Venäjän ääntämys

Tämän esityksen tarkoitus on kuvata venäjän ääntämystä myös niille, jotka eivät tunne venäjän aakkosia (kyrillisiä kirjaimia). Tästä on toivottavasti apua esimerkiksi kun halutaan kohteliaisuussyistä puhutella venäläistä vierasta mahdollisimman oikein lausutulla nimellä.

Tarkoitusta varten ääntämys kuvataan myös suomalaisen standardin mukaisen venäjän siirtokirjoituksen (translitteraation) mukaan. Tässä tarkoitetaan tavallista ns. yleiskielistä siirtokirjoitusta. Se antaa suhteellisen hyvän kuvan ääntämyksestä: jos sen mukainen venäjän sana luetaan kuten suomen sanat luetaan, ääntämys on lähempänä oikeaa kuin jos lähtö­kohtana olisi jokin muu siirtokirjoitus. Vastaavuuteen on kuitenkin monia hyvinkin tärkeitä poikkeuksia:

• Painoa ei siirtokirjoituksessa eikä yleensä myöskään venäjän varsinaisessa kirjoi­tuk­ses­sa osoiteta mitenkään. Paino voi olla millä tahansa tavulla, ja se vaikuttaa koko sanan ääntämykseen, jopa niin, että kahden sanan ainoa ero voi olla painon sijainnissa. Tässä esityksessä paino on merkitty pystyllä heitto­merkillä (') painollisen tavun edellä.
• Painollisen vokaalin pituutta ei osoiteta. Se on kyllä pääteltävissä, jos painon sijainti tunnetaan. Venäjässä painollinen vokaali on pitkähkö etenkin jos sitä seuraa vokaali tai vain yksi konsonantti eli ns. avotavussa. Esimerkiksi Putin-nimessä u lausutaan puoli­pitkänä tai jopa pitkänä. (Sen sijaan sen jälkeisen t:n lausuminen kaksois­konsonanttina, ”Puuttin”, on suomalainen omituisuus.) Pidentymistä ei useinkaan – eikä tässä esityksessä – merkitä foneettisessa kirjoituksessa.
• Kaksi samaa vokaalia peräkkäin ei äänny pitkänä vokaalina vaan kahtena lyhyenä vokaalina, joiden välissä on tavunraja.
• Vokaalien muuttumista painottomissa tavuissa ei esitetä kirjoituksessa. Esimerkiksi o-kirjain voi tarkoittaa kolmea erilaista vokaalia painoaseman mukaan. Sana horošo (хорошо) lausutaan suunnilleen [həra'šo], missä ə tarkoittaa epämääräistä neutraali­vokaalia; tämä selittää sen suomalaisen väännelmän ”harasoo”.
• Eräiden konsonanttien muuttumista soinnillisuudeltaan seuraavan konsonantin kaltaiseksi ei osoiteta. Tämä koskee konsonantteja k, p, t, s ja š jotka yleensä muuttuvat soinnillisen konsonantin edellä soinnillisiksi, siis g, b, d, z ja ž (esimerkiksi vokzal ääntyy [vag'zal]), ja konsonantteja g, b, d, z, ž ja v, jotka yleensä muuttuvat soinnittoman konsonantin edellä ja sanan lopussa soinnittomiksi (esimerkiksi vodka ääntyy [votkə] ja Popov ääntyy [popəf]).
• Prepositio ääntyy yleensä seuraavaan sanaan liittyneenä, ja tällöin tapahtuu edellä mainittuja muutoksia. Esimerkiksi v sadu (в саду) ääntyy [fsa'du]. Myös muissa tapauksia saattavat peräkkäiset, kiinteästi yhteen liittyvät sanat ääntyä yhtenä sanana, esimerkiksi kak dela [kagd^ji'la].
