Sellaiset sanat kuin sisällä, sisältä, sisälle kuvataan kieliopeissa yleensä adverbeiksi, vaikka niillä on selvästi osittainen nominin taivutus. Tässä kuvataan, miten ne voidaan kuvata vajaataivutteisiksi nomineiksi, ja tarkastellaan niiden eri tyyppejä ja yksittäisiä sanoja.
Suomen sanojen luokituksessa vajaataivutteiset nominit (eli vajaasti taipuvat nominit) voidaan kuvata joko yhdeksi pääryhmäksi nominien, verbien ja taipumattomien sanojen rinnalla tai nominien alaryhmäksi yhdessä substantiivien, adjektiivien, pronominien ja ehkä numeraalien rinnalla. Jälkimmäinen kuvaus on parempi, jos pääryhmiin jaon määritellään perustuvan vain taivutukseen. Kyseessähän on sanaryhmä, jossa taivutus on nimenomaan nominien taivutusta, vaikkakin rajoittunutta.
Vajaataivutteiselle nominille tässä tarkoitetussa mielessä ovat ominaisia seuraavat seikat:
Tässä rajataan käsitteen ulkopuolelle tapaukset, joissa adverbi on muodostukseltaan sijamuoto vartalosta, joka muuten esiintyy vain yhdyssanan määriteosana, kuten nykyä (esiintyy vain ilmauksessa tätä nykyä). Tosin on myös possessiivisuffiksilliset sanat nykyään ja harvinaisempi nykyjään. Jos kompositiivi luokiteltaisiin sijamuodoksi, voitaisiin sanoa, että sanalla nyky on kaksi sijaa.
Sanakirjoissa vajaataivutteiset nominit on yleensä kuvattu adverbeina joko niin, että kukin muoto on omana hakusananaan, tai ryhminä niin, että hakusanana on olosijamuoto ja sen yhteydessä mainitaan muitakin muotoja. Kielitoimiston sanakirjassa ei kerrota sanaluokkia, ja siinä sanotaan vajaataivutteisen nominin muodoista sama kuin adverbeista, postpositioista ym.: ”Sana on taipumaton tai vaillinaisesti taipuva.”
Joissakin tapauksissa sanan perusmuoto (yksikön nominatiivi) on kuitenkin hakusanana. Nykysuomen sanakirjassa on esimerkiksi sana koete, jolle se ilmoittaa taivutustyypin ja kaksi merkitysryhmää: toisaalta se on vaillinaisesti taipuva sana, jota kuvataan vain esimerkeillä ja niiden selityksillä, toisaalta sillä on merkitys ’kokeessa käytettävä ainemäärä, näyte’, joka lienee aika lailla hävinnyt kielestä. Ensimmäinen ryhmä sisältää esimerkeissä muodot koetteella, koetteilla, koetteelle, koetteen, koetteeksi, joten kyseessä ei ole aivan tyypillinen vajaataivutteinen nomini, etenkin, kun koetteen on tässä selvästi genetiivi. Toisaalta esimerkistöä ei liene tarkoitettu tyhjentäväksi taivutuksen osalta. Käytössä on epäilemättä ollut myös ainakin muoto koetteille. Tämä havainnollistaa sitä, että vajaataivutteisten nominien kuvaus jää usein puutteelliseksi.
Iso suomen kielioppi sisältää suppean kuvauksen kohdassa, joka käsittelee hyvin erilaisia taipumattomuuden ja vajaataivutteisuuden muotoja (§ 60):
Toisella tapaa vajaaparadigmaisia ovat monet adverbit ja adpositiot, joilla on vain kaksi tai kolme sijamuotoa, eräillä kuusi. Tavallisimmin tällaiset sanat ovat paikallissijaisia, esim. alla : alta : alle; pyörryksissä : pyörryksiin, mutta on myös partitiivin, essiivin ja translatiivin päätteen sisältäviä: luota, luona, luokse. Lisäksi adverbeina ja monissa sanonnoissa esiintyy taivutusmuotoisia sanoja, joita ei käytetä muissa yhteyksissä: aamusella, liiskana ~ liiskaksi, valtoimenaan, peräkanaa, mennä mönkään, prikulleen, iltamyöhään ~ iltamyöhällä, uida käsipohjaa, lyödä ällikällä.
