Voi tempuksia, voi moduksia – suomen verbitaivutus uudella tavalla kuvattuna

Neljästä kategoriasta kahteen

Vanhoissa kieliopeissa kuvattiin suomen kielen verbien taivutus käyttäen sellaisia käsitteitä kuin pääluokka, tapaluokka (modus), aikamuoto (tempus) ja persoona ja sen luku. Sanottiin esimerkiksi, että muoto sanon on aktiivin indikatiivin preesensin yksikön 1. persoonan muoto. Tässä esityksessä se kuvataan sanomalla, että kyseessä on tunnukseton muoto, jossa on suffiksina -n. Tämä tietysti vastaa suoremmin sanan muoto-opillista (morfo­logista) raken­net­ta, joka koostuu yksin­kertaisesti verbin­vartalosta sano- ja päätteestä -n.

Tässä tarkastelussa rajoitutaan taivutukseen muoto-opin mielessä, siis sanan taivut­ta­mi­se­na, joka suomen kielessä tapahtuu lisäämällä päätteitä, jolloin vartalossa voi tapahtua muu­tok­sia. Ulko­puolel­le jäävät siis ns. liitto­muodot. Lisäksi rajoitutaan verbien taivutukseen suppeassa mielessä, joka kattaa vain predikaatteina käytetyt muodot eli finiittiset muodot.

Taivutustaulukko

Seuraava taulukko esittää verbitaivutuksen käyttäen esimerkkinä verbiä sanoa, jonka taivutuksessa ei tapahdu mitään vartalon­muutoksia.

Muotoja on kaikkiaan 7 × 5 − 1 = 34.

Näiden lisäksi verbillä on 7 muotoa, joita käytetään vain kieltoverbiin ei tai älä liit­ty­vä­nä: sanota^x, sanoisi^x, sanottaisi^x, sanone^x, sanottane^x, sanoko^x, sanottako^x. Niiden asema on tulkinnan­varai­nen, kuten jäl­jem­pä­nä kuvataan.

Taivutusmuodon kolmiosainen rakenne

Verbin taivutusmuoto koostuu vartalosta, tunnuksesta ja suffiksista, tässä jär­jes­tyk­ses­sä. Niissä kaikissa voi esiintyä allomorfista vaihtelua, mutta ne voidaan melko luontevasti nimetä tyypillisen allomorfin mukaan, kuten tässä esityksessä on tehty. Hankalia nimettäviä ovat vain seuraavat:

• -k-tunnus, koska se esiintyy aina sulautuneena yhteen suffiksin kanssa, vaikka ne kieli­historiallisesti voidaan erottaa toisistaan; kaikissa sulaumissa esiintyy jonkinlainen k-aines (kun loppukahdennus, jota tässä esityksessä merkitään ^x:llä, tulkitaan sellaiseksi)
• -vi-suffiksi, koska se edustuu yleensä vokaalin pidentymänä tai tyhjänä; nimi on valittu harvinaisen ja vanhahtavan allomorfin mukaan (esim. sanovi = sanoo).

Kuitenkin -taan-suffiksi on poikkeava, sillä se muodostaa sulauman tunnuksen kanssa. Tällaiset muodot voitaisiin kuvata niin, että tunnus on -taan-suffiksin sisällä ja aiheuttaa siihen vaihtelua. Esimerkiksi sanottaisiin kuvattaisiin tällöin niin, että sen osat ovat sano-, tunnus -isi- ja -taan-suffiksin allomorfi, joka koostuu osista -tta- ja :n, joiden väliin tunnus sijoittuu. Käytännöllisempää on kuitenkin kuvata yhdistelmät sulautumina, joissa ei eroteta sisäistä rakennetta.

Sanaa tunnus käytetään kielten kuvauksissa toki paljon laajemmassa merkityksessä, mutta suomen verbien taivutuksen yhteydessä tällainen termistö lienee sopiva. Verbinmuodossa on vain yksi tunnus (poikkeuksena Kalevan kielessä yms. esiintyvät harvinaiset -ne- ja -isi-tunnuksen yhdistelmät kuten sanoneisi), ja toista, sen jäljessä olevaa morfeemia voidaan kutsua suffiksiksi.

Tunnusten vaihtelu

Tunnusten muodossa on melko vähän vaihtelua. Esimerkiksi sellainen muotojen suhde kuin haluan : halusin johtuu vartalon vaihtelusta; jälkimmäisessä i-muodon tunnusta on pelkkä i. Tulkinnan­varaisempi on sarja etsin : etsin : etsisin, jossa siis kaksi ensimmäistä ovat sama muoto, mutta jälkimmäinen voidaan tulkita i-muodoksi, jossa vartalon i on kadonnut tun­nuk­sen edeltä tai sulautunut siihen; samoin etsisin jäsennetään osiin ets-, -isi- ja -n. Todel­lis­ta vaihtelua on ne-muodossa, sillä sen n assimiloituu edeltävän konsonantin kal­tai­sek­si, jos verbin vartalo loppuu konsonanttiin; esimerkiksi tullen jäsentyy osiin tul-, -le- ja -n.

