Suomen vajaataivutteiset nominit

Sellaiset sanat kuin sisällä, sisältä, sisälle kuvataan kieli­opeissa yleensä adverbeiksi, vaikka niillä on selvästi osittainen nominin taivutus. Tässä kuvataan, miten ne voidaan kuvata vajaa­taivutteisiksi nomineiksi, ja tarkastellaan niiden eri tyyppejä ja yksittäisiä sanoja.

Suomen sanojen luokituksessa vajaa­taivutteiset nominit (eli vajaasti taipuvat nominit) voidaan kuvata joko yhdeksi pääryhmäksi nominien, verbien ja taipumattomien sanojen rinnalla tai nominien alaryhmäksi yhdessä substantiivien, adjektiivien, pronominien ja ehkä numeraalien rinnalla. Jälkimmäinen kuvaus on ehkä parempi, jos pääryhmiin jaon määritellään perustuvan vain taivutukseen.

Määritelmä

Vajaataivutteiselle nominille tässä tarkoitetussa mielessä ovat ominaisia seuraavat seikat:

Vajaataivutteiset nominit sanakirjoissa

Sanakirjoissa vajaataivutteiset nominit on yleensä kuvattu adverbeina joko niin, että kukin muoto on omana hakusananaan, tai ryhminä niin, että hakusanana on olo­sija­muoto ja sen yhteydessä mainitaan muitakin muotoja. Kieli­toimiston sana­kirjassa ei kerrota sana­luokkia, ja siinä sanotaan vajaa­taivutteisen nominin muodoista sama kuin adverbeista, post­positioista ym: ”Sana on taipumaton tai vaillinaisesti taipuva.”

Joissakin tapauksissa sanan perus­muoto (yksikön nominatiivi) on kuitenkin haku­sanana. Nyky­suomen sana­kirjassa on esi­mer­kik­si sana koete, jolle se ilmoittaa taivutustyypin ja kaksi merkitysryhmää: toisaalta se on vaillinaisesti taipuva sana, jota kuvataan vain esimerkeillä ja niiden selityksillä, toisaalta sillä on merkitys ’kokeessa käytettävä aine­määrä, näyte’, joka lienee aika lailla hävinnyt kielestä. Ensimmäinen ryhmä sisältää esimerkeissä muodot koetteella, koetteilla, koetteelle, koetteen, koetteeksi, joten kyseessä ei ole aivan tyypillinen vajaa­taivutteinen nomini, etenkin, kun koetteen on tässä selvästi genetiivi. Toisaalta esimerkistöä ei liene tarkoitettu tyhjentäväksi taivutuksen osalta. Käytössä on epäilemättä ollut myös ainakin muoto koetteille. Tämä havainnollistaa sitä, että vajaa­taivutteisten nominien kuvaus jää usein puutteelliseksi.

Tulkintakysymyksiä

Vajaataivutteisen nominin määritelmä on jossain määrin tulkinnan­varainen. Jos sija­muotojen käyttö supistuu niin, että lopulta vain yksi on (yleisessä) käytössä, onko syntynyt taipumaton sana?

Toisaalta jos vartaloa ruvetaan käyttämään erillisenä sanana, ehkä leikillään, onko syntynyt tavallinen nomini? Esimerkiksi pika saattaa arki­kielessä tarkoittaa pika­lähetystä tms., ja lähettää pikana perustunee tällaiseen pikemminkin kuin rinnastua kyseisen vartalon vanhoihin taivutusmuotoihin kuten pian ja pikaa. Myös sellaisia sanoja kuin liiska saatetaan käyttää perus­muodossakin, vaikka sana­kirjoissa esiintyvät vain sen adverbeiksi kuvatut muodot liiskana ja liiskaksi.

