikö myös komparaatio ole taivutusta. Tähän ei ole haluttu mennä, muun muassa siksi, että komparaatio muuttaa valenssia; ISK kuitenkin kuvaa komparaation olevan ”rajalla” taivutuksen ja johtamisen välillä (§ 62).

Johdokset kuvataan sanakirjoissa normaalisti omina hakusanoinaan. Tästä on joiltakin osin yleisesti poikettu suomen sanakirjoissa mm. kuvaamalla teonnimiä ja ominaisuuden­nimiä kanta­sanojensa kuvauksissa. Nykysuomen sanakirjassa on melko paljon -hko-johdoksia haku­sanoina (arviolta lähes 200), mutta Kielitoimiston sanakirjassa (KSK) vain yksi, makeahko, joka on ehkä jäänyt mukaan vahingossa. Sen sijaan Joukahainen-sanastotietokannassa niitä on kymme­nit­täin (tilanne 13.7.2019; saatu hakulausekkeella .*hk[oö]$ ja tarkistamalla tulokset käsin): ankarahko, haaleahko, hapahko, harvahko, heikohko, helpohko, hopeahko, huonohko, hyvähkö, häilyvähkö, isohko, jykevähkö, järkevähkö, jäykähkö, kalpeahko, kapeahko, karheahko, karkeahko, karuhko, kattavahko, kehnohko, kepeähkö, kevyehkö, kiinteähkö, kimeähkö, kireähkö, kitkerähkö, komeahko, korkeahko, kosteahko, kovahko, kuivahko, kylmähkö, kömpelöhkö, köyhähkö, laajahko, laimeahko, laiskahko, laveahko, lievähkö, lihavahko, lyhyehkö, lämpimähkö, löysähkö, makeahko, matalahko, miedohko, mukavahko, mustahko, niukahko, nopeahko, nuorehko, ohuehko, oudohko, paksuhko, pehmeähkö, pienehkö, pimeähkö, pitkähkö, pulleahko, pyöreähkö, rumahko, runsaahko, ruskeahko, selkeähkö, soikeahko, sopivahko, suipohko, suppeahko, suurehko, synkähkö, syvähkö, tiheähkö, tukevahko, tummahko, tuoreehko, turpeahko, tyhmähkö, tylpähkö, tylsähkö, ujohko, useahko, uudehko, vaaleahko, vahvahko, vaikeahko, vaisuhko, vakavahko, valkeahko, vanhahko, vankahko, viileähkö, väljähkö, ylpeähkö.

Erikoinen on substantiivin johdos hopeahko, joka esiintyy jossain määrin. Muutoin ei juuri liene esimerkkejä substantiivien -hko-johdoksista, vaikka sellaisia voisi pitää yhtä mahdollisena kuin substantiivien komparaatiota (jota ISK kuvaa lyhyesti).

Tutkielma Moderatívne adjektívne deriváty vo fínčine (Suomen kielen moderatiiviset adjektiivi­johdokset) esittää (kohdassa 5.1.1) -hko-johdosten laajahkon luettelon, joka perustuu tšekkiläiseen InterCorp-korpukseen. Luettelossa on mukana kellahko, joka on substantiivin kelta johdos. Tässä, kuten sanan hopeahko tapauksessa, tuntuu olevan taustalla pitkän adjektiivin -hko-johdoksen (hopeisehko, keltaisehko) välttäminen.

Suhteelliset adjektiivit ja komparoitavuus

ISK esittää useanlaisia rajoituksia -hko-johdosten muodostamiselle. Tosin se aluksi sanoo: ”Moderatiivijohdos on mahdollista muodostaa periaatteessa kaikista suhteellisista adjektiiveista, joskin käytössä on melko rajallinen joukko hkO-adjektiiveja.”. Tämä lienee tulkittava niin, että kaikkien suhteellisten adjektiivien -hko-johdokset ovat kielen­mukaisia, mutta vain pienehkö osa niistä on yleisessä käytössä.

