Tekijänoikeus:
vastauksia
usein esitettyihin kysymyksiin

Jukka K. Korpela

Tekijänoikeuden perusteet

Esipuhe: huomautuksia tästä dokumentista

Tämä dokumentti vastaa kysymyksiin, joita usein esitetään tekijän­oikeus­asioista. Erityisesti tässä painotetaan sellaisia aiheita, jotka liittyvät tietotekniikkaan ja nykyaikaisiin viestintämuotoihin. Lisäksi sivutaan myös sellaisia aiheita, joita (aiheellisesti tai aiheettomasti) otetaan esille tekijän­oikeuden yhteydessä, mm. patentteja, tavara­merkkejä, kirjesalaisuutta ja asiakirjajulkisuutta.

Sulkeissa olevat numerot viittaavat tekijänoikeuslain pykäliin lain Finlex-versiossa, joka on periaatteessa ajantasainen.

Mitä on tekijänoikeus?

Tekijänoikeus on tekijän määräysvaltaa

Tekijänoikeus on teoksen tekijällä oleva oikeus, joka tuottaa, erikseen säädetyin rajoituksin, tekijälle ”yksinomaisen oikeuden määrätä teoksesta valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla se yleisön saataviin, muuttamattomana tai muutettuna, käännöksenä tai muunnelmana, toisessa kirjallisuus- tai taidelajissa taikka toista tekotapaa käyttäen” (2 §). Tämä muodostaa tekijän niin sanotut taloudelliset oikeudet.

Tekijänoikeus syntyy Suomen lain mukaan aina tekijälle eli ihmiselle, joka luo teoksen. Tekijänoikeus voi kuitenkin siirtyä – jopa luomisen hetkellä – toiselle, kuten työsuhteen perusteella työnantajalle. Tekijänoikeus voidaan myös luovuttaa sopimuksella tai se voi siirtyä perillisille.

Tekijyyden ilmoittaminen ja suoja teoksen muuttamista vastaan

Tekijänoikeuteen kuuluu myös niin sanottuja moraalisia oikeuksia. Niihin sisältyy, että teoskappaleissa tai teosta esitettäessä on tekijä ilmoitettava (isyysoikeus) ja että teosta ei saa muuttaa ”tekijän kirjallista tai taiteellista arvoa tahi omalaatuisuutta loukkaavalla tavalla” (respektioikeus) (3 §). Kyse ei ole ”vain moraalisista” oikeuksista siinä mielessä kuin ilmaisua muutoin käytetään, vastakohtana lakiin perustuville (juridisille) oikeuksille. Päinvastoin tässä tarkoitetut ”moraaliset oikeudet” ovat laissa säädettyjä oikeuksia, ja nykyisin laki myös viittaa niihin tällä nimellä (56a §).

Vaikka ”moraaliset oikeudet” usein esitetään vastakohtana ”taloudellisille oikeuksille”, niillä voi olla huomattava taloudellinenkin merkitys esimerkiksi freelance-toimittajalle ja -valokuvaalalle. Tekijän nimen mainitseminen tekee tekijää tunnetuksi.

Moraalisten oikeuksien tulkinnanvaraisuutta kuvaa, että kun tekijänoikeusneuvostolta oli pyydetty kannanottoa sävellysten käyttöön puhelimien soittoääninä, niin lausunto (2001:12) sanoi hyvin ympäripyöreästi: ”Tekijänoikeusneuvosto katsoo, että mahdolliset moraalisten oikeuksien loukkaustapaukset tulee aina arvioida tapauskohtaisesti. Arvioinnin mittapuuna tulee käyttää objektiivista mittapuuta huomioon ottaen myös tekijän subjektiivinen näkemys asiasta.”

Tekijänoikeus mahdollistaa ansaitsemisen

Tekijänoikeus merkitsee, että tekijällä on oikeus – mutta ei tietenkään velvollisuutta – ansaita teoksellaan. Hän voi esimerkiksi painattaa kirjallisen teoksensa kirjana ja myydä sitä ilman, että kukaan muu saa painattaa teosta. Käytännössä toki tavallisempaa on, että tekijä tekee kustannussopimuksen (31 §). Tällöin hän siinä mielessä osittain luovuttaa tekijänoikeutensa kustantajalle, että tekijä ei itse saa julkaista teosta kustannussopimuksen voimassaoloaikana (37 §), ellei erikseen toisin sovita. Tekijän kannattaa huolellisesti lukea kustannussopimus, ennen kuin allekirjoittaa sen. Sopimuksella voi olla ajassa pitkälle eteenpäin ulottuvia vaikutuksia, joita tekijä ei ehkä tule ajatelleeksi.

Toisaalta esimerkiksi jutun tarjoaminen ja hyväksyminen lehteen ei merkitse kustannussopimuksen syntymistä (38 §). Tällöin lehdelle syntyy kyllä oikeus julkaista juttu (kertajulkaisuoikeus), mutta ei yksinoikeutta siihen, ellei yksinoikeudesta ole erikseen sovittu. Lehtialalla on kuitenkin laajasti otettu käyttöön puitesopimuksia, joissa lehden avustajat antavat lehdelle melko laajatkin oikeudet juttuihin.

Kokonaisuuden ja osan suoja

Tekijänoikeus koskee teosta sekä kokonaisuutena että osina. Teoksen osaakaan ei saa luvatta kopioida. Sen takia on useimmiten epäolennaista, tulkitaanko jokin tuotos, esimerkiksi novellikokoelma, yhdeksi vai useaksi teokseksi, jos se on yhden tekijän tekemä.