On myös mahdollista, että jokin sana on jossain kieli­muodossa (kuten yleis­kielessä) vajaa­taivutteinen, mutta joissakin muissa muodoissa täysin tai ainakin laajemmin taipuva, Yleis­kielessä esiintyvät sanat hakoteillä ja hakoteille, mutta murteissa sana hakotie esiintyy muissakin sija­muodoissa ja myös yksikössä. Sanat tolalla ja tiimoilla ovat nykyistä yleis­kieltä, mutta sanat tola ja tiima täysin taipuvina nomineina lähinnä menneen ajan kieltä. Sanan karku Nykysuomen sanakirja esittää tavallisena substantiivina, mutta Kieli­toimiston sana­kirjan mukaan se esiintyy ”nyk. vain eräissä sijamuodoissa” (karussa, karkuun, karkua, siis myös partitiivissa).

Laajimmin ”nominihakuinen” tulkinta olisi, että nomineiksi tulkitaan myös sellaiset sanat, joissa on tunnistettavissa nominin sija­pääte, vaikka kielessä ei olisi muita samasta vartalosta eri sija­päätteellä muodostuneita sanoja. Tällöin myös esimerkiksi sellaiset ISK:n kohdassa § 386 Adverbeja muodostavista muoteista mainitut sanat kuin vuoksi ’takia’ ja enää olisivat nomineja, vaikkakin siinä mielessä surkastuneita, että niillä on vain nämä muodot ja ne esiintyvät vain adverbiaaleina. Tällainen tulkinta tuskin kuitenkaan vastaisi suomen­puhujien kieli­tajua. Sen sijaan sellaiset sanat kuin aamusella, entuudestaan, iltasella, hakusessa, har­vak­sel­taan, hienokseltaan, käymäseltään, oudokseltaan, pahitteeksi, päiväseltään, äkki­sel­tään on aika helppo hahmottaa niin, että niissä on sija­pääte liittyneenä sanaan, joka ei esiinny itse­näi­se­nä, mutta on tunnistettavissa johdokseksi, esimerkiksi aamunen : aamusen sanan aamu johdokseksi.

Muotojen kotona ja kotoa (ja murteellinen kotonta) voitaisiin sanoa muodostavan vajaa­taivutteisen sanan. Muodostukseltaan ne kuitenkin voidaan tulkita täysin taipuvan sanan koto muodoiksi, vaikka tämä sana muutoin on vain vanhaan kieleen, etenkin vanhaan runo­kieleen kuuluva.

Hankalin tulkintaongelma koskee tapauksia, joissa on täysin taipuva nomini kuten rakenne ja toisaalta myös sen sija­muotojen erikois­käyttöä kuten talo on rakenteilla. Yleensä merkitys­ero on selvä. Ilmauksessa näillä rakenteilla on eräitä ominaisuuksia on selvästi kyse täysin taipuvan nominin normaalista käytöstä.

Vajaataivutteisten nominien ominaisuuksia

Vajaataivutteinen nomini ilmaisee yleensä jonkinlaista paikallisuutta tai suuntaa. Siksi sen muodot ovat lähinnä paikallis­sijoja laajassa mielessä: sisä­sijoja (sisässä, sisästä, sisään, ulko­sijoja (sisällä, sisältä, sisälle tai niin sanottuja yleisiä paikallis­sijoja essiivi, partitiivi ja trans­la­tii­vi (kaukana, kaukaa, kauaksi).

Vajaataivutteisen nominin vartalo voi toimia johdosten kantasanana, esimerkiksi sisäinen ja sisältää.

Moniin vajaataivutteisiin nomineihin voi liittyä possessiivi­suffiksi. Tällöin niitä käytetään post­positioina, vaikka niillä ei välttämättä ole täydennystä erillisenä sanana, vaan vain suf­fik­si­na, esimerkiksi (minun) sisälläni. Tämän takia niitä voi pitää substantiivin sija­muo­toi­na. Pos­ses­siivi­suf­fik­sin mahdollisuus ei kuitenkaan kuulu vajaa­taivutteisten nominien mää­ri­tel­mään, sillä monia niistä, esimerkiksi alhaalla, poissa, käytetään vain adverbeina, joilla ei ole määritteitä, paitsi intensiteetti­määritteitä, kuten aivan.