Sana valtoimenaan on taivutusmuoto sanasta valtoin, joka esiintyy Kielitoimiston sanakirjassa hakusanana. Nykysuomen sanakirja kuvaa sen normaalisti taipuvaksi adjektiiviksi ja esittää lukuisia esimerkkejä eri sijamuodoissa.
Vajaataivutteisen nominin määritelmä on jossain määrin tulkinnanvarainen. Jos sijamuotojen käyttö supistuu niin, että lopulta vain yksi on (yleisessä) käytössä, onko syntynyt taipumaton sana?
Toisaalta jos vartaloa ruvetaan käyttämään erillisenä sanana, ehkä leikillään, onko syntynyt tavallinen nomini? Esimerkiksi pika saattaa arkikielessä tarkoittaa pikalähetystä tms., ja lähettää pikana perustunee tällaiseen pikemminkin kuin rinnastuu kyseisen vartalon vanhoihin taivutusmuotoihin kuten pian ja pikaa. Myös sellaisia sanoja kuin liiska saatetaan käyttää perusmuodossakin, vaikka sanakirjoissa esiintyvät vain sen adverbeiksi kuvatut muodot liiskana ja liiskaksi.
On myös mahdollista, että jokin sana on jossain kielimuodossa (kuten yleiskielessä) vajaataivutteinen, mutta joissakin muissa muodoissa täysin tai ainakin laajemmin taipuva, Yleiskielessä esiintyvät sanat hakoteillä ja hakoteille, mutta murteissa sana hakotie esiintyy muissakin sijamuodoissa ja myös yksikössä. Sanat tolalla ja tiimoilla ovat nykyistä yleiskieltä, mutta sanat tola ja tiima täysin taipuvina nomineina lähinnä menneen ajan kieltä. Sanan karku Nykysuomen sanakirja esittää tavallisena substantiivina, mutta Kielitoimiston sanakirjan mukaan se esiintyy ”nyk. vain eräissä sijamuodoissa” (karussa, karkuun, karkua, siis myös partitiivissa).
Laajimmin ”nominihakuinen” tulkinta olisi, että nomineiksi tulkitaan myös sellaiset sanat, joissa on tunnistettavissa nominin sijapääte, vaikka kielessä ei olisi muita samasta vartalosta eri sijapäätteellä muodostuneita sanoja. Tällöin myös esimerkiksi sellaiset ISK:n kohdassa § 386 Adverbeja muodostavista muoteista mainitut sanat kuin vuoksi ’takia’ ja enää olisivat nomineja, vaikkakin siinä mielessä surkastuneita, että niillä on vain nämä muodot ja ne esiintyvät vain adverbiaaleina. Tällainen tulkinta tuskin kuitenkaan vastaisi suomenpuhujien kielitajua. Toisaalta nominimaisuudessa on eri asteita. Esimerkiksi sana enää saatetaan kokea kielen muihin sanoihin liittyväksi, koska sen vartalo esiintyy johdoksissa (enemmän, enentää jne.). Sen sijaan vuoksi on yksinäinen; vaikka sen loppuosa ehkä voidaankin hahmottaa sijapäätteeksi ksi, ei ole mitenkään selvää, että alkuosa olisi alkujaan substantiivi vuo (vaikkakin etymologien käsityksen mukaan niin on).
Sen sijaan sellaiset sanat kuin aamusella, entuudestaan, iltasella, hakusessa, harvakseltaan, hienokseltaan, käymäseltään, oudokseltaan, pahitteeksi, päiväseltään, äkkiseltään on aika helppo hahmottaa niin, että niissä on sijapääte liittyneenä sanaan, joka ei esiinny itsenäisenä, mutta on tunnistettavissa johdokseksi, esimerkiksi aamunen : aamusen sanan aamu johdokseksi.
Muotojen kotona ja kotoa (ja murteellinen kotonta) voitaisiin sanoa muodostavan vajaataivutteisen sanan. Muodostukseltaan ne kuitenkin voidaan tulkita täysin taipuvan sanan koto muodoiksi, vaikka tämä sana muutoin on vain vanhaan kieleen, etenkin vanhaan runokieleen kuuluva.
Hankalin tulkintaongelma koskee tapauksia, joissa on täysin taipuva nomini kuten rakenne ja toisaalta myös sen sijamuotojen erikoiskäyttöä kuten talo on rakenteilla. Yleensä merkitysero on selvä. Ilmauksessa näillä rakenteilla on eräitä ominaisuuksia on selvästi kyse täysin taipuvan nominin normaalista käytöstä.