ISK;n määritelmäosan mukaan suhteellinen adjektiivi (eli suhteellista ominaisuutta ilmaiseva adjektiivi) on sellainen, joka komparoituu ja joka voi saada ”ominaisuuden intensiteetin astetta ilmaisevia astemääritteitä, intensiteetti­määritteitä” kuten aika pieni. Suhteellisia adjektiiveja käsittelevä ISK:n kohta (§ 605) lisää, että ne ovat ”asteikollisia eli skalaarisia”. Tämä vaikuttaisi viittaavan fysikaalisten suureiden mittaamisen asteikkoihin, mutta sellaisista ei tietenkään yleensä ole kyse.

Suhteellisen adjektiivin käsite on siis epäselvä, ja sitä onkin ehkä lähestyttävä sen komple­men­taa­ri­sek­si vasta­kohdaksi tarkoitetun käsitteen kautta. ISK määrittelee absoluuttisen adjektiivin sellaiseksi, joka ”on merkitykseltään riippumaton määrittämänsä substantiivin tarkoitteesta” (mikä on outo ajatus) ja ”kuvaa ominaisuuksia, joita entiteetillä joko on tai ei ole”. Tässä tarkoitettaneen, että ominaisuudessa ei voi olla asteita niin, että sitä voisi sanoa olevan yhdessä enemmän kuin toisessa. ISK lisää:

Absoluuttinen adjektiivi ilmaisee mm. materiaalia (puinen), ajallista tai paikallista alkuperää (kivikautinen, savolainen), määräikää tai -kestoa (3-vuotias, 30-vuotinen) tai johonkin liittyvyyttä tai kuuluvuutta (musiikillinen, sosioekonominen, viittomakielinen).

Toisaalta ISK:n kuvaus komparaatiosta (§ 300) sanoo: ”Yleensä adjektiivilla on sekä kompa­ra­tiivi- että superlatiivijohdos.” Se liittää tähän vain kaksi poikkeusta: viimeinen-sanalla ei ole komparatiivia eik valmis-sanalla superlatiivia. Kuitenkin sanoja viimeisempi ja valmein käytetään jonkin verran, ja KSK mainitsee ne. (Periaatteessa toki poikkeuksen muodostaisi myös ISK:n mainitsema suppletiivinen komparaatio hyväparempiparas, mutta todel­li­suu­des­sa myös säännöllisiä johdoksia hyvempi ja hyvin käytetään, vaikka ne eivät kirjakieleen kuulukaan.)

Näin ollen suhteellisen ja absoluuttisen adjektiivin käsitteet ovat suhteellisia eivätkä ehkä kovin hyödyllisiä. Niillä voidaan kuvata lähinnä sitä, että joitakin adjektiiveja komparoidaan useammin kuin toisia.

KSK:ssa on, toisin kuin sen edeltäjissä, melko järjestelmällistä tietoa komparatiivista. Kunkin adjektiivin kuvauksessa mainitaan sen komparatiivi ja superlatiivi; tähän tosin lienee muutama poikkeus, mutta niistä ei voi päätellä varmasti, että komparaatio olisi mahdoton. Mainitut johdokset on ilmoitettu mm. ISK:n absoluuttisiksi kuvaamista sanoista kivikautinen, savolainen, musiikillinen, sosioekonominen ja viittomakielinen. Vain sanalle kolmivuotias niitä ei ilmoiteta. Ajatuksena on ehkä ollut, että adjektiivia, joka ilmoittaa jonkin ominaisuuden täsmällisen määrän, ei voi järkevästi komparoida. Tällaisten adjektiivien komparaatiotakin esiintyy, joskin harvinaisena, ja ainakin komparatiiville voidaan esittää mielekkäämpiä tulkintoja, kuten ’lähempänä kolmivuotiasta’ (tai kuvaannollisemmin ’enemmän kolmi­vuo­tiaan tavoin käyttäytyvä’).