Joillakin vajaataivutteisilla nomineilla on komparaatiota siinä mielessä, että niiden vartaloon voi liittyä komparatiivin tai superlatiivin tunnus. Monissa tapauksissa yhdistelmä esiintyy vain sellaisena, että siihen liittyy monikon instruktiivin tunnus. Sellaiset muodot kuvataan kieli­opeissa yleensä adverbeiksi, ja tällöin todetaan, että joillakin ad­ver­beil­la on erään­lainen komparaatio, esimerkiksi pian : pikemmin : pikimmin. (Vertaa sti-adverbien komparaatioon: hauskastihauskemminhauskimmin.) Toinen tulkinta olisi, että kyse olisi esimerkiksi pika-vartalon komparaatio­johdosten (pikempi. pikin) taivutus­muodoista, joita käytetään adverbiaaleina, kuten instruktiiveja yleensäkin. Toisaalta esimerkiksi vajaa­taivutteisesta vartalosta sisä on johdokset sisempi ja sisin, jotka ovart täysin taipuvia adjektiiveja.

Nominien taivutus

Yleisesti suomen nominien sijamuodoiksi kuvattujen lisäksi vajaa­taivutteisilla nomineilla voidaan kuvata olevan muitakin sijoja. Ne muodostuvat kyseisten nominien vartalosta päätteillä, jotka vastaavat merkitykseltään paikallis­sijoja laajassa mielessä. Sija­muodoiksi tulkitsemista vastaan puhuu muun muassa se, että kyseiset päätteet voivat yleensä liittyä vain suhteellisen pieneen sanajoukkoon, joka tuskin enää laajenee. Lisäksi tällaisilla sanoilla ei voi olla kongruoivia määritteitä.

Kuitenkin s-pääte on sikäli produktiivinen, että se voi esiintyä paitsi vajaa­taivutteisissa nomineissa, kuten alas, myös peri­aatteessa rajattomassa määrässä sanoja, joissa se liittyy >substantiivin komparatiiviin tai superlatiivin, esimerkiksi rannemmas, joka tarkoittaa samaa kuin rannemmaksi. Se liittyy myös pronomini­vartaloihin, esimerkiksi jos, mutta niissä sitä ei voi enää pitää sija­päätteeseen verrattavana.

Myös nne vastaa merkitykseltään tulo­sijojen päätteitä. Se liittyy myös pronomini­varta­loi­hin. Kielitoimiston sanakirjassa se esiintyy seuraavissa sanoissa: jonne, kahtaanne, kaikkianne, kummanne, kunne, minne, samanne (t. samaanne), sinne, toisaanne, tuonne (ark. tonne), tänne, yhtäänne. Pelkästään pronomini­käytön perusteella sitä voisi verrata ISK:n kuvaamaan (morfologiseen) akkusatiiviin, joka muodostetaan vain persoona­pronomineista ja sanasta ken (= kuka). Erona on toki, että akkusatiivi on yksi objektin sijoista, kun taas nne-päätteiset sanat ovat mahdollisia vain adverbiaalin sijoina.

Pääte, jota usein merkitään yläindeksi-x:llä tai vastaavalla merkillä (ˣ), on sekin mer­ki­tyk­sel­tään lähinnä tulo­sijainen, mutta esiintyy myös verbien I infinitiivissä (ISK:n mukaan A-infinitiivissä), kuten tehdäˣ). Sen kuvaaminen on monin tavoin hankalaa nimeä myöten; eräs mahdollinen nimi olisi k-sija, joka kuvastaa pääteltyä alkuperää. Joka tapauksessa tällainen pääte esiintyy joillakin vajaa­taivutteisilla nomineilla; esimerkiksi adverbiaali luoˣ on erotettava vartalosta luo, vaikka päätettä ei tavallisessa kirjoituksessa merkitä ja vaikka se ei edes esiinny ääntämyksessä kaikissa kieli­muodoissa.

Mainittu pääte esiintyy myös komparatiiveihin ja superlatiiveihin liittyvänä täysin tai­pu­vis­sa nomineissa: alemmaˣ, alimmaˣ, edemmäˣ, kauempiˣ, lähemmäˣ, peremmäˣ, ylemmäˣ. Useim­mat näistä ovat komparatiivi­johdoksia vajaa­taivutteisten nominien vartaloista, mutta johdokset ovat täysin taipuvia (alempi, alin jne.). Suomen kielen perus­sana­kirjasta alkaen mma-loppuisia sanoja ei enää ole merkitty raja­kahdennukseen loppuviksi, vaikka sanojen heikko­asteinen muoto osoittaa, että ne ovat ainakin aiemmin olleet konsonantti­loppuisia.

