Suomen vajaataivutteiset nominit

Sellaiset sanat kuin sisällä, sisältä, sisälle kuvataan kieli­opeissa yleensä adverbeiksi, vaikka niillä on selvästi osittainen nominin taivutus. Tässä kuvataan, miten ne voidaan kuvata vajaa­taivutteisiksi nomineiksi, ja tarkastellaan niiden eri tyyppejä ja yksittäisiä sanoja.

Suomen sanojen luokituksessa vajaa­taivutteiset nominit (eli vajaasti taipuvat nominit) voidaan kuvata joko yhdeksi pääryhmäksi nominien, verbien ja taipumattomien sanojen rinnalla tai nominien alaryhmäksi yhdessä substantiivien, adjektiivien, pronominien ja ehkä numeraalien rinnalla. Jälkimmäinen kuvaus on parempi, jos pääryhmiin jaon määritellään perustuvan vain taivutukseen. Kyseessähän on sana­ryhmä, jossa taivutus on nimen­omaan nominien taivutusta, vaikkakin rajoittunutta.

Määritelmä

Vajaataivutteiselle nominille tässä tarkoitetussa mielessä ovat ominaisia seuraavat seikat:

• Sillä on kaksi tai useampia sijamuotoja, mutta ei kaikkia nominien sijoja. Tämä tarkoittaa, että on sanoja, joissa voidaan hahmottaa yhteinen vartalo ja siihen liittyviä nominin päätteitä, jollaiseksi tulkitaan tässä myös muun muassa s-sija (s-latiivi, esimerkiksi kauas). Kyseessä ovat sellaiset sijat, joita voidaan luonnehtia paikallis­sijoiksi käsitteen laajassa merkityksessä.
• Se esiintyy adverbiaalina tai adpositiona, esimerkiksi menin sisälle tai talon sisällä, mutta ei muissa lause­asemissa.
• Sen vartalo (kuten sisä) ei esiinny erillisenä sanana. Vajaataivutteisella sanalla ei siis varsinaisesti ole perusmuotoa eli nominatiivia. Sen vartalo voi kuitenkin esiintyä yhdys­sanan määrite­osana eli kompositiivina, esimerkiksi sisäosa. (Joissakin harvoissa tapauk­sis­sa kompositiivi poikkeaa vartalosta, esimerkiksi sanassa sisikunta.)

Tässä rajataan käsitteen ulkopuolelle tapaukset, joissa adverbi on muodostukseltaan sija­muoto vartalosta, joka muuten esiintyy vain yhdys­sanan määrite­osana, kuten nykyä (esiintyy vain ilmauksessa tätä nykyä). Tosin on myös possessiivi­suffiksilliset sanat nykyään ja harvinaisempi nykyjään. Jos kompositiivi luoki­tel­tai­siin sija­muodoksi, voitaisiin sanoa, että sanalla nyky on kaksi sijaa.

Vajaataivutteiset nominit sanakirjoissa ja kieliopeissa

Sanakirjoissa vajaataivutteiset nominit on yleensä kuvattu adverbeina joko niin, että kukin muoto on omana hakusananaan, tai ryhminä niin, että hakusanana on olo­sija­muoto ja sen yhteydessä mainitaan muitakin muotoja. Kieli­toimiston sana­kirjassa ei kerrota sana­luokkia, ja siinä sanotaan vajaa­taivutteisen nominin muodoista sama kuin adverbeista, post­positioista ym.: ”Sana on taipumaton tai vaillinaisesti taipuva.”

Joissakin tapauksissa sanan perus­muoto (yksikön nominatiivi) on kuitenkin haku­sanana. Nyky­suomen sana­kirjassa on esi­mer­kik­si sana koete, jolle se ilmoittaa taivutustyypin ja kaksi merkitysryhmää: toisaalta se on vaillinaisesti taipuva sana, jota kuvataan vain esimerkeillä ja niiden selityksillä, toisaalta sillä on merkitys ’kokeessa käytettävä aine­määrä, näyte’, joka lienee aika lailla hävinnyt kielestä. Ensimmäinen ryhmä sisältää esimerkeissä muodot koetteella, koetteilla, koetteelle, koetteen, koetteeksi, joten kyseessä ei ole aivan tyypillinen vajaa­taivutteinen nomini, etenkin, kun koetteen on tässä selvästi genetiivi. Toisaalta esi­mer­kis­töä ei liene tarkoitettu tyhjentäväksi taivutuksen osalta. Käytössä on epäilemättä ollut myös ainakin muoto koetteille. Tämä havainnollistaa sitä, että vajaa­taivutteisten nominien kuvaus jää usein puutteelliseksi.