Tosin on laajasti tehty ratkaisuja, jotka asiallisesti merkitsevät sitä, että teoksen osa jää tekijänoikeussuojan ulkopuolelle, jos osalta puuttuu teosluonne. Tällaisena voidaan pitää esimerkiksi kirjalliseen teokseen sisältyvää taulukkoa, joka on vain tosiasiatietojen kokoelma, joka on koottu ”mekaanisesti”, ilman luovaa valikointia. Hyvin laaja taulukko voi kuitenkin saada luettelosuojan. Myös kaavakuva tai vastaava jää usein ilman suojaa, mutta valokuvalla on aina erityissuoja; ks. kohtaa Kuva teoksena.

Muodon suojaa, ei sisällön

Tekijänoikeus suojaa teoksen kirjallista tai muuta asua, ei asiasisältöä. Suojan kohteena on siis ilmaisumuoto. Tämä ei tarkoita kirjallista tai taiteellista tyyliä sinänsä, vaan sen ilmentymää, erityistä luomusta.

Teoksessa esitetyn tiedon tai mielipiteen voi tekijänoikeuden estämättä esittää muualla omin sanoin. Tekijän­oikeuslaki ei tällöin aseta edes vaatimusta lähteen ilmoittamisesta. Eri asia on, että tietojen, näkemysten ja varsinkin teorioiden alkuperän ilmoittaminen on usein muista syistä aiheellista. Esimerkiksi toisen esittämän tieteellisen teorian ottaminen omiin nimiin, ”tieteellinen varkaus” (tai plagiaatti sanan laajassa merkityksessä) on tieteen periaatteiden karkea loukkaus.

Se, että johonkin kirjoitukseen on tekijänoikeus, ei myöskään merkitse siinä olevien tietojen tai siinä esitettyjen kannanottojen salaisuutta. Asioiden salaisuus on aivan eri asia, joka riippuu aivan muista laeista kuin tekijänoikeuslaista.

Tekijänoikeus kopiointioikeutena

Tekijänoikeutta tarkoittava englannin sana on copyright. Muiden kielten nimitykset tekijänoikeudelle ovat yleensä rakenteeltaan samantapaisia kuin suomen. Tässä voidaan nähdä painotusero: sana copyright painottaa kopioinnin oikeutta ja siten taloudellisia näkökohtia, tekijänoikeus taas tekijää ja hänen oikeuttaan teokseen.

Nimityksistä riippumatta tekijänoikeuteen sisältyy aina muutakin kuin kopiointioikeus. Kopiointioikeudella on kuitenkin usein keskeinen taloudellinen merkitys, koska tyypillinen tapa ansaita teoksella perustuu siihen, että teoskappaleen hinnasta osa menee tekijälle, esimerkiksi myyntimäärästä riippuvana korvauksena.

Tekijänoikeus ”aineettomana oikeutena”

Tekijänoikeus sekoitetaan usein muihin ns. aineettomiin oikeuksiin eli immateriaalioikeuksiin kuten patenttioikeuteen ja tavaramerkkioikeuteen sekä liikesalaisuuksiin. Esimerkiksi johonkin keksintöön perustuva tuote saattaa olla tekijänoikeuden suojaama, mutta koska tämä suoja on muodon eikä sisällön suojaa, se ei ehkä riitä turvaamaan yrityksen etuja vaan sen voi olla syytä esimerkiksi hakea patentti kyseiselle keksinnölle. Suomessa kuitenkaan esimerkiksi tietokoneohjelmaa ei periaatteessa voi patentoida (mutta ks. erillistä tarkastelua tietokoneohjelman immateriaalisesta suojasta). Toisaalta laki ainakin periaatteessa suojaa liikesalaisuuksia (mm. laki sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa, 4 §, rikoslain 38. luvun 1 ja 2 § ja rikoslain 30. luku). – Olen kirjoittanut erillisen dokumentin Yleistietoa immateriaalioikeudesta.

Kirjoja tekijänoikeudesta

Hyvä tekijänoikeuden suomenkielinen yleisesitys on:

Pirkko-Liisa Haarmann: Tekijänoikeus ja lähioikeudet. 2005, sidottu, 442 s. ISBN: 952-14-0642-9.

Toinen laaja teos tekijänoikeudesta on vuonna 2006 ilmestynyt Harenko, Kristiina – Niiranen, Valtteri – Tarkela, Pekka: Tekijänoikeus. Kommentaari ja käsikirja.

Koskeeko tekijänoikeus ulkomaisia teoksia? Mitä on kansainvälinen tekijänoikeus?

Periaatteena laaja suoja

Tekijänoikeus koskee myös ulkomaisia teoksia. Vastaavasti Suomessa tehdyt teokset saavat tekijänoikeussuojan muissa maissa.

Kansainväliset sopimukset tekijänoikeudesta velvoittavat niihin sitoutuneet maat säätämään tekijänoikeussuojan muissa sopimusvaltioissa tehdyille teoksille. Vaikka joskus puhutaan ”kansainvälisestä tekijänoikeuslaista” tms., niin sopimuksiin sinänsä ei tekijä voi yleensä vedota, vaan vain kunkin maan omiin lakeihin – joiden tietysti pitäisi olla niiden sopimusten mukaisia, joihin maa on sitoutunut. Sopimuksiin voidaan kyllä yrittää vedota lain säädösten tulkinnassa.

Myös netissä tehtävät asiat ovat lakien piirissä, vielä monien maiden: koska vaikutus ulottuu eri maihin, voidaan netissä tehdyistä asioista nostaa oikeusjuttuja eri maissa.

Käytännön vaikeudet

Käytännössä omaan tekijänoikeuteen vetoaminen toisessa maassa tehtyä loukkausta vastaan on yleensä erittäin hankalaa. Sellaiseen ryhtyvätkin yleensä vain suuret kustantamot ja muut yritykset, joilla on voimavaroja oikeusjuttuihin muissa maissa.