Pääte itse (tai monikko­vartaloon liittyvä tse) on joskus mainittu sija­päät­teen tapaiseksi, prolatiivin tunnukseksi. Tämän mukaisesti voitaisiin muutamien vajaa­taivutteisten nominien paradigmaan lisätä prolatiivi: alitse, editse, keskitse, taitse, ylitse.

Niin sanottu eksessiivi ei kuulu yleis­kieleen, mutta niissä murteissa, joissa sitä käytetään, se liittyy myös vajaa­taivutteisten nominien vartaloon, esimerkiksi luonta. Erikoinen on takaanta, jossa nta-pääte liittyy partitiiviin eikä vartaloon. Säännöllinen muodoste olisi taanta, joka on harvinaisempi; sen sijaan takanta on melko tavallinen.

Muutamissa sanoissa esiintyvä n-pääte (hajan ilmauksessa hujan hajan, joka toki voi olla alku­perältään vain sanoilla leikittelyä, ja sanat kauan, kesken, pian, ylen, äkin) voidaan tulkita joko genetiivin tai instruktiivin päätteeksi. Toisaalta muoto-opillisesti näillä sija­muodoilla ei ole eroa yksikössä.

Toisaalta yksittäisiä sanoja, toisaalta yleisiä tyyppejä

Vajaataivutteisia nomineita on toisaalta parikymmentä yksittäistä sanaa, jotka ovat enimmäkseen hyvin tavallisia, toisaalta muutamia sanatyyppejä, joita kuvaillaan (muiden sanojen ohessa) Ison suomen kieli­opin (ISK) kohdissa 391–394 ja joihin kuuluvia sanoja on satoja.

Vajaataivutteisten nominien yleisille tyypeille on ominaista, että niiden vartalot voidaan hahmottaa johdoksiksi. Johtosuhde on ilmeinen sellaisissa tapauksissa kuin herätähereille (teoreettinen vartalo hereˣ : heree), epäselvempi sellaisissa kuin alaalhaalla (teoreettinen vartalo alhaa).

Yksittäisiä sanoja

Tavallisimmat sellaiset yleiskielen vajaataivutteiset nominit, joita ei juuri voi lukea jonkin yleisen tyypin esiintymiksi, on esitetty seuraavassa taulukossa. Niiden vartalot ovat toden­näköisesti pääosin hyvin vanhoja, eikä niitä juuri voitane selittää johdoksiksi. (Ajateltavissa olisi, että loitto olisi johdos luo-vartalosta, vaikka merkitys onkin vastakkainen.)

Taulukkoon on jossain määrin otettu muotoja, jotka esiintyvät Nyky­suomen sana­kirjassa, mutta eivät sen seuraajissa, kuten huomasta. Ei ole ilmeistä syytä, miksi huomasta ei olisi mahdollinen siinä missä huomassa ja huomaan, vaikka se onkin harvinaisempi.

Taulukon 1. sarakkeessa esitettävä vartalo on vahva-asteinen taivutus­vartalo. Joissakin tapauksissa vartalo voitaisiin tulkita eri tavoin. Tässä on otettu huomioon myös sanan esiintyminen yhdys­sanan määrite­osana (esimerkiksi alaosa, keski­kohta) ja johdoksissa (esimerkiksi alainen, keskimmäinen).

Sijamuodot on nimetty taulukon 1. rivillä sijapäätteen mukaan. Vrt. sivuun Suomen kielen sijamuotojen nimitykset.