Kielitoimiston sanakirjassa myös viistossa ja vinossa esitetään vaillinaisesti taipuvana, vaikka siinä on myös täysin taipuvat adjektiivit viisto ja vino. Jos näissä tapauksissa katsotaan olevan kyse sijamuotojen erikoiskäytöstä, hankalammin tulkittavia ovat etuviistossa ja takaviistossa.
Vajaataivutteinen nomini ilmaisee yleensä jonkinlaista paikallisuutta tai suuntaa. Siksi sen muodot ovat lähinnä paikallissijoja laajassa mielessä: sisäsijoja (sisässä, sisästä, sisään, ulkosijoja (sisällä, sisältä, sisälle tai niin sanottuja yleisiä paikallissijoja essiivi, partitiivi ja translatiivi (kaukana, kaukaa, kauaksi).
Vajaataivutteisen nominin vartalo voi toimia johdosten kantasanana, esimerkiksi sisäinen ja sisältää.
Moniin vajaataivutteisiin nomineihin voi liittyä possessiivisuffiksi. Tällöin niitä käytetään postpositioina, vaikka niillä ei välttämättä ole täydennystä erillisenä sanana, vaan vain suffiksina, esimerkiksi (minun) sisälläni. Tämän takia niitä voi pitää substantiivin sijamuotoina. Possessiivisuffiksin mahdollisuus ei kuitenkaan kuulu vajaataivutteisten nominien määritelmään, sillä monia niistä, esimerkiksi alhaalla, poissa, käytetään vain adverbeina, joilla ei ole määritteitä, paitsi intensiteettimääritteitä, kuten aivan.
Joillakin vajaataivutteisilla nomineilla on komparaatiota siinä mielessä, että niiden vartaloon voi liittyä komparatiivin tai superlatiivin tunnus. Monissa tapauksissa yhdistelmä esiintyy vain sellaisena, että siihen liittyy monikon instruktiivin tunnus. Sellaiset muodot kuvataan kieliopeissa yleensä adverbeiksi, ja tällöin todetaan, että joillakin adverbeilla on eräänlainen komparaatio, esimerkiksi pian : pikemmin : pikimmin. (Vertaa sti-adverbien komparaatioon: hauskasti : hauskemmin : hauskimmin.) Toinen tulkinta olisi, että kyse olisi esimerkiksi pika-vartalon komparaatiojohdosten (pikempi. pikin) taivutusmuodoista, joita käytetään adverbiaaleina, kuten instruktiiveja yleensäkin.
Toisaalta esimerkiksi vajaataivutteisesta vartalosta sisä on johdokset sisempi ja sisin, jotka ovat täysin taipuvia adjektiiveja. Samanlaisia muodosteita ovat alempi, edempi, likempi, lähempi, taempi, ulompi, ylempi ja vastaavat superlatiivit alin jne.
Yleisesti suomen nominien sijamuodoiksi kuvattujen lisäksi vajaataivutteisilla nomineilla voidaan kuvata olevan muitakin sijoja. Ne muodostuvat kyseisten nominien vartalosta päätteillä, jotka vastaavat merkitykseltään paikallissijoja laajassa mielessä. Sijamuodoiksi tulkitsemista vastaan puhuu muun muassa se, että kyseiset päätteet voivat yleensä liittyä vain suhteellisen pieneen sanajoukkoon, joka tuskin enää laajenee. Lisäksi tällaisilla sanoilla ei voi olla kongruoivia määritteitä.
Kuitenkin s-pääte on sikäli produktiivinen, että se voi esiintyä paitsi vajaataivutteisissa nomineissa, kuten alas, myös periaatteessa rajattomassa määrässä sanoja, joissa se liittyy substantiivin komparatiiviin tai superlatiiviin, esimerkiksi rannemmas, joka tarkoittaa samaa kuin rannemmaksi. Se liittyy myös pronominivartaloihin, esimerkiksi jos, mutta niissä sitä ei voi enää pitää sijapäätteeseen verrattavana.
Merkitykseltään s-pääte vastaa tulosijaa, ja joskus puhutaan s-latiivista.
Edellä kuvattu s-pääte voitaisiin tulkita myös translatiivin päätteen ‑ksi muunnelmaksi ja ehkä siitä kehittyneeksi.