Hankaluutena on muun muassa toisen maan lainsäädännön ja oikeuskäytännön selvittäminen ja oikeusjutun nostaminen ja hoitaminen. Tämä vaatii käytännössä ammattiapua, joka maksaa.

Jos tekijänoikeutta on loukattu Internetissä, on usein mahdollista ainakin saada laittomasti levitetty aineisto pois levityksestä esimerkiksi ottamalla yhteyttä palveluntarjoajaan.

Useita sopimuksia

Kansainvälisiä tekijänoikeusalan sopimuksia ovat mm.

Suomi on liittynyt kaikkiin edellä mainittuihin sopimuksiin, ja tämän mukaisesti on säädetty tekijänoikeussuojasta muissa sopimusmaissa tehdyille teoksille. Suojasta on säädetty erityisillä laeilla ja asetuksilla sopimusten täytäntöönpanosta, ei suoraan tekijänoikeuslaissa.

Vastaavasti suomalaisen tekemä teos saa jonkinlaisen tekijänoikeussuojan useimmissa maailman maissa. Yk­si­tyis­koh­dis­sa on kirjavuutta, koska suojan laajuus ja sisältö riippuvat kunkin maan kansallisesta lain­sää­dän­nös­tä. Jos halutaan pelata todella varman pääl­le, voidaan teokseen liittää sopiva copy­right-mer­kin­tä.

Mikä on teos?

Luovan työn tulos

Tekijänoikeuslaki ei määrittele teoksen käsitettä. Se sanoo, että sillä, joka on luonut teoksen, on siihen tekijänoikeus. Luomisella tarkoitetaan tässä sitä, että kyse on jossakin mielessä luovasta ja valintoja sisältävästä työstä. Työ voitaisiin tehdä eri tavoilla, ja tekijän valinnat määräävät, millaiseksi tulos muodostuu.

Mikä tahansa tuotos ei siten ole teos. Jos työn voi tehdä vain yhdellä tavalla ja tulos on aina olennaisesti samanlainen, siihen ei voi olla tekijänoikeutta.

Muodon suojaa

Usein korostetaan, että tekijänoikeus on muodon, ei sisällön suojaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita yleensä sellaisia ulkonaisia asioita kuin kirjallisen teoksen taitto taikka se, missä tiedostomuodossa kuva on. ”Muoto” tarkoittaa tässä sitä persoonallista ilmaisua, jolla joku on esittänyt jonkin asian tai ajatuksen, esimerkiksi kuvannut sanallisesti jonkin tapahtuman. Toisen tason kysymys on sitten se, esitetäänkö esimerkiksi sanallinen kuvaus sanomalehteen taitettuna juttuna, verkkosivuna tai ääneen luettuna; nämä tulkitaan tällöin saman teoksen eri ilmenemismuodoiksi.

Tekijänoikeus on siis persoonallisen ilmaisun suojaa, joten tosiasiat, mielipiteet, teoriat, menetelmät ja ideat sinänsä jäävät tekijänoikeuden ulkopuolelle. Vaikka esimerkiksi tieteellinen teoria voi olla mitä suurimmassa määrin luovan työn tulos, sitä ei katsota teokseksi. Sen sijaan teorian erityinen esitys kirjallisessa tai kuvallisessa muodossa saa suojan. Joskus joudutaan kyllä vaikeaan rajanvetoon sen suhteen, mikä on persoonallista ilmaisua ja mikä taas sisältöä sinänsä.

Esimerkiksi piirroshahmo, kuten Aku Ankka tai Muumipeikko, ei periaatteessa saa tekijänoikeussuojaa hahmona, vaan teostasoon yltävänä piirroksena. Toisaalta hahmon jäljittelyn voidaan tulkita loukkaavan tällaista tekijänoikeutta, joten asiallisesti ottaen hahmo saa suojan. Tekijänoikeusneuvoston lausunto 2006:16 jättää tällaiset kysymykset sen varaan, onko piirrosta pidettävä toisen piirroksen muunnelmana vai itsenäisenä teoksena.

Teoslajit

Tekijänoikeuslaissa ei siis ole nimenomaista teoksen määritelmää, mutta siinä säädetään (1 §):

Sillä, joka on luonut kirjallisen tai taiteellisen teoksen, on tekijänoikeus teokseen, olkoonpa se kaunokirjallinen tahi selittävä kirjallinen tai suullinen esitys, sävellys- tai näyttämöteos, elokuvateos, valokuvateos tai muu kuvataiteen teos, rakennustaiteen, taidekäsityön tai taideteollisuuden tuote taikka ilmetköönpä se muulla tavalla.

Luetellaan siis joukko erilaisia teoksen muotoja, joiden jälkeen tulee ilmaisu, joka kertoo, että luettelo ei suinkaan ole tyhjentävä. Selvää siis on, että teos voi muodoltaan olla myös esimerkiksi tietokoneohjelma, kartta, kirje, sähköpostiviesti tai netin keskustelufoorumille lähetetty kirjoitus.

Tätä ei kuitenkaan pidä tulkita niin, että kaikki laissa lueteltuja tyyppejä olevat tuotokset olisivat teoksia. Esimerkiksi aivan mikä tahansa ”selittävä kirjallinen tai suullinen esitys” (esimerkiksi viesti ”Sopii!”) ei ole teos.

Siitä, onko kyseessä teos vai ei, voidaan pyytää tekijänoikeusneuvoston lausunto, mutta viime kädessä asian ratkaisee tuomioistuin siinä tapauksessa, että tekijänoikeuden rikkomisesta nostetaan oikeusjuttu.

Teoskynnys

Varsinaisen tekijänoikeussuojan osalta puhutaan teoskynnyksestä, joka täytyy ylittää. Tässä on kyse samasta asiasta kuin edellä mainitusta luomisen käsitteestä, eri kannalta katsottuna.