Vartalo ssa-sijasta-sijahan-sijalla-sijalta-sijalle-sijana-sijata-sijaksi-sijas-sijaˣ-sijan-sija
alaallaalta alle alas
alakanttialakantissaalakanttiin
alhaaalhaallaalhaaltaalhaalle
ammoammollaammolleammoin
ennaennallaanennaltaennalleen
ete edessäedestäeteen, esiinedellä, esilläedeltäedelle, esilleedes
etääetäälläetäältäetäälle
hajahajallahajaltahajallehajan
haltuhallussahallustahaltuun
hamahamassahamastahamaan
haraharalla, harillaharalle, harille
huomahuomassahuomastahuomaan
huostahuostassahuostastahuostaan
hämähämilläänhämilleen
kaukakaukanakaukaa, kauaakauaksikauaskauan
kenokenossakenoonkenollaan
keskekeskessäkeskestäkeskeenkeskelläkeskeltäkeskellekesken
keskuutekeskuudessakeskuudestakeskuuteen
liiskaliiskanaliiskaksi
likelikellä likeltä likelle
loittoloitollaloitoltaloitolle
luoluonaluotaluokseluoˣ
lurppalurpassalurppaanlurpallalurpalle
lähettyvälähettyvillälähettyviltälähettyville
lähelähelläläheltälähellelähes
mukamuassamukaanmukana
oheohessaohestaoheen
pikapikaanpikaapian
poipoissapois
sekaseassaseastasekaan
siesiellä sieltä
seutuvaseutuvilla seutuvilta seutuville
sisäsisässäsisästäsisäänsisälläsisältäsisälle
takatakanatakaataaksetaastaaˣ
taltetallettaatallessatallestatalteentallella
tanhuvatanhuvilla tanhuvilta tanhuville
tasatasalla tasalta tasalletasan
tohjotohjonatohjoksi
täätäällätäältä
ulkouloltaulolleulkonaulkoaulos
ylhääylhäälläylhäältäylhäälle
yläyllä yltä ylle ylös ylen
yläkanttiyläkantissayläkanttiin
äkkiäkiltääkkiääkin

Esimerkiksi tanhuvilla voitaisiin tulkita kehittyneeksi täysin taipuvan nominin tanhua muodosta tanhuilla, johon on muodostunut v-äänteen tapainen siirtymä-äänne. Nykykielen kannalta kyse on kuitenkin kahdesta eri nomini­vartalosta, joiden välillä toki on johto­suhde. Vartalo tää on sama-asuinen kuin tämä-sanan tavallinen puhe­kielinen muoto, mutta varmaankin syntynyt eri tavalla, nimittäin täkä-vartalon heikko­asteisesta muodosta k:n vastineen kadotessa.

Arkikielessä esiintyy tasa-vartalosta myös muoto tasaksi ’tasa­tunniksi’.

Muutaman taulukossa esitetyistä muodoista ovat epäsäännöllisiä. Esimerkiksi muodossa alla vartalo ala on lyhentynyt a:ksi, ja muodoissa ylen (ja vanhan kielen ylön) ja ylös vartalon ylä loppu­vokaali on muuttunut. Muodot taakse ja luokse on tässä tulkittu ksi-sijaisiksi (translatiiveiksi); ne edustavat sija­muotoa sellaisena kuin se esiintyy possessiivi­suffiksin kanssa (taakseni, luokseen), ja niiden rinnalla ovat esiintyneet säännöllisemmät muodot taaksi ja luoksi.

A- tai AA-vartaloiset

Muutamissa vajaataivutteisissa nomineissa taivutus­vartalo on aa- tai ää-loppuinen taikka harvemmin a- tai ä-loppuinen:

ISK käsitellee tätä sanatyyppiä suppeasti ja oudosti otsikon § 394 sillA(An)-adverbien rakenne ja merkitys alla.

sA-vartaloiset

Myös tätä tyyppiä ISK käsittelee edellä mainitussa kohdassa, siis uhraamatta sille omaa otsikkoaan tai edes omaa kappalettaan. Kuvaus on näin lyhyt: ”Oma ryhmänsä ovat sAllA-loppuiset adverbit, jotka ilmaisevat ulottuvilla tai ulottumattomissa oloa: kotosalla, näkösällä, pakosalla, ulkosalla.”

Näillä sanoilla on myös tulo- ja erosijaiset muodot, kuten kotosalta ja kotosalle.