Iso suomen kielioppi sisältää suppean kuvauksen kohdassa, joka käsittelee hyvin erilaisia taipumattomuuden ja vajaa­taivutteisuuden muotoja (§ 60):

Toisella tapaa vajaaparadigmaisia ovat monet adverbit ja adpositiot, joilla on vain kaksi tai kolme sijamuotoa, eräillä kuusi. Tavallisimmin tällaiset sanat ovat paikallissijaisia, esim. alla : alta : alle; pyörryksissä : pyörryksiin, mutta on myös partitiivin, essiivin ja translatiivin päätteen sisältäviä: luota, luona, luokse. Lisäksi adverbeina ja monissa sanonnoissa esiintyy taivutusmuotoisia sanoja, joita ei käytetä muissa yhteyksissä: aamusella, liiskana ~ liiskaksi, valtoimenaan, peräkanaa, mennä mönkään, prikulleen, iltamyöhään ~ iltamyöhällä, uida käsipohjaa, lyödä ällikällä.

Sana valtoimenaan on taivutus­muoto sanasta valtoin, joka esiintyy Kieli­toimiston sana­kirjassa haku­sanana. Nyky­suomen sana­kirja kuvaa sen normaalisti taipuvaksi adjektiiviksi ja esittää lukuisia esimerkkejä eri sija­muodoissa.

Tulkintakysymyksiä

Vajaataivutteisen nominin määritelmä on jossain määrin tulkinnan­varainen. Jos sija­muotojen käyttö supistuu niin, että lopulta vain yksi on (yleisessä) käytössä, onko syntynyt taipumaton sana?

Toisaalta jos vartaloa ruvetaan käyttämään erillisenä sanana, ehkä leikillään, onko syntynyt tavallinen nomini? Esimerkiksi pika saattaa arki­kielessä tarkoittaa pika­lähetystä tms., ja lähettää pikana perustunee tällaiseen pikemminkin kuin rinnastuu kyseisen vartalon vanhoihin taivutusmuotoihin kuten pian ja pikaa. Myös sellaisia sanoja kuin liiska saatetaan käyttää perus­muodossakin, vaikka sana­kirjoissa esiintyvät vain sen adverbeiksi kuvatut muodot liiskana ja liiskaksi.

On myös mahdollista, että jokin sana on jossain kieli­muodossa (kuten yleis­kielessä) vajaa­taivutteinen, mutta joissakin muissa muodoissa täysin tai ainakin laajemmin taipuva, Yleis­kielessä esiintyvät sanat hakoteillä ja hakoteille, mutta murteissa sana hakotie esiintyy muissakin sija­muodoissa ja myös yksikössä. Sanat tolalla ja tiimoilla ovat nykyistä yleis­kieltä, mutta sanat tola ja tiima täysin taipuvina nomineina lähinnä menneen ajan kieltä. Sanan karku Nykysuomen sanakirja esittää tavallisena substantiivina, mutta Kieli­toimiston sana­kirjan mukaan se esiintyy ”nyk. vain eräissä sijamuodoissa” (karussa, karkuun, karkua, siis myös partitiivissa).

Laajimmin ”nominihakuinen” tulkinta olisi, että nomineiksi tulkitaan myös sellaiset sanat, joissa on tunnistettavissa nominin sija­pääte, vaikka kielessä ei olisi muita samasta vartalosta eri sija­päätteellä muodostuneita sanoja. Tällöin myös esimerkiksi sellaiset ISK:n kohdassa § 386 Adverbeja muodostavista muoteista mainitut sanat kuin vuoksi ’takia’ ja enää olisivat nomineja, vaikkakin siinä mielessä surkastuneita, että niillä on vain nämä muodot ja ne esiintyvät vain adverbiaaleina. Tällainen tulkinta tuskin kuitenkaan vastaisi suomen­puhujien kieli­tajua. Toisaalta nominimaisuudessa on eri asteita. Esimerkiksi sana enää saatetaan kokea kielen muihin sanoihin liittyväksi, koska sen vartalo esiintyy johdoksissa (enemmän, enentää jne.). Sen sijaan vuoksi on yksinäinen; vaikka sen loppuosa ehkä voidaankin hahmottaa sijapäätteeksi ksi, ei ole mitenkään selvää, että alkuosa olisi alkujaan substantiivi vuo (vaikkakin etymologien käsityksen mukaan niin on).