Teoskynnyksessä ei ole kyse esimerkiksi kaunokirjallisen kirjoitelman taiteellisesta tasosta tai asiakirjoituksen faktojen oikeellisuudesta. Myöskään teoksen laajuus, esimerkiksi kirjoituksen pituus, ei yksinään ole ratkaiseva. Periaatteessa teos voi olla hyvinkin suppea, mutta esimerkiksi muutaman sanan mittaisia kielellisiä ilmaisuja kuten tunnuslauseita ei yleensä ole tulkittu teoksiksi.

Se, että jollakin tuotoksella kuten tekstillä on jokin käytännöllinen tehtävä, ei itsessään ole tekijän­oikeuden este. Toisaalta se ei myöskään riitä tekemään siitä teosta tekijänoikeudellisessa mielessä, olipa tehtävä miten merkittävä tahansa. Pikemminkin käytännöllinen, selostava luonne voi saada aikaan, että kirjallista tuotosta ei tulkita teokseksi, jos selostustehtävää ei voi tehdä olennaisesti erilaisilla tavoilla. Esimerkiksi tekijänoikeusneuvoston lausunnossa 2000:1 on arvioitu erään pallopelin sääntöjen 22-sivuisten sääntöjen jäävän teoskäsitteen ulkopuolelle. Lausunnosta voidaan päätellä, että tällöin on arvioitu sääntöjen kuvauksen (esitystavan) pikemminkin kuin itse sääntöjen omaperäisyyttä. Vastaavista syistä jää esimerkiksi tavanomainen ruokaohje (ruokaresepti) yleensä tekijänoikeuden ulkopuolelle.

Toisaalta sekä tekijänoikeusneuvoston lausunnossa 2003:17 että Turun hovioikeuden tuomiossa 2007:3 on tulkittu erään verkkokaupan sopimusehdot teokseksi. Kyseessä ovat Verkkokauppa.comin sopimusehdot.

Laissa ei käytetä sanaa teoskynnys, vaan sitä vastaa edellä mainittu ilmaus ”on luonut”. Asia on rajatapauksissa erittäin tulkinnanvarainen. Lainselityksissä esitetään sentapaisia luonnehdintoja, että teoksen tulee ilmentää tekijän persoonallista luomistyötä. On myös esitetty sellainen arviointiperuste, että kyseessä ei ole teos, jos kuka hyvänsä olisi samoista lähtökohdista tuottanut samanlaisen tuotteen. Silloinhan kyse ei ole luovasta työstä, jossa olisi tilaa persoonallisille ratkaisuille.

Teoskynnyksen korkeus vaihtelee

Teostason saavuttamista eli teoskynnyksen ylittämistä arvioidaan vaihtelevasti. Esimerkiksi karttoja pidetään yleisesti teoksina, vaikka tavanomaisia karttoja on vaikea nähdä persoonallisina luomuksina. Toisaalta taideteollisuuden osalta kynnys on asetettu korkealle. Tavanomaiset käyttöesineet jäävät yleensä teoskäsitteen ulkopuolelle. Arkkitehdin suunnittelemaa tyyppitaloakaan ei ole pidetty teoksena. Toisaalta jopa matkamuistomagneeteissa oleva kuvat voivat yltää teostasoon (tekijänoikeusneuvoston lausunto 2012:13).

Tilannetta selittää paljolti tekijänoikeuden historiallinen tausta: se oli alun perin nimen­omaan luovan taiteen tuotosten suojaamista. Se on vasta myöhemmin joutunut suojaamaan myös arvoja, joita voidaan luonnehtia teollisiksi oikeuksiksi, paljolti siksi, että ne on koettu osittain suojaa vaativiksi ja muutakaan suojan muotoa ei ole ollut. Melko suoraan asian ilmaisee Pirkko-Liisa Haarmannin ja Marja-Leena Mansalan kirja Immateriaalioikeuden perusteet (s. 82–83):

Käytännössä teoskynnyksen korkeus vaihtelee teostyypeittäin. Erityisesti kaunokirjallisten teosten, sävellysten ja kuvataiteen kohdalla kynnystä pidetään varsin matalana. Mitä kauemmas edetään näistä alun perin tekijän­oikeuden ydin­alueeseen kuuluneista teos­tyypeistä, sitä korkeammaksi teoskynnys näyttää nousevan. Esimerkiksi niin sanotun käyttö­taiteen puolella kynnyksen korkeuteen vaikuttaa toisaalta mahdollisuus hankkia tuotteita suojaamaan malli­oikeus ja toisaalta se seikka, että matala suoja­kynnys olisi omiaan rajoittamaan kilpailua.

Vaikka teoskynnyksen arvioinnissa usein viitataan ”valintoihin” eli siihen, että jonkin asian voi tehdä usealla tavalla, suhtaudutaan erityyppisiin valintatilanteisiin eri tavoin. Käyttötaiteen muotoilijakin tekee valintoja, mutta tätä ei pidetä ”teoksen luomisena” yhtä herkästi kuin niin sanotun puhtaan taiteen tekemistä.

Lähioikeuksissa ei teoskynnystä

Vaikka esimerkiksi kuva, teksti tai taulukko ei saisi varsinaista tekijänoikeussuojaa, se saattaa nauttia ns. lähioikeuden suojaa kuten valokuvan suojaa tai luettelosuojaa. Silloin ei ole teoskynnyksen vaatimusta, mutta mahdollisesti kyllä laajuutta ja työmäärää koskeva vaatimus. Tekijänoikeudessa taas laajuus ja työmäärä eivät ole merkitseviä.

Entä käännökset ja muunnelmat?