• Konsonanttien ääntymättömyyttä ei osoiteta. Monissa konsonanttiyhdistelmissä jokin konsonantti jää ääntymättä. Esimerkkejä: serdtse ['s^jertse], solntse ['sontse], zdravstvui ['zdrastvuj].
• Kaksoiskonsonantti (joka esiintyy lähinnä lainasanoissa ja vierasperäisissä nimissä) ääntyy yleensä yksinkertaisena, esimerkiksi Anna ['ana].
• Konsonantin jälkeinen j ei yleensä tarkoita j-äännettä vaan edeltävän konsonantin liudentunutta eli palatalisoitunutta ääntämystä. Suomalaisessa yleiskielisessä siirtokirjoituksessa esimerkiksi bja voi vastata yhdistelmää бя [b^ja], yhdistelmää бья [b^jja] tai yhdistelmää бъя [bja].
• Liudennusta ei kuitenkaan osoiteta järjestelmällisesti kuten venäjän varsinaisessa kirjoituksessa. Erityisesti sanan loppukonsonantin liudennus jää osoittamatta.
• Vokaalin ja i:n yhdistelmä ai, ei, oi tai ui voi siirtokirjoituksessa edustaa kahdenlaista kyrillistä asua: i voi vastata й:tä tai (harvemmin) и:tä. Ensimmäisessä tapauksessakaan i yhdistelmä venäjässä äänny diftongina vaan lähinnä aj, ej, oj tai uj; tosin ero voi olla aika pieni ainakin suomalaisen korvissa. Jälkimmäisessä tapauksessa yhdistelmän i ääntyy ji:nä.
• Sananloppuinen i edustaa usein ij-yhdistelmää. Esimerkiksi Vasili-nimen lopussa äännetään i:n jäljessä j-äänne, joka myös merkitään (й:llä) venäläisessä kirjoituksessa (Василий).
• Sananloppuinen -ia naisten etunimissä (vallitsevan siirtokirjoituskäytännön mukaan) edustaa -ия-loppua, joka ääntyy suunnilleen [ijə].
• Yhdistelmä štš, joka siirtokirjoituksessa vastaa щ-kirjainta, lausutaan venäjässä yleisimmin liudentuneena pitkänä suhuäänteenä, joskin sen keskellä saattaa esiintyä myös t:n kaltainen äänne, siis š^jt^jš^j.
• Kirjain h, joka siirtokirjoituksessa vastaa kyrillistä х-kirjainta, lausutaan aina ”vahvana” hankauksena kitalakea vasten kuten esimerkiksi suomen sanassa lahti – ja siis vahvempana (ja eri paikassa ääntyvänä) kuin sanoissa hassu tai hiha.
• Kirjain y, joka vastaa kyrillistä ы-kirjainta, ei lainkaan äänny suomen y:n tavoin vaan ns. taka-i:nä (oikeammin keski-i:nä), siis kuten i mutta taempana suussa – siis aivan eri paikassa kuin y, joka on selvä etuvokaali. Siihen ei kuulu huulien pyöristystä eli labiaalisuutta kuten y:hyn. Venäjässä ei ole y-äännettä, joskin u-äänne saa liudentuneen konsonantin jäljessä y:mäisen sävyn.
• Yhdistelmissä tsi, ži ja ši (kun š:n edellä ei ole t:tä) i ääntyy edellä mainittuna ”taka-i:nä”.
• Kirjain e edustaa usein o-äännettä tai jo-yhdistelmää. Esimerkiksi yleisesti käytetty paikannimen kirjoitusasu Orel tarkoittaa sanaa, joka venäjässä lausutaan [a'r^jol]. Toinen, monien mielestä suositeltavampi siirtokirjoitusasu Orjol on siis lähempänä äänneasua. Venäläinen kirjoitusasu on Орел, harvemmin (mutta ääntämystä paremmin kuvaavasti) Орёл.