Sen sijaan sellaiset sanat kuin aamusella, entuudestaan, iltasella, hakusessa, har­vak­sel­taan, hienokseltaan, käymäseltään, oudokseltaan, pahitteeksi, päiväseltään, äkki­sel­tään on aika helppo hahmottaa niin, että niissä on sija­pääte liittyneenä sanaan, joka ei esiinny itse­näi­se­nä, mutta on tunnistettavissa johdokseksi, esimerkiksi aamunen : aamusen sanan aamu johdokseksi.

Muotojen kotona ja kotoa (ja murteellinen kotonta) voitaisiin sanoa muodostavan vajaa­taivutteisen sanan. Muodostukseltaan ne kuitenkin voidaan tulkita täysin taipuvan sanan koto muodoiksi, vaikka tämä sana muutoin on vain vanhaan kieleen, etenkin vanhaan runo­kieleen kuuluva.

Hankalin tulkintaongelma koskee tapauksia, joissa on täysin taipuva nomini kuten rakenne ja toisaalta myös sen sija­muotojen erikois­käyttöä kuten talo on rakenteilla. Yleensä merkitys­ero on selvä. Ilmauksessa näillä rakenteilla on eräitä ominaisuuksia on selvästi kyse täysin taipuvan nominin normaalista käytöstä.

Vajaataivutteisten nominien ominaisuuksia

Vajaataivutteinen nomini ilmaisee yleensä jonkinlaista paikallisuutta tai suuntaa. Siksi sen muodot ovat lähinnä paikallis­sijoja laajassa mielessä: sisä­sijoja (sisässä, sisästä, sisään, ulko­sijoja (sisällä, sisältä, sisälle tai niin sanottuja yleisiä paikallis­sijoja essiivi, partitiivi ja trans­la­tii­vi (kaukana, kaukaa, kauaksi).

Vajaataivutteisen nominin vartalo voi toimia johdosten kantasanana, esimerkiksi sisäinen ja sisältää.

Moniin vajaataivutteisiin nomineihin voi liittyä possessiivi­suffiksi. Tällöin niitä käytetään post­positioina, vaikka niillä ei välttämättä ole täydennystä erillisenä sanana, vaan vain suf­fik­si­na, esimerkiksi (minun) sisälläni. Tämän takia niitä voi pitää substantiivin sija­muo­toi­na. Pos­ses­siivi­suf­fik­sin mahdollisuus ei kuitenkaan kuulu vajaa­taivutteisten nominien mää­ri­tel­mään, sillä monia niistä, esimerkiksi alhaalla, poissa, käytetään vain adverbeina, joilla ei ole määritteitä, paitsi intensiteetti­määritteitä, kuten aivan.

Joillakin vajaataivutteisilla nomineilla on komparaatiota siinä mielessä, että niiden vartaloon voi liittyä komparatiivin tai superlatiivin tunnus. Monissa tapauksissa yhdistelmä esiintyy vain sellaisena, että siihen liittyy monikon instruktiivin tunnus. Sellaiset muodot kuvataan kieli­opeissa yleensä adverbeiksi, ja tällöin todetaan, että joillakin ad­ver­beil­la on erään­lainen komparaatio, esimerkiksi pian : pikemmin : pikimmin. (Vertaa sti-adverbien komparaatioon: hauskasti:  hauskemmin:  hauskimmin.) Toinen tulkinta olisi, että kyse olisi esimerkiksi pika-vartalon komparaatio­johdosten (pikempi. pikin) taivutus­muodoista, joita käytetään adverbiaaleina, kuten instruktiiveja yleensäkin. Toisaalta esimerkiksi vajaa­taivutteisesta vartalosta sisä on johdokset sisempi ja sisin, jotka ovat täysin taipuvia adjektiiveja.