Teoksen käännökseen on kääntäjällä tekijänoikeus, mutta hänellä ei ole oikeutta määrätä siitä tavalla, joka loukkaa tekijänoikeutta alkuperäisteokseen. Jos käännettävä teksti jää teoskynnyksen alle eli on esimerkiksi lyhyt yksinkertainen tiedonanto tai pieni luettelo, ei käännökseenkään synny tekijänoikeutta. Mutta jos käännettävä teksti on teos, saa käännös suojan; tähän ei siis sisälly mitään käännöksen laatua tai luovuutta koskevaa kriteeriä (4 §).

Tämä merkitsee, että käännöksen julkaiseminen edellyttää sekä alkuperäisen tekijän että kääntäjän lupaa. Käytännössä toki kummatkin tekijänoikeudet hyvin usein ovat siirtyneet kustantajille, jolloin tarvitaan kustantajien lupa.

Jos alkuperäisteoksen tekijänoikeuden voimassaolo on päättynyt tai siihen ei koskaan ole ollutkaan tekijänoikeutta, niin kääntäjällä on käännökseen yksinomainen tekijänoikeus.

Käännöksiin rinnastetaan muunnelmat. Muunnelman julkaiseminen edellyttää siis sekä alkuperäisteoksen tekijän että muuntelijan lupaa.

Joissakin tilanteissa voi olla epäselvää tai kiistanalaista, onko kyseessä teoksen muunnelma vai uusi teos, jonka luomisessa on käytetty esikuvana tai muunlaisena apuna jotakin teosta. Jälkimmäisestä tilanteesta laki käyttää hiukan omituista ilmaisua puhuen siitä, että ”joku teosta vapaasti muuttaen on saanut aikaan uuden ja itsenäisen teoksen” (4 §, 2 mom.).

Pelkästään kaunokirjallisen teoksen perusjuonen taikka tietokoneohjelmassa sovelletun algoritmin käyttäminen ei tee teoksesta olemassaolevan teoksen muunnelmaa eikä siis aiheuta tekijänoikeudellista riippuvuutta alkuperäisteoksesta.

Oikeuskäytännössä myös parodioita käsitellään yleensä itsenäisinä teoksina eikä muunnelmina. Tekijänoikeusneuvoston lausuntoa 2010:3 lienee kuitenkin tulkittava niin, että parodialta edellytetään omaperäisyyttä: esimerkiksi pelkkä sanan vaihtaminen toiseen ei riitä.

Esimerkiksi videoesityksen muuttaminen niin, että puhe tai tekstitys vaihdetaan aivan toiseksi, ei ole parodiointia eikä muutenkaan sallittua ilman alkuperäisen teoksen oikeudenhaltijoiden lupaa.

Saako taulukon tai tilaston kopioida vapaasti?

Luettelosuoja

Taulukon tai tilaston kopioimisen oikeus riippuu olennaisesti sen laajuudesta. Vaikka tekijän­oikeus ei suojaa teoksen tietosisältöä sinänsä ja vaikka taulukon tai tilaston ei useinkaan voida katsoa olevan teos tekijänoikeuden mielessä, niin kyseeseen voi tulla ns. luettelosuoja (49 §). Se kuuluu ns. tekijänoikeuden lähioikeuksiin ja on varsinaista tekijänoikeussuojaa lievempi voimassaoloajaltaan: se on voimassa, kunnes 15 vuotta on kulunut siitä vuodesta, jolloin työ saatettiin yleisön saataviin. Suoja-aika oli aiemmin 10 vuotta, mutta sitä pidennettiin vuonna 1998, kun toteutettiin EU-direktiivi tietokantojen suojasta. Samalla tuli käyttöön erityinen tietokantasuoja, joka on suurelta osin päällekkäinen luettelosuojan kanssa.

Suoja koskee luetteloa, taulukkoa, ohjelmaa ja muuta sellaista työtä, jossa on yhdistettynä suuri määrä tietoja, sekä tietokantaa, jonka sisällön kerääminen, varmistaminen tai esittäminen on edellyttänyt huomattavaa panostusta. Tähän suojaan sovelletaan suureksi osaksi samoja rajoituksia, jotka rajoittavat tekijänoikeutta.

Luettelosuoja soveltuu mm. myyntiluetteloihin, osoitekalentereihin, puhelinluetteloihin, aikatauluihin ja oletettavasti myös tiedostoon tai sen osaan, johon on koottu suuri määrä tietoja. Säädöksessä sana ”ohjelma” ei tarkoita tietokoneohjelmaa vaan esimerkiksi televisio-ohjelmia koskevien tietojen koostetta.

Luettelosuoja on voimassa siitä riippumatta, onko luettelon laatimiseen sisältynyt luovaa työtä (esimerkiksi aineiston valikointia ja muokkausta) vai onko ollut kyse ”mekaanisesta” tietojen kokoamisesta. Kuten suojan kohteiden määrittelystä ilmenee, ajatuksena on suojata kokoamistyötä.

Mitä mahdollisiin rangaistuksiin ja muihin seuraamuksiin tulee, niin luettelosuojan loukkaamiseen sovelletaan pääosin samoja säädöksiä kuin teoksen tekijänoikeuden loukkaamiseen. (60 §)

Luettelo voi olla myös teos

Tietenkin on mahdollista, että luettelo ylittää teoskynnyksen eli on myös teos, jolloin se saa luettelosuojan lisäksi tekijänoikeussuojan. Tällainen voi tilanne olla esimerkiksi silloin, kun luettelon laatiminen on vaatinut työn ja vaivan lisäksi luovaa panosta kuten tietojen valikointia tärkeyden perusteella tai tietojen omintakeista jäsentämistä.

Esimerkiksi jonkin kielen sanojen ja niiden selitysten laaja kokoelma saa todennäköisesti myös teossuojan, koska sen tekemiseen sisältyy kokoamistyön lisäksi valikointia. Ks. kohtaa Sanastot.