Kuten edellä mainittiin, k-muodon tunnus muodostaa aina sulautuman suffiksin kanssa.

Loppusuffiksien vaihtelu

Seuraava taulukko esittää kuhunkin tunnukseen liittyvät suffiksit tapauksessa, jossa vartalo loppuu vokaaliin. Tässä ei erikseen käsitellä vokaali­soinnusta johtuvaa vaihtelua a ~ ä ja o ~ ö. Kaksois­piste (:) tarkoittaa vokaalin pidentymistä.

Loppusuffiksissa esiintyy vaihtelua muun muassa sikäli, että -taan-suffiksin tt-alkuisten allomorfien toinen t jää pois, jos vartalo loppuu konsonanttiin, esimerkiksi juostiin, juostaisiin.

Jos verbillä on erikseen vokaali- ja konsonantti­vartalo, esimerkiksi juokse- ~ juos-, niin konsonantti­vartalosta muodostuvat kaikki muodot, joissa on -taan-suffiksi (esim. juostaan), kaikki -ne-muodot (esim. juossee) ja muut -k-muodot kuin -t-suffiksillinen (esim. juoskaamme, mutta juokse^x).

Kieltomuodot

Muoto sanota^x on tunnukseton, muodot sanoisi^x ja sanottaisi^x sisältävät isi-tunnuksen ja muodot sanone^x ja sanottane^x sisältävät ne-tunnuksen. Muotojen sanoko^x ja sanottako^x voi tulkita sisältävän k-tunnuksen allomorfin -ko-. Kaikki nämä muodot loppuvat yleis­kielessä raja­kahdennukseen, kuitenkin niin, että isi-muodossa se on harvinainen ja joskus jopa murteelliseksi tulkittu.

Nämä muodot voitaisiin liittää taivutus­muotojen taulukkoon kahdeksi lisäsarakkeeksi seuraavasti:

Huomiota herättää muutamien muotojen puuttuminen. Tosin tämä osittain johtuu siitä, että mukana ei ole muotoa sano^x, joka sopisi tunnuksettomaksi k-suffiksilliseksi muodoksi. Se on kuitenkin identtinen t-suffiksillisen k-muodon kanssa.

Näitä lisämuotoja kutsutaan kieli­opeissa yleisesti kielto­muodoiksi, koska niitä käytetään vain kielto­sanan ei tai älä kanssa. Koska kielto­sanat ovat finiitti­muodoissa (rajoitetusti) taipuvia verbejä, lisä­muodot esiintyvät vain predikaatin määritteinä eivätkä siten ole syntaktisen määritelmän mukaan verbin­muotoja. Tosin tilanne muuttuu, jos tulkitaan, että predikaatti voi olla moni­sanainen verbi­liitto, jolloin esimerkiksi ilmaus älä mene tulkitaan predikaatiksi ja mennä-verbin (liitto)muodoksi.

Asiat voidaan tulkita niin, että nämä lisä­muodot muodostavat erityisen tyypin verbin finiitti­muotojen ja infiniittisten muotojen (infinitiivien ja partisiippien) ohella. Toinen tulkinta­mahdollisuus on, että ne ovat osa verbien varsinaista (finiittistä) taivutusta, vaikka ne eivät esiinnykään predikaattina käsitteen suppeassa mielessä, ainoastaan liitto­muodon osana.

Verbin kieltomuodolla voidaan tarkoittaa paitsi edellä kuvattuja taivutus­muotoja kuten sanoko^x myös verbiliittoja, joissa ne esiintyvät yhdessä kielto­verbin kanssa, kuten älkää sanoko^x

Predikaatin muuttaminen kielteiseksi, verbin negaatiota ilmaisevaksi, tehdään suomessa yleensä käyttämällä kielto­verbiä ei tai älä ja muutettavan verbin, pääverbin, erityistä muotoa. Kyseinen muoto on joissakin tapauksissa partisiippi, joissakin tapauksissa jokin edellä mainituista lisämuodoista. Kielto­verbinä on älä vain silloin, kun muutettava verbi on k-muodossa.

Kieliopeissa kuvataan älä-verbin muodot yleensä ei-verbin imperatiivimuodoiksi, mikä on sikäli perusteltua, että nämä verbit ovat täydennys­jakaumassa: ei-verbiltä puuttuu imperatiivi, ja älä-verbillä taas on vain imperatiivi. Muoto-opillisesti kyse on kuitenkin kahdesta eri verbistä.