Esimerkiksi nimi Tolstoi (Толстой) lausutaan venäjässä [tal'stoj], missä merkki ' osoittaa, että paino on sitä seuraavalla tavulla. Käytännössä venäläiset nimet lausutaan suomessa lähinnä siirtokirjoituksen mukaan ”suomalaisittain”, esimerkiksi ”Tolstoi”, joskin paino saatetaan sijoittaa oikealle tavulle jos osataan ja painollisen avotavun vokaali lausua pitkänä tai puolipitkänä. Tämä on suomenkielisessä puheessa niin normaalia, että merkittävä poikkeaminen siitä aiheuttaisi kielteistä huomiota. Toisaalta se ei sovi venäjän puhumiseen eikä venäläisten nimien lausumiseen kansainvälisissä yhteyksissä.

Suomalainen venäläisten nimien ääntämys ei ole täysin johdonmukaista. Esimerkiksi lyhyiden nimien kuten Lenin avotavun painollinen vokaali voi ääntyä lyhyenä (Lenin) tai pitkänä (Leenin) tai siltä väliltä. Välimuoto on ehkä lähinnä venäläistä ääntämystä.

Seuraavassa tarkemmassa esityksessä käytetään kansainvälisen foneettisen aakkoston IPAn merkintätapoja. Tosin teknisistä syistä painomerkkinä käytetään edellä mainittua '-merkkiä (IPAssa ˈ, joka ei toimi selaimissa yhtä luotettavasti), ja liudennuksen eli palatalisaation merkkinä käytetään yläindeksinä olevaa j:tä, ^j (IPAssa ʲ).

Perusäännearvoja

Useiden kirjainten ja yhdistelmien perusääntämys poikkeaa suomalaisesta:

• a (а) ääntyy umpinaisempana kuin suomen a, jonka IPA-symboli on [ɑ], ja liudentuneen vokaalin jäljessä usein niin etisenä, että sen voi sanoa vastaavan suomen ä:tä, IPA-symboli [æ]
• b (б) on selvästi soinnillinen (vrt. suomalaiseen ”panaaniääntämykseen”)
• d (д) on selvästi soinnillinen myös esimerkiksi sanan alussa
• e (е) on yleensä avoimempi kuin suomen e, ä-vivahteinen, IPA-symboli [ɛ]
• g (г) on selvästi soinnillinen; genetiivin päätteissä -ogo ja -ego (ja sanassa segodnja ’tänään’) se ääntyy v-äänteenä
• h (х) on aina velaarinen frikatiivi, IPA-symboli [x], kun taas suomen h:n ääntämys vaihtelee
• n (н) ääntyy aina n:nä eikä esimerkiksi äng-äänteenä k:n edellä kuten suomessa
• štš (щ) on edellä kuvattu liudentunut šš
• ts (ц) on yhteen tavuun kuuluva yhdistelmä, oikeastaan affrikaatta
• tš (ч) on sekin affrikaatta ja aina liudentunut
• v (в) on hankausäänne eli frikatiivi ja siten voimakkaampi kuin suomen v, joka on approksimantti, IPA-symboli [ʋ]
• y (ы) on edellä mainittu ”taka-i”, IPA-symboli [ɨ ]
• z (з) on s:n soinnillinen vastine, kuten esimerkiksi englannin z.

Paino

Venäjässä paino voi olla millä tahansa tavulla. Sanan eri muodoissakin paino voi olla eri tavuilla. Paino vaikuttaa voimakkaasti sanan kokonaisuuteen, koska painottomat vokaalit ääntyvät heikommin ja hyvin usein myös laadultaan toisenlaisina.

Valitettavasti painoa ei yleensä merkitä kirjoituksessa, vaan se on pääteltävä sanakirjoista ja kieliopeista. Erisnimien osalta tilanne saattaa olla hyvin hankala. Tavallisimpien nimien paino saattaa selvitä tietosanakirjojen ääntämisohjeista. Wikipedian venäjänkielisissä artikkeleissa paino on usein merkitty, ja paremman puutteessa sen voi olettaa olevan oikein.

Venäjän sanakirjoissa, oppikirjoissa, kieliopeissa yms. paino merkitään yleensä venäläisessä kirjoituksessa vokaalin päällä olevalla akuutilla. ’ Esimerkiksi рука́ tarkoittaa ääntämystä [ru'ka]. Tavallisessa tekstissä tällaista painomerkkiä käytetään hyvin harvoin, esimerkiksi joskus sanassa бо́льшая (bolšaja ’suurempi’) erotukseksi sanasta большая ’suuri’, jossa paino on toisella tavulla.

Kirjain ё osoittaa aina painollista vokaalia, joka ääntyy o:na ja jota edeltävä konsonantti ääntyy liudentuneena. (Jos edellä ei ole konsonanttia, ääntyy o:n edellä j.) Siirtokirjoituksessa se merkitään jo:lla. Toisaalta ё:n sijasta kirjoitetaan venäjässä usein е ja siirtokirjoituksessa e tai je.

Painottomat vokaalit

Kun siirtokirjoituksessa on a, o tai e (venäläisessä kirjoituksessa а, я, о tai е), ääntyy vokaali painottomissa asemissa toisin kuin painollisissa, nimittäin eriasteisesti redusoituneena eli ominaispiirteitään menettäneenä, piirteetöntä neutraalivokaalia kohti muuntuneina. Seuraavassa taulukossa ”(j)a” tarkoittaa a-kirjainta, jota edeltää translitteraatiossa j-kirjain taikka tš tai štš. ”Painoton” tarkoittaa vokaalia, joka on painollista tavua edeltävässä tavussa tai sanan alussa (silloin kun sanaan ei ääntämyksessä sulaudu sitä edeltävä prepositio), ja ”täysin painoton” muunlaista painotonta asemaa.