Suuri määrä

Ilmaisu ”suuri määrä” on tietysti tulkinnanvarainen. On esitetty, että esimerkiksi 50–100 tietoa (tietuetta) sisältävää aineistoa lienee pidettävä suurena määränä. Toisaalta tekijänoikeusneuvoston lausunto 2004:15 mainitsee kuin ohimennen, että ”Yleensä suojan saamiseksi on edellytetty satojen tai tuhansien tietojen yhdistelemistä samaan työhön.” Tällainen vaihtelu heijastanee paitsi asian epäselvyyttä myös sitä, että käytännössä varmaankin arvioidaan lähinnä työmäärää, joka tietojen kokoamiseen on tarvittu. Tämä taas ei mitenkään yksinkertaisella tavalla riipu vain tietojen lukumäärästä. Esimerkkinä mainittakoon, että nimipäiväluettelon on oikeuskäytännössä tulkittu nauttivan tekijänoikeussuojaa; aiheesta kertoo lisää Almanakkatietojen tekijänoikeus.

Valmistajan oikeus

Oikeus määrätä luettelosta syntyy luettelon valmistajalle. Tätä tulkitaan siten, että oikeus voi alun perinkin syntyä oikeushenkilölle, esimerkiksi yritykselle. Jos luettelon laatii työntekijä tai virkamies hoitaessaan työtehtäviään, on yleensä katsottava oikeuden luetteloon syntyvän tai ainakin siirtyvän työnantajalle.

Mitkä ihmeen ”lähioikeudet”?

Lähioikeuden käsite

Tekijänoikeuslaissa (sen 5. luvussa) on säädöksiä tekijänoikeuden lähioikeuksista, joiden sovellettavuus ei edellytä teoskynnyksen ylittämistä. Toisaalta niidenkin kohteena on jokin ihmisen tuotos, mutta ei välttämättä luovan työn tulos.

Nämä oikeudet antavat toisaalta suppeamman suojan kuin tekijänoikeus. Lähioikeussuoja ei kuitenkaan sulje pois varsinaista tekijänoikeussuojaa, jos kyse on teoksesta.

Esimerkiksi valokuvalla on aina tekijänoikeussuojaa läheisesti muistuttava erityinen suoja, vaikka valokuva ei olisikaan sellainen, että sitä pidetään teoksena. Vastaavasti luettelo, johon on koottu ”suuri määrä” tietoja, saa varsinaista tekijänoikeutta suppeamman ns. luettelosuojan, jota käsiteltiin edellä.

Lähioikeuksien tiivistelmä

Seuraava asetelma esittää tiivistetyssä muodossa tekijänoikeuden lähioikeudet. Suojan laadussa ja laajuudessa on huomattavaa vaihtelua.

Tekijänoikeuden lähioikeudet
Suojan kohde Suojan kesto Säädös
kirjallisen tai taiteellisen teoksen esitys50 v. 45 §
äänilevy tai muu äänitallenne 50 v. 46 § (sekä 47 § ja 47a §)
filmi tai muu liikkuvan kuvan tallenne 50 v. 46a §
radio- tai televisiolähetys 50 v. 48 §
luettelo, taulukko tms. tietojen yhdistelmä taikka tietokanta 15 v. 49 §
valokuva 50 v. 49a §
ulkomailta saatu sanomalehtitiedotus 12 tuntia 50 §

Valokuvien suoja-aika

Valokuvien suojan kestoon vaikuttavat käytännössä lainmuutosten siirtymäsäädökset. Vaikka nykyinen suoja-aika on joko 50 vuotta valokuvan valmistamisesta tai (jos valokuva on teos) 70 vuotta valokuvan ottajan kuolin­vuodesta, niin aiemmin aika oli lyhyempi. Lain­muutoksissa, erityisesti muutoslaissa 35/1991 on rajoitettu sitä, missä määrin valokuvat, joilla aiem­min oli lyhyempi (alkujaan 25 vuoden) suoja-aika, tulevat laajennetun suojan piiriin. Käytännössä säädökset merkitsevät, että ennen 16.1.1966 julkistetut valokuvat jäävät suojan ulkopuolelle, elleivät ne ylitä teoskynnystä. Ks. Maria E. Rehbinderin artikkelia Valokuvateoksen ja valokuvan suoja teoksessa Valokuvaajan uusi tekijänoikeusopas 2006 (PDF).

Tietokannan käsitteen tulkinnanvaraisuus

Tietokannan käsitettä ei laissa ole määritelty. Tietokantadirektiivissä tietokannalla tarkoitetaan ”teosten, tietojen tai muiden itsenäisten aineistojen kokoelmaa, jotka on järjestetty järjestelmällisellä tai menetelmällisellä tavalla ja johon elektronisesti tai muulla tavoin on mahdollistettu yksilöllinen pääsy”.

Tämä on laajempi määritelmä kuin esimerkiksi ATK-sanakirjan määritelmä, jonka mukaan tietokanta on ”kokoelma tiettyä kohdetta kuvaavia tietoja, joita yksi tai useampi tietojärjestelmä käyttää ja päivittää”.

Direktiivin määritelmässä ei edellytetä, että aineisto on järjestetty tietokantaohjelmistolla käsiteltäväksi. Tulkinta lienee paras olettaa melko laajaksi niin, että tietokoneella luettavassa muodossa olevana tietokantoina pidetään esimerkiksi CD-levyillä myytäviä aineistoja (esimerkiksi CD-rom-sanakirjaa) niihin yleensä sisältyvien hakutoimintojen sekä aineiston laajuuden ja järjestyksen takia.

Tietokantasuoja ja luettelosuoja

Usein sama aineisto voidaan tulkita sekä tietokannaksi että luetteloksi. Tällöin se saa periaatteessa kaksinkertaisen suojan, mutta käytännössä näillä suojamuodoilla ei juuri ole eroa.