Myös nne-pääte vastaa merkitykseltään tulosijojen päätteitä. Se liittyy myös pronominivartaloihin, esimerkiksi tuonne. Sellaisiin kaksitavuisiin pronomineihin kuin joka ja mikä se liittyy ensimmäisen tavun muodostamaan vartaloon kuten monet taivutuspäätteet, esimerkiksi jonne ja minne kuten johon ja mihin. Kielitoimiston sanakirjassa se esiintyy seuraavissa sanoissa: jonne, kahtaanne, kaikkianne, kummanne, kunne, minne, samanne (t. samaanne), sinne, toisaanne, tuonne (ark. tonne), tänne, yhtäänne. Pelkästään se, että pääte liittyy vain harvoihin sanoihin, ei estä pitämästä sitä sijapäätteenä. Kuvaahan ISK (morfologisen) akkusatiivin, joka muodostetaan vain persoonapronomineista ja sanasta ken (= kuka). Erona on toki, että akkusatiivi on yksi objektin sijoista, kun taas nne-päätteiset sanat ovat mahdollisia vain adverbiaalin sijoina.
Pääte, jota kielen kuvailussa usein merkitään yläindeksi-x:llä tai vastaavalla merkillä (ˣ), on sekin merkitykseltään lähinnä tulosijainen, mutta esiintyy myös verbien I infinitiivissä (ISK:n mukaan A-infinitiivissä), kuten tehdäˣ. Ääntämyksessä se ilmenee rajakahdennuksena eli yleisimmin niin, että seuraavan sanan alkukonsonantti kahdentuu.
Tämän päätteen kuvaaminen on monin tavoin hankalaa nimeä myöten. Eräs mahdollinen nimi olisi k-sija, joka kuvastaa pääteltyä yleisintä alkuperää. Tässä esityksessä käytetään nimeä ˣ-sija.
Joka tapauksessa tällainen pääte esiintyy joillakin vajaataivutteisilla nomineilla; esimerkiksi adverbiaali luoˣ on erotettava vartalosta luo, vaikka päätettä ei tavallisessa kirjoituksessa merkitä ja vaikka se ei edes esiinny ääntämyksessä kaikissa kielimuodoissa.
Mainittu pääte esiintyy myös komparatiiveihin ja superlatiiveihin liittyvänä täysin taipuvissa nomineissa: alemmaˣ, alimmaˣ, edemmäˣ, kauemmaˣ, lähemmäˣ, peremmäˣ, ylemmäˣ. Useimmat näistä ovat komparatiivijohdoksia vajaataivutteisten nominien vartaloista, mutta johdokset ovat täysin taipuvia (alempi, alin jne.). Suomen kielen perussanakirjasta alkaen mma-loppuisia sanoja ei enää ole merkitty rajakahdennukseen loppuviksi, vaikka sanojen heikkoasteinen muoto osoittaa, että ne ovat ainakin aiemmin olleet konsonanttiloppuisia.
Pääte itse (tai monikkovartaloon liittyvä tse) on joskus mainittu sijapäätteen tapaiseksi, prolatiivin tunnukseksi. Kielitoimiston ohjepankin sivu siitä kuvaa sen melko produktiiviseksi. Tämän mukaisesti voitaisiin muutamien vajaataivutteisten nominien paradigmaan lisätä prolatiivi: alitse, editse, keskitse, ohitse, taitse, ylitse.
Niin sanottu eksessiivi ei kuulu yleiskieleen, mutta niissä murteissa, joissa sitä käytetään, se liittyy myös vajaataivutteisten nominien vartaloon, esimerkiksi luonta. Erikoinen on takaanta, jossa nta-pääte liittyy partitiiviin eikä vartaloon. Säännöllinen muodoste olisi taanta, joka on harvinaisempi; sen sijaan takanta on melko tavallinen.
Muutamissa adverbeissa esiintyvä n-pääte (hajan ilmauksessa hujan hajan, joka toki voi olla alkuperältään vain sanoilla leikittelyä, ja sanat kauan, kesken, pian, ylen, äkin) voidaan tulkita joko genetiivin tai instruktiivin päätteeksi. Toisaalta muoto-opillisesti näillä sijamuodoilla ei ole eroa yksikössä.