Kielitoimiston sanakirja ei mainitse sanaa näkösällä, mutta toisaalta siinä on kulkusalla.

ei-vartaloiset

ISK:n kohta § 393 eillA(An)- ja eissA-adverbien rakenne ja merkitys kuvaa mainitun­laisissa sanoissa olevan ”johdinaines ‑ee- (: ‑ex) sekä i ja ulko- tai sisäpaikallissijan tunnus (ja joskus possessiivisuffiksi)”. Tämä on kieli­historiallisesti oikein ja rinnastuu siihen, että kielessä on paljon tämän­muotoisia sanoja, jotka ovat normaalisti taipuvien substantiivien sija­muotoja, joita käytetään adverbiaaleina, kuten aie : aikeissa. Kun kuitenkin tarkastellaan vain kyseistä vajaa­taivutteisten nominien ryhmää, ne voidaan kuvata niin, että johonkin vartaloon liittyy johdin ei ja sisä- tai ulko­sijan tunnus.

Kantasana on useimmiten verbi, mutta on silti luonnollista puhua vajaa­taivutteisesta nominista: johtimen ei voidaan ajatella tuottavan nominin.

ISK mainitsee tässä yhteydessä, että esimerkiksi valve esiintyy myös substantiivina, tarkoittaen täysin taipuvaa sanaa. Se kuitenkin kuvaa sanat valveilla ja valveille tässä käsiteltyyn ryhmään kuuluvana, perustellen tätä semanttisilla eroilla. Johdon­mukaisempaa on kuitenkin erottaa täysin taipuvat ja vajaa­taivutteiset nominit toisistaan, ottamatta huomioon sitä, että edellisillä voi olla merkitykseltään hyvinkin erikoistunutta käyttöä paikallis­sijaisina. Näin ollen valveilla, hankkeilla, esitteillä ja näytteillä on parempi kuvata täysin taipuvien nominien muodoiksi, joilla voi eri merkityksiä. Esimerkiksi esitteillä voi tarkoittaa ’esiteltävänä, esittelyssä’, mutta se voi olla myös normaalissa sija­muoto­käytössä, esimerkiksi teimme uusilla esitteillä hyvän vaikutuksen.

Vajaataivutteisia nomineita, joissa vartalon lopussa on ei. ovat Kielitoimiston sanakirjassa kuvatuista sanoista seuraavat:

Sana kade esiintyy myös täysin taipuvana nominina, mutta se on adjektiivi ja liittyy kadehtia-pesyeeseen eikä kadota-pesyeeseen. Tiukan muodollisen tarkastelun perusteella voitaisiin kateissa kuitenkin tulkita sen taivutus­muodoksi eikä vajaa­taivutteiseksi.

Tästä ilmenee, että vajaataivutteiset nominit voivat esiintyä yhdys­sanan jälki­osana. Tosin keskipaikkeilla voitaisiin tulkita niinkin, että se on sanan keskipaikka johdos.

ksi-vartaloiset

Sellaisissa sanoissa kuin suutuksissa ja suutuksiin on sijapäätteen edellä ksi aines, jonka ISK (§ 392’ ksissA(An)-adverbien rakenne ja merkitys) tulkisee koostuvan johtimesta ks (: s) ja i:stä. Tämä on varmaankin kieli­historiallisesti oikein, ja i on tässä alkujaan monikon tunnus. Johtimen muoto s ei ole vain teorioitu (jos sana esiintyisi perusmuodossa, siinä olisi ksi:n tilalla s, esimerkiksi suutus), vaan tällainen muoto todella esiintyy yhdys­sanan määrite­osana, esimerkiksi suutuspäissään. Taivutus­vartalo voidaan kuitenkin kuvata niin, että se on johdettu verbin (heikko­asteisesta) vartalosta kuten suutu suffiksilla ksi.