Tieto­kantojen erityissuoja tuli mukaan tekijän­oikeuden lähi­oikeuksiin vuonan 1998. Muutos johtui direktiivistä, jonka mukaan digitaalisessa muodossa oleville tieto­kannoille on annettava ns. sui generis -suoja eli erityinen suoja siitä riippumatta, ylittävätkö ne teos­kynnyksen.

Luettelosuoja taas on vanhempi suojamuoto. Se on pohjoismainen erikoisuus, jota ei haluttu poistaa vaan joka jätettiin rinnakkaiseksi suojamuodoksi.

Työmäärävaatimus

Vaikka tietokannalta ei edellytetä teoskynnyksen ylit­ty­mis­tä, siltä edellytetään, että sen kokoaminen on vaa­ti­nut huomattavan työmäärän. Tietokantasuojassa on­kin kyse teollisoikeuden luonteisesta asiasta, jossa suo­ja­taan käytännössä yrityksen investointia. Tieto­kanta­suo­jan edellytyksiin on otettu kantaa yhteisöjen tuomio­istui­men tuomiossa 9.11.2004. Kysymys koski pe­rim­mäl­tään sitä, mikä on ”investointi”, jota suojataan. In­ves­toin­nik­si katsotaan tuomiossa tietojen kokoaminen, ei perus­tieto­jen luomista kuten ottelujärjestyksen päät­tä­mistä:

Tietokantojen oikeudellisesta suojasta – – annetun – – direktiivin 96/9/EY 7 artiklan 1 kohtaan sisältyvä tietokannan sisällön keräämiseen liittyvän in­ves­toin­nin käsite on ymmärrettävä niin, että sillä tar­koi­te­taan voimavaroja, jotka käytetään olemassa ole­vien aineistojen etsintään ja niiden kokoamiseen tieto­kan­taan. Tämä käsite ei kata niitä voimavaroja, jotka käytetään tietokannan sisällön muodostavien aineistojen luomiseen. Kun kyse on ottelu­jär­jes­tyk­sen laatimisesta jalkapallosarjojen orga­ni­soi­mis­ta varten, tämä käsite ei siis kata niitä voima­varo­ja, jotka käytetään jalkapallosarjan eri ot­te­lui­den päivämäärien ja kellonaikojen sekä niissä vas­tak­kain pelaavien joukkueiden määrittämiseen.

Tältä pohjalta on arvioitava myös sitä keskeistä kysymystä, mitä laki tarkoittaa sillä, että tietokannasta ei saa luvatta kopioida ”laadullisesti tai määrällisesti arvioiden olennaista osaa”. Määrällinen olennaisuus on sitä, että kyseessä on suuri osa koko tietokannasta. Laadullinen olennaisuus taas riippuu siitä, paljonko työtä osan kokoaminen vaatisi. Nämä ovat kuitenkin toisaalta vielä melko epämääräisiä luonnehdintoja, toisaalta vain henkilökohtaisia näkemyksiä siitä, mitä tuomioistuimen vielä epämääräisemmillä luonnehdinnoilla on tarkoitettu.

Taiteellisen esityksen suoja

Esiintyvän taiteilijan esityksen suoja koskee tilanteita, joissa esitetään teos, esimerkiksi soitetaan viululla sävelteos tai lausutaan runo. Suojan keskeinen sisältö on seuraava: ”Kirjallisen tai taiteellisen teoksen taikka kansanperinteen esitystä ei esittävän taiteilijan suostumuksetta saa: 1) tallentaa laitteelle, jonka avulla esitys voidaan toisintaa; 2) saattaa yleisön saataviin radion tai television välityksellä taikka suoraan siirtämällä.” (45 §). Tosin tähän sovelletaan lain mukaan ns. yksityistä käyttöä koskevaa rajoitusta (12 §), mikä merkinnee sitä, että puhtaasti omaan käyttöön saa kopioida. Tilaisuuden järjestäjän vallassa voi kuitenkin olla antaa yleinen kuvauskielto esimerkiksi tilojen hallinnan perusteella: tilat omistava tai vuokrannut voi rajoittaa sitä, mitä tiloissa saa tehdä.

Edellä mainittu esiintyvän taiteilijan oikeus on lähtö­koh­tai­ses­ti oikeutta määrätä esityksen tallentamisesta. Sel­vää on, että esimerkiksi videokameralla kuvaaminen on sel­lais­ta. Aiheesta toteaa Haarmannin Tekijänoikeus & lähi­oikeudet (s. 192):

Esityksen tallentamisella tarkoitetaan esityksen siir­tä­mis­tä äänilevylle, kuvanauhalle, filmille, vi­deol­le yms. laitteelle, jonka avulla esitys voidaan toi­sin­taa. – –

Esittäjän luvatta tapahtuneet eli ns. bootleg-nau­hoi­tuk­set ovat oiva esimerkki po. oi­keut­ta loukkaavasta tallentamisesta. – –

Käytännössä oikeudenomistajat eivät yleensä ole puuttuneet bootleg-tallenteisiin, ellei niitä myydä kaupallisesti.

Kuka on tekijä?

Teoksen tekijä on se ihminen, joka on tehnyt teoksen. Suomen lain mukaan tekijänoikeus syntyy aina ihmiselle, joka tekee teoksen, ei esimerkiksi työnantajalle tai työn tilaajalle. Ja mikään tietokoneen tuottama, jossa ei ole ihmisen luovaa panosta, ei ylipäänsä voi olla tekijän­oikeuden kohteena.