Vajaataivutteisia nomineita on toisaalta parikymmentä yksittäistä sanaa, jotka ovat enimmäkseen hyvin tavallisia, toisaalta muutamia sanatyyppejä, joita kuvaillaan (muiden sanojen ohessa) Ison suomen kieliopin (ISK) kohdissa 391–394 ja joihin kuuluvia sanoja on satoja.
Vajaataivutteisten nominien yleisille tyypeille on ominaista, että niiden vartalot voidaan hahmottaa johdoksiksi. Johtosuhde on ilmeinen sellaisissa tapauksissa kuin herätä – hereille (teoreettinen vartalo hereˣ : heree), epäselvempi sellaisissa kuin ala – alhaalla (teoreettinen vartalo alhaa).
Tavallisimmat sellaiset yleiskielen vajaataivutteiset nominit, joita ei juuri voi lukea jonkin yleisen tyypin esiintymiksi, on esitetty seuraavassa taulukossa. Niiden vartalot ovat todennäköisesti pääosin hyvin vanhoja, eikä niitä juuri voitane selittää johdoksiksi. (Ajateltavissa olisi, että loitto olisi johdos luo-vartalosta, vaikka merkitys onkin vastakkainen.)
Taulukkoon on jossain määrin otettu muotoja, jotka esiintyvät Nykysuomen sanakirjassa, mutta eivät sen seuraajissa, kuten huomasta. Ei ole ilmeistä syytä, miksi huomasta ei olisi mahdollinen siinä missä huomassa ja huomaan, vaikka se onkin harvinaisempi.
Taulukon 1. sarakkeessa esitettävä vartalo on vahva-asteinen taivutusvartalo. Joissakin tapauksissa vartalo voitaisiin tulkita eri tavoin. Tässä on otettu huomioon myös sanan esiintyminen yhdyssanan määriteosana (esimerkiksi alaosa, keskikohta) ja johdoksissa (esimerkiksi alainen, keskimmäinen).
Sijamuodot on nimetty taulukon 1. rivillä sijapäätteen mukaan. Vrt. sivuun Suomen kielen sijamuotojen nimitykset. Merkintä ˣ-sija tarkoittaa muotoa, jonka tunnuksena on rajakahdennus ja joka kielihistoriallisesti pohjautuu vanhaan k-tunnuksiseen muotoon (k-latiiviin).
Tässä tarkastelussa ei käsitellä sitä, mihin muotoihin voi liittyä possessiivisuffiksi ja olisiko se persoonan mukaan vaihteleva. Kuitenkin sana esitetään tässä suffiksillisena, jos sitä ei lainkaan käytetä ilman suffiksia.
Vartalo | ssa-sija | sta-sija | han-sija | lla-sija | lta-sija | lle-sija | na-sija | ta-sija | ksi-sija | s-sija | ˣ-sija | n-sija |
---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
ala | alla | alta | alle | alas | ||||||||
alakantti | alakantissa | alakanttiin | ||||||||||
alhaa | alhaalla | alhaalta | alhaalle | |||||||||
ammo | ammolla | ammolle | ammoin | |||||||||
enna | ennallaan | ennalta | ennalleen | |||||||||
ete | edessä | edestä | eteen, esiin | edellä, esillä | edeltä | edelle, esille | edes | |||||
etää | etäällä | etäältä | etäälle | |||||||||
haja | hajalla | hajalta | hajalle | hajan | ||||||||
haltu | hallussa | hallusta | haltuun | |||||||||
hama | hamassa | hamasta | hamaan | |||||||||
hara | haralla, harilla | haralle, harille | ||||||||||
hiever | hieverissä | hieveriin | hieverinä | |||||||||
huoma | huomassa | huomasta | huomaan | |||||||||
huosta | huostassa | huostasta | huostaan | |||||||||
hämä | hämillään | hämilleen | ||||||||||
kauka | kaukana | kaukaa, kauaa | kauaksi | kauas | kauan | |||||||
keno | kenossa | kenoon | kenollaan | |||||||||
keski | keskessä | keskestä | keskeen | keskellä | keskeltä | keskelle | kesken | |||||
keskuute | keskuudessa | keskuudesta | keskuuteen | |||||||||
liiska | liiskana | liiskaksi | ||||||||||
liki | likellä | likeltä | likelle | |||||||||
loitto | loitolla | loitolta | loitolle | |||||||||