• Painollisen tavun jälkeisessä tavussa (j)a ääntyy yleensä [ə], esim. Finlandija [f^jɪn'l^jænd^jɪjə]. Liudentuneen konsonantin edellä ääntämys on kuitenkin [ɪ], esim. pamjat память ['pam^jɪt^j].
• Ns. kovan (liudentumattoman) konsonantin jäljessä painoton e ääntyy lähinnä taka-i:nä [ɨ ], esim. tsena [tsɨ'na]. Sama koskee usein painotonta a:ta ž:n ja š:n jäljessä.
• Uudehkojen lainasanojen vokaalit saattavat jäädä edellä kuvatun reduktion ulkopuolelle, esim. radio ['rad^jio].

Vokaalit u, y ja i ääntyvät painottomina laadultaan olennaisesti samanlaisina kuin pai­nol­li­si­na. Sama koskee sananalkuista e:tä (venäjän kirjoituksessa э), joka on ä-vivahteinen, IPA-merkki [ɛ].

Esimerkkejä: Molotov ['molətəf], Dostojevski [dəstʌ'jefskɪj], Ljapunov [l^jɪpu'nof], Leningrad [l^jɪn^jɪn'grat], Sankt-Peterburg ['sankt p^jɪt^jɪr'burk], Sofja Vasiljevna Kovalevskaja ['sof^jjə vʌ's^jil^jjɪvnə kəvʌ'l^jɛfskəjə].

Painottomien vokaalien ääntämystä kuvaillaan eri lähteissä hiukan eri tavoin. Tässä seurataan lähinnä Edna Andrewsin kirjaa Russian, jossa ilmiö kuvataan melko yksin­kertaisena. Yksityiskohtaisempi kuvaus on Terence Waden kirjassa A Comprehensive Russian Grammar.

Liudennus

Liudennus eli palatalisaatio tarkoittaa konsonantin ”j-sävyistä” ääntämystä, jota voidaan kuvata niin, että kieli sijoitetaan kuten j:tä äännettäessä mutta sitten lausutaankin muu konsonantti.

Liudennus vaikuttaa myös konsonanttia seuraavan vokaalin sävyyn. Liudentuneen kon­so­nan­tin jäljessä a ääntyy ä-vivahteisesti, o ääntyy ö-vivahteisesti ja u ääntyy y-vivahteisesti. Tämän takia suomen sanoja venäjäksi kirjoitettaessa korvataan usein esimerkiksi ä-kirjain я-kirjaimella (siirtokirjoitusvastine: ja), joka tekee edeltävästä vokaalista liudentuneen.

Venäjässä liudennuksella on keskeinen merkitys. Venäjän kirjoituksessa se osoitetaan melko järjestelmällisesti, joskin hiukan mutkikkaasti, mutta siirtokirjoituksessa tilanne on toinen:

• Konsonantti on liudentunut e:n ja i:n edellä.
• Yhdistelmä konsonantti + ja tai ju tai jo tarkoittaa yleensä kyseistä konsonanttia liudentuneena + a-, u- tai o-äännettä. Joissakin tapauksissa kuitenkin ääntyy ja, ju tai jo; sen edellä oleva konsonantti voi tällöin olla liudentunut tai liudentumaton, mikä osoitetaan venäjän kirjoituksessa kovalla merkillä ъ tai pehmeällä merkillä ь.
• Uudehkoissa lainasanoissa konsonantit saattavat olla liudentumattomia vastoin edellistä sääntöä etenkin e:n edellä.
• Joissakin tapauksissa liudentunutta konsonanttia edeltävä konsonantti liudentuu. Tätä ei merkitä venäjän kirjoituksessakaan.
• Muissakin tapauksissa, etenkin sanan lopussa, konsonantti voi olla liudentunut. Tällöin venäjän kirjoituksessa käytetään pehmeää merkkiä ь, esimerkiksi Русь (siirto­kirjoi­tuk­ses­sa Rus, lausutaan [rus^j]).
• Refleksiivisten verbien infinitiivin lopussa, joka siirtokirjoituksessa kirjoitetaan -tsja ja venäläisellä kirjoituksella -ться, konsonantit ovat liudentumattomia (lausutaan siis -tsa).
• Konsonantit tš (ч) ja štš (щ) ovat aina liudentuneita.
• Konsonantit ts (ц) ja š (ш) ovat aina liudentumattomia.