Nominien taivutus

Yleisesti suomen nominien sijamuodoiksi kuvattujen lisäksi vajaa­taivutteisilla nomineilla voidaan kuvata olevan muitakin sijoja. Ne muodostuvat kyseisten nominien vartalosta päätteillä, jotka vastaavat merkitykseltään paikallis­sijoja laajassa mielessä. Sija­muodoiksi tulkitsemista vastaan puhuu muun muassa se, että kyseiset päätteet voivat yleensä liittyä vain suhteellisen pieneen sanajoukkoon, joka tuskin enää laajenee. Lisäksi tällaisilla sanoilla ei voi olla kongruoivia määritteitä.

Kuitenkin s-pääte on sikäli produktiivinen, että se voi esiintyä paitsi vajaa­taivutteisissa nomineissa, kuten alas, myös peri­aatteessa rajattomassa määrässä sanoja, joissa se liittyy substantiivin komparatiiviin tai superlatiiviin, esimerkiksi rannemmas, joka tarkoittaa samaa kuin rannemmaksi. Se liittyy myös pronomini­vartaloihin, esimerkiksi jos, mutta niissä sitä ei voi enää pitää sija­päätteeseen verrattavana.

Edellä kuvattu s-pääte voitaisiin tulkita myös translatiivin päätteen ‑ksi muunnelmaksi ja ehkä siitä kehittyneeksi.

Myös nne vastaa merkitykseltään tulo­sijojen päätteitä. Se liittyy myös pronomini­varta­loi­hin, ja sellaisiin kaksi­tavuisiin pronomineihin kuin joka ja mikä se liittyy ensimmäisen tavun muodostamaan vartaloon kuten monet taivutus­päätteet, esimerkiksi jonne ja minne kuten johon ja mihin. Kielitoimiston sanakirjassa se esiintyy seuraavissa sanoissa: jonne, kahtaanne, kaikkianne, kummanne, kunne, minne, samanne (t. samaanne), sinne, toisaanne, tuonne (ark. tonne), tänne, yhtäänne. Pelkästään se, että pääte liittyy vain harvoihin sanoihin, ei estä pitämästä sitä sija­päätteenä. Kuvaahan ISK (morfologisen) akkusatiivin, joka muodostetaan vain persoona­pronomineista ja sanasta ken (= kuka). Erona on toki, että akkusatiivi on yksi objektin sijoista, kun taas nne-päätteiset sanat ovat mahdollisia vain adverbiaalin sijoina.

Pääte, jota kielen kuvailussa usein merkitään yläindeksi-x:llä tai vastaavalla merkillä (ˣ), on sekin mer­ki­tyk­sel­tään lähinnä tulo­sijainen, mutta esiintyy myös verbien I infinitiivissä (ISK:n mukaan A-infinitiivissä), kuten tehdäˣ). Sen kuvaaminen on monin tavoin hankalaa nimeä myöten; eräs mahdollinen nimi olisi k-sija, joka kuvastaa pääteltyä alkuperää. Joka tapauk­ses­sa tällainen pääte esiintyy joillakin vajaa­taivutteisilla nomineilla; esimerkiksi adver­biaa­li luoˣ on erotettava vartalosta luo, vaikka päätettä ei tavallisessa kirjoituksessa merkitä ja vaikka se ei edes esiinny ääntämyksessä kaikissa kieli­muodoissa.

Mainittu pääte esiintyy myös komparatiiveihin ja superlatiiveihin liittyvänä täysin tai­pu­vis­sa nomineissa: alemmaˣ, alimmaˣ, edemmäˣ, kauempiˣ, lähemmäˣ, peremmäˣ, ylemmäˣ. Useim­mat näistä ovat komparatiivi­johdoksia vajaa­taivutteisten nominien vartaloista, mutta joh­dok­set ovat täysin taipuvia (alempi, alin jne.). Suomen kielen perus­sana­kirjasta alkaen mma-loppuisia sanoja ei enää ole merkitty raja­kahdennukseen loppuviksi, vaikka sanojen heikko­asteinen muoto osoittaa, että ne ovat ainakin aiemmin olleet konsonantti­loppuisia.

Pääte itse (tai monikko­vartaloon liittyvä tse) on joskus mainittu sija­päät­teen tapaiseksi, prolatiivin tunnukseksi. Tämän mukaisesti voitaisiin muutamien vajaa­taivutteisten nominien paradigmaan lisätä prolatiivi: alitse, editse, keskitse, taitse, ylitse.