luo | luona | luota | luokse | luoˣ | ||||||||
lurppa | lurpassa | lurppaan | lurpalla | lurpalle | ||||||||
lähettyvä | lähettyvillä | lähettyviltä | lähettyville | |||||||||
lähi | lähellä | läheltä | lähelle | lähes | ||||||||
muka | muassa | mukaan | mukana | |||||||||
ohe | ohessa | ohesta | oheen | ohella | ohelle | |||||||
pika | pikaan | pikaa | pian | |||||||||
pikapuole | pikapuoleen, pikapuoliin | pikapuolin | ||||||||||
poi | poissa | pois | ||||||||||
rähmä | rähmällään | rähmältään | rähmälleen | |||||||||
seka | seassa | seasta | sekaan | |||||||||
sie | siellä | sieltä | ||||||||||
seutuva | seutuvilla | seutuvilta | seutuville | |||||||||
sisä | sisässä | sisästä | sisään | sisällä | sisältä | sisälle | ||||||
taka | takana | takaa | taakse | taas | taaˣ | |||||||
talte | tallessa | tallesta | talteen | tallella | tallelle | |||||||
tanhuva | tanhuvilla | tanhuvilta | tanhuville | |||||||||
tasa | tasalla | tasalta | tasalle | tasan | ||||||||
tohjo | tohjona | tohjoksi | ||||||||||
tää | täällä | täältä | ||||||||||
ulko | ulolta | ulolle | ulkona | ulkoa | ulos | |||||||
vasta | vastassa | vastaan | vastoin | |||||||||
vihki | vihillä | vihiltä | vihille | |||||||||
ylhää | ylhäällä | ylhäältä | ylhäälle | |||||||||
ylä | yllä | yltä | ylle | ylös | ylen | |||||||
yläkantti | yläkantissa | yläkanttiin | ||||||||||
ympäri | ympäriinsä | ympärillä | ympäriltä | ympärille | ympäriˣ | ympärinsä | ||||||
äkki | äkiltä | äkkiä | äkin |
Muutamissa vajaataivutteisissa nomineissa taivutusvartalo on aa- tai ää-loppuinen taikka harvemmin a- tai ä-loppuinen:
Joillakin näiden tyyppien sanoilla on myös nne-päätteinen muoto, kuten kaikkianne, yhtäänne.
ISK käsitellee tätä sanatyyppiä suppeasti ja oudosti otsikon § 394 sillA(An)-adverbien rakenne ja merkitys alla.
Myös tätä tyyppiä ISK käsittelee edellä mainitussa kohdassa, siis uhraamatta sille omaa otsikkoaan tai edes omaa kappalettaan. Kuvaus on näin lyhyt: ”Oma ryhmänsä ovat sAllA-loppuiset adverbit, jotka ilmaisevat ulottuvilla tai ulottumattomissa oloa: kotosalla, näkösällä, pakosalla, ulkosalla.”
Näillä sanoilla on myös tulo- ja erosijaiset muodot, kuten kotosalta ja kotosalle.
Kielitoimiston sanakirjassa on myös kulkusalla ja näkysällä, jotka muodoltaan poikkeavat edellä mainituista, o- tai ö-loppuiseen kantasanaan perustuvista sanoisa. Siinä on myös taivasalla, joka on muodoltaan erilainen, samoin merkitykseltään, ’(avoimen) taivaan alla’, ei ’taivaalla’. Lisäksi ISK:ssa on sisäsijainen hakusassa, joka on arkikielinen ja sanan hakusessa synonyymi; siitä ei käytettäne muita sijoja.
Suomen murteiden sanakirjassa on lukuisia muitakin tämän tyypin sanoja, sekä ulkosijaisia että sisäsijaisia, esimerkiksi joutosalla ja kantosassa.
ISK:n kohta § 393 eillA(An)- ja eissA-adverbien rakenne ja merkitys kuvaa mainitunlaisissa sanoissa olevan ”johdinaines ‑ee- (: ‑ex) sekä i ja ulko- tai sisäpaikallissijan tunnus (ja joskus possessiivisuffiksi)”. Tämä on kielihistoriallisesti oikein ja rinnastuu siihen, että kielessä on paljon tämänmuotoisia sanoja, jotka ovat normaalisti taipuvien substantiivien sijamuotoja, joita käytetään adverbiaaleina, kuten aie : aikeissa. Kun kuitenkin tarkastellaan vain kyseistä vajaataivutteisten nominien ryhmää, ne voidaan kuvata niin, että johonkin vartaloon liittyy johdin ei ja sisä- tai ulkosijan tunnus.