Käytössä ovat ilmeisesti vain sisäsijat, niistäkin sta-sija varsin harvinaisena. Osa esiintyy vain possessiivi­suffiksillisina. Esimerkkejä: eksyksissä, hermostuksissa, hukuksissa, häkellyksissä, juovuksissa, kadoksissa, kiihdyksissä, kuohuksissa, nukuksissa, näännyksissä, painuksissa, puuduksissa, pyörryksissä, pökerryksissä, suutuksissa, tainnoksissa, tainnuksissa, turvoksissa, upoksissa, väijyksissä, väsyksissä ja vastaavat tulosijat (eksyksiin yms.), joskus myös erosijat (tainnoksista yms.).

Tällaisia sanoja on enemmän kuin yleis­kielen sana­kirjoissa kerrotaan. Esimerkiksi juutuksissa on käytössä oleva ja ymmärrettävä sana. Suomen murteiden sanakirja mainitsee sen, mutta siinäkään ei ole tulo­sijaista muotoa juutuksiin, joka sekin on käytössä. Myös juutuksista on aivan ajateltavissa, joskin erittäin harvinainen.

Osa tämäntyyppisistä sanoista on sellaisia, että ne voidaan tulkita täysin taipuvien substantiivien muodoiksi, joille on kehittynyt jossain määrin tai ehkä vahvastikin erikoistunut merkitys, esimerkiksi sukelluksissa ja sidoksissa.

Yleiskielessä esiintyy myös muun muassa sana hyydyksissä, vaikka yleis­kielen sana­kirjat eivät sitä tunne. Murteissa taas esiintyy täysin taipuva sana hyydys ’lumisohjo’.

si-vartaloiset

ISK:n kohta § 394 sillA(An)-adverbien rakenne ja merkitys kuvailee: ”Taivutusmuotoisesta asustaan huolimatta sillA.adverbit eivät ole (i)nen-johdosten muotoja (*juttunen, *hippanen), vaan johdinaines, i ja ulkopaikallissijan tunnus ovat kiteytyneet yhtenäiseksi adverbin­päätteeksi.” Tässä esitettävän kuvaus­tavan mukaan johdin­ainesta on si tai joissakin tapauksissa isi, ja loppu on sija­päätettä.

Tässä lienee syytä poiketa puhtaasti morfologisesta kuvauksesta sen suhteen, milloin kyse on täysin taipuvan nominin muodosta. Joissakin tapauksissa ISK:n mainitsema nen-loppuinen johdos on todella olemassa ja käytössä, monissa muissa aivan mahdollinen sana, joka kuuluu kielen potentiaaliseen sanastoon. Kuitenkin esimerkiksi pallosilla ei merkitykseltään liity sanaan pallonen ’pieni pallo’, vaan suoraan sanaan pallo. Sama koskee kaikkia muita tämän tyypin sanoja.

Kielitoimiston sanakirjassa on esitetty hakusanoina illA-loppuiset adverbit hippasilla, juttusilla, karttusilla, kilpasilla, pallosilla, piilosilla, sanasilla, sokkosilla, sotasilla, talosilla, vieraisilla sekä muutamia yhdys­sanoja, joissa tällainen sana on jälkiosana, kuten karttupiilosilla.

ISK:n mukaan possessiivisuffiksilliset tämän tyypin sanat ovat karttuva joukko. Niitä on sanakirjassa kuitenkin aika vähän, ja niistä erikoista kyllä osa on yhdyssanoja, joiden jälki­osaa sana­kirja ei tunne itsenäisenä sanana: alus­vaatteisillaan, housusillaan, ilkosillaan, kalsareisillaan, kalsarisillaan, kelteisillään, kyykkysillään, munasillaan, paita­hihasillaan, paitasillaan, pikku­takkisillaan, puseroisillaan, pyjamaisillaan, sukkasillaan, töppösillään, uima­housusillaan, uima­pukusillaan, uimasillaan, varpaisillaan, viimeisillään. yö­pukusillaan. Selvää kuitenkin on, että kielessä on käytössä muitakin tämän tyypin sanoja, esimerkiksi alus­housusillaan ja hameisillaan. ISK sanookin: ”Tyyppiin kuuluu pari­kymmentä sana­kirja­lekseemiä, ja uudetkin muodosteet ovat mahdollisia.” Sen esimerkeissäkin mainitaan myös mekkosillaan, nakkisillaan, nakusillaan, rintasillaan ja ja yö­paitasillaan.