Niin sanottu eksessiivi ei kuulu yleis­kieleen, mutta niissä murteissa, joissa sitä käytetään, se liittyy myös vajaa­taivutteisten nominien vartaloon, esimerkiksi luonta. Erikoinen on takaanta, jossa nta-pääte liittyy partitiiviin eikä vartaloon. Säännöllinen muodoste olisi taanta, joka on harvinaisempi; sen sijaan takanta on melko tavallinen.

Muutamissa sanoissa esiintyvä n-pääte (hajan ilmauksessa hujan hajan, joka toki voi olla alku­perältään vain sanoilla leikittelyä, ja sanat kauan, kesken, pian, ylen, äkin) voidaan tulkita joko genetiivin tai instruktiivin päätteeksi. Toisaalta muoto-opillisesti näillä sija­muodoilla ei ole eroa yksikössä.

Toisaalta yksittäisiä sanoja, toisaalta yleisiä tyyppejä

Vajaataivutteisia nomineita on toisaalta parikymmentä yksittäistä sanaa, jotka ovat enim­mäk­seen hyvin tavallisia, toisaalta muutamia sanatyyppejä, joita kuvaillaan (muiden sano­jen ohessa) Ison suomen kieli­opin (ISK) kohdissa 391–394 ja joihin kuuluvia sanoja on satoja.

Vajaataivutteisten nominien yleisille tyypeille on ominaista, että niiden vartalot voidaan hahmottaa johdoksiksi. Johtosuhde on ilmeinen sellaisissa tapauksissa kuin herätä – hereille (teoreettinen vartalo hereˣ : heree), epäselvempi sellaisissa kuin ala – alhaalla (teoreettinen vartalo alhaa).

Yksittäisiä sanoja

Tavallisimmat sellaiset yleiskielen vajaataivutteiset nominit, joita ei juuri voi lukea jonkin yleisen tyypin esiintymiksi, on esitetty seuraavassa taulukossa. Niiden vartalot ovat toden­näköisesti pääosin hyvin vanhoja, eikä niitä juuri voitane selittää johdoksiksi. (Ajateltavissa olisi, että loitto olisi johdos luo-vartalosta, vaikka merkitys onkin vastakkainen.)

Taulukkoon on jossain määrin otettu muotoja, jotka esiintyvät Nyky­suomen sana­kirjassa, mutta eivät sen seuraajissa, kuten huomasta. Ei ole ilmeistä syytä, miksi huomasta ei olisi mahdollinen siinä missä huomassa ja huomaan, vaikka se onkin harvinaisempi.

Taulukon 1. sarakkeessa esitettävä vartalo on vahva-asteinen taivutus­vartalo. Joissakin tapauksissa vartalo voitaisiin tulkita eri tavoin. Tässä on otettu huomioon myös sanan esiintyminen yhdys­sanan määrite­osana (esimerkiksi alaosa, keski­kohta) ja johdoksissa (esimerkiksi alainen, keskimmäinen).

Sijamuodot on nimetty taulukon 1. rivillä sijapäätteen mukaan. Vrt. sivuun Suomen kielen sijamuotojen nimitykset.

• Muutamat taulukossa esitetyistä muodoista ovat epäsäännöllisiä. Esimerkiksi muodossa alla vartalo ala on lyhentynyt a:ksi, ja muodoissa ylen (ja vanhan kielen ylön) ja ylös vartalon ylä loppu­vokaali on muuttunut.
• Hieverissä, hieveriin ja harvinainen hieverinä esiintyvät vielä Nyky­suomen sana­kirjassa itsenäisinä sanoinakin, mutta nykyisin varmaan vain yhdys­sanoissa henkihieverissä ja henkihieveriin. Elatiivi­muotoa ei ole sana­kirjoissa, mutta sitä käytetään jonkin verran, esimerkiksi henki­hieveristä voimakkaaksi kehon­rakentajaksi.
• Loitto on tässä tulkittu vajaataivutteiseksi. Sitä ei ole haku­sanana Kieli­toimiston sana­kirjassa. Nyky­suomen sana­kirjassa se kyllä esiintyy taipuvana adjektiivina.
• Muodot luokse ja taakse on tässä tulkittu ksi-sijaisiksi (translatiiveiksi); ne edustavat sija­muotoa sellaisena kuin se esiintyy possessiivi­suffiksin kanssa (luokseen, taakseni), ja niiden rinnalla ovat esiintyneet säännöllisemmät muodot luoksi ja taaksi.
• Arkikielessä esiintyy tasa-vartalosta myös muoto tasaksi ’tasa­tunniksi’.
• Tanhuvilla voitaisiin tulkita kehittyneeksi täysin taipuvan nominin tanhua muodosta tanhuilla, johon on muodostunut v-äänteen tapainen siirtymä-äänne. Nykykielen kannalta kyse on kuitenkin kahdesta eri nomini­vartalosta, joiden välillä toki on johto­suhde.
• Vartalo tää on sama-asuinen kuin tämä-sanan tavallinen puhe­kielinen muoto, mutta varmaankin syntynyt eri tavalla, nimittäin täkä-vartalon heikko­asteisesta muodosta k:n vastineen kadotessa.