Kantasana on useimmiten verbi, mutta on silti luonnollista puhua vajaataivutteisesta nominista: johtimen ei voidaan ajatella tuottavan nominin.
ISK mainitsee tässä yhteydessä, että esimerkiksi valve esiintyy myös substantiivina, tarkoittaen täysin taipuvaa sanaa. Se kuitenkin kuvaa sanat valveilla ja valveille tässä käsiteltyyn ryhmään kuuluvana, perustellen tätä semanttisilla eroilla. Johdonmukaisempaa on kuitenkin erottaa täysin taipuvat ja vajaataivutteiset nominit toisistaan, ottamatta huomioon sitä, että edellisillä voi olla merkitykseltään hyvinkin erikoistunutta käyttöä paikallissijaisina. Näin ollen valveilla, hankkeilla, esitteillä, näytteillä ja vireillä on parempi kuvata täysin taipuvien nominien muodoiksi, joilla voi olla eri merkityksiä. Esimerkiksi esitteillä voi tarkoittaa ?esiteltävänä, esittelyssä?, mutta se voi olla myös normaalissa sijamuotokäytössä, esimerkiksi teimme uusilla esitteillä hyvän vaikutuksen.
Vajaataivutteisia nomineita, joissa vartalon lopussa on ei, ovat Kielitoimiston sanakirjassa kuvatuista sanoista seuraavat:
Tästä ilmenee, että vajaataivutteiset nominit voivat esiintyä yhdyssanan jälkiosana. Tosin keskipaikkeilla voitaisiin tulkita niinkin, että se on sanan keskipaikka johdos.
Sanat tekeillä ja tekeille voitaisiin tulkita merkitykseltään erikoistuneiksi taivutusmuodoiksi sanasta, joka Nykysuomen sanakirjan mukaan esiintyy kansankielessä täysin taipuvana, joskin vain monikossa, nominatiivina tekeet. Se tarkoittaa toisaalta tarvikkeita, tarveaineita, raaka-aineita, toisaalta valmisteita, tuotteita.
Sanat heitteillä, heitteiltä, heitteille kuvataan Kielitoimiston sanakirjassa vajaasti taipuvina ilman yhteyttä taipuvaan sanaan heite. Toisin oli Nykysuomen sanakirjassa, jossa heite-sanan merkitys oli aivan erilainen.
Sana henkitore on Nykysuomen sanakirjassa substantiivina, johon liittyy huomautus ?tav. vain adv:sesti?. Esimerkeissä se esiintyy inessiivissä ja elatiivissa sekä Kiannon tekstistä lainattuna nominatiivissa, selityksenä ?[= hengen kipinä]?.
Sana kade esiintyy myös täysin taipuvana nominina, mutta se on adjektiivi, merkitykseltään ’kateellinen’, ja liittyy kadehtia-pesyeeseen eikä kadota-pesyeeseen. Tiukan muodollisen tarkastelun perusteella voitaisiin kateissa kuitenkin tulkita sen taivutusmuodoksi eikä vajaataivutteiseksi. Toisaalta Kielitoimiston sanakirjassa on myös hakusanat kateissaan ja kateeksi, mutta ne ovat luonteeltaan edellä mainitun kade-adjektiivin muotoja.
Sellaisissa sanoissa kuin suutuksissa ja suutuksiin on sijapäätteen edellä ksi aines, jonka ISK (§ 392? ksissA(An)-adverbien rakenne ja merkitys) tulkitsee koostuvan johtimesta ks (: s) ja i:stä. Tämä on varmaankin kielihistoriallisesti oikein, ja i on tässä alkujaan monikon tunnus. Johtimen muoto s ei ole vain teorioitu (jos sana esiintyisi perusmuodossa, siinä olisi ksi:n tilalla s, esimerkiksi suutus), vaan tällainen muoto todella esiintyy yhdyssanan määriteosana, esimerkiksi suutuspäissään. Taivutusvartalo voidaan kuitenkin kuvata niin, että se on johdettu verbin (heikkoasteisesta) vartalosta kuten suutu suffiksilla ksi.