Suomessa on muitakin kielteiseksi muuttamisen tapoja, kuten rakenne on sanomatta eli olla-verbin ja pääverbin III infinitiivin abessiivi. Sekin voitaisiin tulkita verbin liitto­muodoksi.

Kielteiseksi muuttaminen voidaan kuvata seuraavasti. Kielto­verbi saa saman suffiksin (morfeemi­mielessä) kuin alku­peräinen verbi, ja alku­peräinen verbi tulee seuraavan luettelon mukaiseen muotoon. Tämä muoto on k-muotoa lukuun ottamatta sama kaikille muille suffikseille kuin -taan, minkä takia esimerkkinä esitetään vain vi-suffiksin mukaiset muodot,

Kuten yleensä, k-muotoon ei voi liittyä -n-suffiksia. Sen -t-suffiksillinen muoto, esimerkiksi sano^x ei muutu kiellon muodostuksessa (esimerkiksi älä sano^x). Muiden suffiksien (paitsi -taan) yhteydessä kieltomuoto on sanoko^x-tyyppinen, ja vain älä-verbin suffiksi vaihtelee: älköön sanoko^x, älkäämme sanoko^x, älkää sanoko^x, älkööt sanoko^x.

Edellä esitetyt kieltomuodot voitaisiin esittää kahtena lisä­sarakkeena verbien taivutuksen taulukossa, mutta silloin siihen tulisivat mukaan toisaalta finiitti­taivutuksessa esiintyvä sano^x, toisaalta partisiipit sanonut ja sanottu.

Muotojen semantiikasta

Tässä kuvattu tunnukseton muoto vastaa kieli­oppien preesensin käsitettä. Toisin kuin vanha nimitys antaa ymmärtää, tällaista muoto ei käytetä vain ”läsnä olevasta” tekemisestä, tapahtumisesta tai olemisesta, vaan se on yleismuoto, jota käytetään silloin, kun muu taivutus­muoto tai liitto­muoto ei tule kyseeseen. Erityisesti se ilmaisee myös sellaista, mikä on ajan suhteen yleispätevää, ja lisäksi tulevaisuudesta puhuttaessa käytetään useimmiten sitä (eikä liitto­futuuria).

Muotoa, jossa on i-tunnus, kutsutaan vanhoissa kieliopeissa imperfektiksi, mutta nykyisin preteriti tunnustetaan usein oikeammaksi nimitykseksi. Se viittaa yleisesti menneeseen aikaan. Tämäkin on vahvahko yksin­kertaistus, sillä i-muodolla on paljon muutakin käyttöä, kuten vaikkapa kysymyksessä Tuliko vielä jotain muuta?

Muotoa, jossa on isi-tunnus, kutsutaan kieliopeissa konditionaaliksi. Tämä ei vastaa kovinkaan hyvin tällaisten muotojen käyttöä, sillä ehtoa ilmaistaessa käytetään suomen kielessä yleensä tunnuksetonta muotoa, esimerkiksi jos tulet. Ehtolauseessa isi-tunnus yleensä ilmaisee ehdon kuvitteelliseksi, epätodelliseksi; esimerkiksi jos tulisit sisältää vähintäänkin vihjeen siitä, että toinen ei ole tulossa, ja kuvaa ikään kuin vaihto­ehtoista todellisuutta. Tällaisessa tilanteessa myös päälauseessa on isi-tunnuksinen predikaatti. Muutoin isi-tunnus ilmaisee monenlaisia asioita, kuten epävarmuutta tai kohteliaisuutta (Saisinko laskun?).

Muotoa, jossa on ne-tunnus, kutsutaan kieliopeissa potentiaaliksi. Vanhassa kansankielessä sitä on käytetty lähinnä epäilevissä kysymyslauseissa. Kirja­kielessä sitä on ruvettu käyttämään jonkin­laisen toden­näköisyyden ilmaisemiseen, sellaisten adverbien kuin todennäköisesti, varmaankin, kai ja luultavasti sijasta

Muotoa, jossa on k-tunnus, kutsutaan kieliopeissa imperatiiviksi eli käskymuodoksi. Sillä ilmaistaan muun muassa kehotusta, toivomusta, neuvoa, ohjetta, olettamusta ja joskus jopa käskyä silloin, kun muodossa on t- tai tte-suffiksi.

Suffiksien semantiikasta

Lienee ilmeistä, että suffiksit vastaavat kieli­oppien persoona­päätteitä, kuitenkin niin, että taan-suffiksi vastaa niin sanottuja passiivimuotoja, oikeammin sanottuna 4. persoonaa. Tarkemmin sanoen merkitykset voidaan kuvata seuraavasti (kun yksin­kertaisuuden vuoksi rajoitutaan verbeihin, jotka ilmaisevat toimintaa, ja puhuttuun kieleen):