Muodostuksen rajoitukset

Jos edellä kuvattu adjektiivin suhteellisuuden vaatimus jätetään huomiotta, ISK asettaa seuraavat rajoitukset -hko-johdosten muodostamiselle:

KSK:n mukaan sanoja pitkäjalkainen ja hyvännäköinen voidaan komparoida. Siksi on vaikea nähdä, miksi -hko-johdosten muodostaminen niistä olisi mahdotonta. Koska KSK:n mukaan mahdollisia ovat sekä pitkäjalkaisempi että pitempi­jalkai­nen, voidaan vastaavasti ajatella muodostettavan sanat pitkäjalkaisehko että pitkähkö­jalkai­nen. Niistä jälkimmäistä on käy­tet­tykin.

Muutoinkin ISK antaa liian rajoitetun kuvan -hko-johtimesta. Osuvasti on Eeva Kangasmaa-Minn sanonut, että tämä johdin ”on produktiivinen, mutta ei liity yhtä herkästi kaikkiin adjektiivien muototyyppeihin” (teoksessa ”Derivaatiokielioppia 3: Nominikantaiset nominijohdokset”). Hän mainitse esimerkit suurehko, haaleahko, punaisehko, joista viimeinen rikkoo ISK:n esittämiä vartalomuodon ja merkityksen rajoituksia.

Todellinen rakennerajoitus lienee, että että -hko-johdoksia ei muodosteta -hko-joh­dok­sis­ta. Leikillisinä muodosteina kuten helpohkohko nekin toki olisivat mahdollisia.

Edelleenjohdokset

ISK:n mukaan -hko-johdoksista ei yleensä muodosteta muita johdoksia kuin -sti-adverbeja: ”hkO-johdokset eivät komparoidu eikä niistä muodosteta ominaisuudennimiä (*vanhahkompi, *vanhahkoin; *vanhahkous), vaan vain stix-adverbeja, esim. helpohkosti, kevyehkösti.” Tämän kanssa sopusoinnussa on, että KSK:n ainoan -hko-johdoksen, sanan makeahko, kuvauksessa ei esitetä komparaatiota, toisin kuin adjektiivien kuvauksissa yleensä.

Edellä kuitenkin jo viitattiin siihen, että kielessä kyllä esiintyy -hko-johdosten kompa­ra­tii­ve­ja; superlatiivit olisivat merkityksen kannalta oudohkoja, Komparatiivi kuten isohkompi saattaa joskus johtua kirjoittajan horjumisesta absoluuttisen komparatiivin (isompi ’ison­puo­lei­nen’) ja -hko-johdoksen (isompi) välillä, pikemminkin kuin vertailusta.

Myös -hko-johdoksista johdettuja ominaisuudennimiä käytetään, joskin vähän. Esimerkiksi isohkous ja pienehköys vaikuttavat sopivissa yhteyksissä aivan luontevilta ja ymmärrettäviltä. Hiukan toisin muodostettujakin ominaisuuden­nimi­johdoksia esiintyy, kuten pienehkyys.

Loppupäätelmä

Koska ISK on kuvaileva kielioppi, ei normatiivinen, sen kuvauksia ei voi pitää ratkaisevina sen kannalta, millaiset -hko-johdokset ovat yleiskielessä sallittuja. Sille ei liene normeissa esitetty mitään sääntöjä. Normit ylipäänsä puhuvat -hko-johdoksista ilmeisesti vain yhteyksissä, joissa suositellaan ns. absoluuttisen komparatiivin korvaamista muilla rakenteilla, kuten absoluuttisesti käytetyn sanan vanhempi korvaamista sanalla vanhahko tai vanhanpuoleinen.

Niinpä jokaista adjektiivista muodostettua -hko-johdosta on pidettävä kielen­mukaisena ja normin­mukaisena. Sellaisten johdosten yleisyys riippuu kuitenkin suuresti kantasanan merkityksestä ja muodostakin.