Käytössä ovat ilmeisesti vain sisäsijat, niistäkin sta-sija varsin harvinaisena. Osa esiintyy vain possessiivisuffiksillisina. Esimerkkejä: eksyksissä, hermostuksissa, hukuksissa, häkellyksissä, juovuksissa, kadoksissa, kiihdyksissä, kuohuksissa, nukuksissa, näännyksissä, painuksissa, puuduksissa, pyörryksissä, pökerryksissä, suutuksissa, tainnoksissa, tainnuksissa, turvoksissa, upoksissa, väijyksissä, väsyksissä ja vastaavat tulosijat (eksyksiin yms.), joskus myös erosijat (tainnoksista yms.).
Tällaisia sanoja on enemmän kuin yleiskielen sanakirjoissa kerrotaan. Esimerkiksi juutuksissa on käytössä oleva ja ymmärrettävä sana. Suomen murteiden sanakirja mainitsee sen, mutta siinäkään ei ole tulosijaista muotoa juutuksiin, joka sekin on käytössä. Myös juutuksista on aivan ajateltavissa, joskin erittäin harvinainen.
Osa tämäntyyppisistä sanoista on sellaisia, että ne voidaan tulkita täysin taipuvien substantiivien muodoiksi, joille on kehittynyt jossain määrin tai ehkä vahvastikin erikoistunut merkitys, esimerkiksi sukelluksissa ja sidoksissa.
Yleiskielessä esiintyy myös muun muassa sana hyydyksissä, vaikka yleiskielen sanakirjat eivät sitä tunne. Murteissa taas esiintyy täysin taipuva sana hyydys ’lumisohjo ’.
ISK:n kohta § 394 sillA(An)-adverbien rakenne ja merkitys kuvailee: ”Taivutusmuotoisesta asustaan huolimatta sillA-adverbit eivät ole (i)nen-johdosten muotoja (*juttunen, *hippanen), vaan johdinaines, i ja ulkopaikallissijan tunnus ovat kiteytyneet yhtenäiseksi adverbinpäätteeksi.” Tässä esitettävän kuvaustavan mukaan johdinainesta on si tai joissakin tapauksissa isi, ja loppu on sijapäätettä.
Tässä lienee syytä poiketa puhtaasti morfologisesta kuvauksesta sen suhteen, milloin kyse on täysin taipuvan nominin muodosta. Joissakin tapauksissa ISK:n mainitsema nen-loppuinen johdos on todella olemassa ja käytössä, monissa muissa aivan mahdollinen sana, joka kuuluu kielen potentiaaliseen sanastoon. Kuitenkin esimerkiksi pallosilla ei merkitykseltään liity sanaan pallonen ’pieni pallo ’, vaan suoraan sanaan pallo. Sama koskee kaikkia muita tämän tyypin sanoja.
Kielitoimiston sanakirjassa on esitetty hakusanoina illA-loppuiset adverbit hippasilla, juttusilla, karttusilla, kilpasilla, pallosilla, piilosilla, sanasilla, sokkosilla, sotasilla, talosilla, vieraisilla sekä muutamia yhdyssanoja, joissa tällainen sana on jälkiosana, kuten karttupiilosilla.
ISK:n mukaan possessiivisuffiksilliset tämän tyypin sanat ovat karttuva joukko. Niitä on sanakirjassa kuitenkin aika vähän, ja niistä erikoista kyllä osa on yhdyssanoja, joiden jälkiosaa sanakirja ei tunne itsenäisenä sanana: alusvaatteisillaan, housusillaan, ilkosillaan, kalsareisillaan, kalsarisillaan, kelteisillään, kyykkysillään, munasillaan, paitahihasillaan, paitasillaan, pikkutakkisillaan, puseroisillaan, pyjamaisillaan, sukkasillaan, töppösillään, uimahoususillaan, uimapukusillaan, uimasillaan, varpaisillaan, viimeisillään. yöpukusillaan. Selvää kuitenkin on, että kielessä on käytössä muitakin tämän tyypin sanoja, esimerkiksi alushoususillaan ja hameisillaan. ISK sanookin: ”Tyyppiin kuuluu parikymmentä sanakirjalekseemiä, ja uudetkin muodosteet ovat mahdollisia.” Sen esimerkeissäkin mainitaan myös mekkosillaan, nakkisillaan, nakusillaan, rintasillaan ja ja yöpaitasillaan.