A- tai AA-vartaloiset

Muutamissa vajaataivutteisissa nomineissa taivutus­vartalo on aa- tai ää-loppuinen taikka harvemmin a- tai ä-loppuinen:

• ainiaaksi, ainiaan ja ainiaksi, ainian
• alhaalla, alhaalta, alhaalle; alhaa-vartalo tulkittavassa ala-vartalon johdokseksi
• istualla, istualta, istualle
• kahtaalla, kahtaalta, kahtaalle
• kaikkiaalla, kaikkiaalta, kaikkiaalle; näitä asuja ei mainita sana­kirjoissa, vaikka niitä esiintyy; paljon tavallisempia ovat lyhyt­vokaaliset kaikkialla, kaikkialta, kaikkialle;
• kuoliaana, kuoliaaksi; Nykysuomen sanakirjan mukaan myös monikkomuodot käytössä harvinaisina; huom. puolikuoliaana, puolikuoliaaksi; vanhemmassa kielessä perusmuoto kuolias ollut käytössä substantiivina (kuollut ihminen): toisaalta kaikkiaan esiintynee vain pitkävokaalisena, mutta on tulkinnanvaraista, onko se aa-loppuisen vartalon n-päätteinen muoto vai a-loppuiset vartalon illatiivi
• moniaalla, moniaalta, moniaalle
• muualla, muualta, muualle
• ratsailla, ratsailta, ratsaille
• seisaalla, seisaalta, seisaalle tai seisoalla, seisoalta, seisoalle tai
• toisaalla, toisaalta, toisaalle
• yhtäällä, yhtäältä, yhtäälle
• ylhäällä, ylhäältä, ylhäälle; ylhää-vartalo tulkittavassa ylä-vartalon johdokseksi.

Joillakin näiden tyyppien sanoilla on myös nne-päätteinen muoto, kuten kaikkianne, yhtäänne.

ISK käsitellee tätä sanatyyppiä suppeasti ja oudosti otsikon § 394 sillA(An)-adverbien rakenne ja merkitys alla.

sA-vartaloiset

Myös tätä tyyppiä ISK käsittelee edellä mainitussa kohdassa, siis uhraamatta sille omaa otsikkoaan tai edes omaa kappalettaan. Kuvaus on näin lyhyt: ”Oma ryhmänsä ovat sAllA-loppuiset adverbit, jotka ilmaisevat ulottuvilla tai ulottumattomissa oloa: kotosalla, näkösällä, pakosalla, ulkosalla.”

Näillä sanoilla on myös tulo- ja erosijaiset muodot, kuten kotosalta ja kotosalle.

Kielitoimiston sanakirjassa on myös kulkusalla ja näkysällä, jotka muodoltaan poikkeavat edellä mainituista, o- tai ö-loppuiseen kanta­sanaan perustuvista sanoisa. Siinä on myös taivasalla, joka on muodoltaan erilainen, samoin merkitykseltään, ’(avoimen) taivaan alla’, ei ’taivaalla’. Lisäksi ISK:ssa on sisä­sijainen hakusassa, joka on arki­kielinen ja sanan hakusessa synonyymi; siitä ei käytettäne muita sijoja.

Suomen murteiden sanakirjassa on lukuisia muitakin tämän tyypin sanoja, sekä ulko­sijaisia että sisä­sijaisia, esimerkiksi joutosalla ja kantosassa.

ei-vartaloiset