Kokonaan toinen asia on, että tekijänoikeus voi siirtyä tekijältä esimerkiksi työnantajalle työsuhteen perusteella, tilaajalle erillisen sopimuksen mukaan tms. Periaatteellisesti Suomen järjestelmässä tekijänoikeus alkuperäisesti aina syntyy ihmiselle, joka teoksen tekee – vaikka se siirtyisikin saman tien toiselle. Tällä on käytännön merkitystä mm. sikäli, että ns. tekijän moraaliset oikeudet jäävät hänelle ja että tekijänoikeuden voimassaoloaika määräytyy alkuperäisen tekijän kuolinhetken mukaan.

Sekä laissa että muutoin puhutaan tekijästä myös merkityksessä ’tekijänoikeuden omistaja’ (t. haltija). Tämä tarkoittaa joko sitä, joka on teoksen tehnyt, tai jos tekijänoikeus on siirtynyt, niin sitä, jolle se on (viimeksi) siirtynyt. Esimerkiksi kun sanotaan, että teoksen kopiointiin on saatava lupa sen tekijältä, tarkoitetaan tekijänoikeuden omistajaa.

Tekijyyden todistaminen on joskus ongelmallista. Tekijän on syytä kirjoittaa teokseen nimensä, koska sovelletaan ns. tekijäolettamaa: ”tekijänä pidetään, jollei näytetä toisin olevan, sitä, jonka nimi tai yleisesti tunnettu salanimi tai nimimerkki – – pannaan teoksen kappaleeseen” (7 §). Nimen puuttumisesta huolimatta tekijänoikeus on tekijällä, mutta tekijyyden osoittaminen voi vaikeutua.

Jos teoksesta puuttuu tekijän nimi taikka tekijää tai muuta tekijänoikeuden haltijaa muusta syystä ei voi tavoittaa, niin tekijänoikeus on silti voimassa. Sama koskee tilannetta, jossa tekijä ei vastaa pyyntöön saada lupa käyttää teosta; vaikeneminen ei ole myöntymisen merkki. Jos tekijältä ei voi saada lupaa, niin sitten teosta ei saa käyttää (paitsi tekijänoikeudesta säädettyjen poikkeusten nojalla).

Entä jos tekijöitä on useita?

Jos useat ihmiset yhdessä ovat tehneet teokseen, tekijänoikeus on heillä yhteisesti, elleivät osuudet muodosta itsenäisiä teoksia, jolloin kullakin on yksinomainen oikeus omaan osuuteensa (6 §).

Käytännössä tämä merkitsee, että teoksesta voi valmistaa kappaleita vain tekijöiden yhteisesti sopimalla tavalla. Jos he eivät pääse sopimukseen, ei teosta voi laillisesti julkaista lainkaan.

Edellä sanottu pätee silloinkin, kun eri tekijöiden panokset teoksen luomisessa ovat olleet hyvin erisuuruiset. Mahdollisten tekijänoikeuskorvausten jakaminen on sitten eri asia, ja se on sopimuskysymys.

Tekijäksi kuitenkin lasketaan vain sellainen, joka on osallistunut teokseen luomiseen eli antanut luovan panoksen; esimerkiksi puhtaaksikirjoitusta ei pidetä sellaisena.

Toisaalta pelkästään suunnitelmien tekeminen tai ratkaisuperiaatteiden esittäminen ei merkitse niiden pohjalta tehtävän teoksen tekijyyttä. Suunnitelma saattaa kyllä itsessään olla kirjallinen teos, mutta tämä tekijänoikeus suunnitelman pohjalta tehtyyn teokseen on konkreettisen toteutuksen tekijällä. Tekijänoikeusneuvoston lausunnon 2007:3 mukaan tieto­kone­ohjelman vaatimusmäärittelyjen laatiminen ei tehnyt hakijoista tietokoneohjelman luojia.

Mitä teoksen lähettäminen kilpailuun vaikuttaa?

Esimerkiksi käsikirjoituksen lähettäminen kirjoituskilpailuun tai kuvan lähettäminen valokuvakilpailuun merkitsee useimmiten sitä, että tekijä luovuttaa ainakin osan oikeuksistaan kilpailun järjestäjälle. Tämä riippuu kilpailun säännöistä. Osallistujien voidaan edellyttää tutustuneet sääntöihin ja hyväksyneen ne, vaikka säännöt usein ovatkin mutkikkaat ja pitkät.

Säännöt vaihtelevat paljon. Kirjoituskilpailuissa on tyypillistä, että järjestäjä saa oikeuden julkaista parhaiksi katsomansa teokset korvausta vastaan. Sen sijaan valokuvakilpailujen säännöillä järjestäjä usein saa varsin laajat oikeudet kaikkiin osallistuneisiin kuviin. Ks. artikkelia Valokuvakilpailuista tullut kuvankeräyskampanjoita. Esimerkki säännöistä:

Järjestäjällä on oikeus julkaista kisaan osallistuneita kuvia lehdissään ja internet-sivuillaan. Voittajakuvia voidaan esittää ilman erillistä korvausta myös muissa tiedotusvälineissä sekä viestintä- ja markkinointimateriaaleissa. Kuvia käytettäessä kuvaajan ja lähettäjän nimet voidaan mainita.

Kilpailujen säännöissä korostetaan usein, että osallistujalla pitää olla täydet oikeudet lähettämiinsä teoksiin. Tämä pätisi, vaikka sitä ei erikseen sanottaisikaan. Lisäksi ihmistä esittävän valokuvan lähettämiseen pitää olla lupa kuvan esittämältä henkilöltä; tätä harvemmin mainitaan.

Teosta voidaan tarjota julkaistavaksi muuten kuin kilpailussa, esimerkiksi lähettämällä kirjan käsikirjoitus kustantajalle tai mielipidekirjoitus lehdessä julkaistavaksi. Tällaista tilannetta arvioidaan vallitsevan käytännön mukaan, joskin myös kustantajan ilmoittamilla yleisillä ehdoilla on merkitystä. Käsikirjoituksen lähettäminen merkitsee ehdotusta neuvotella kustannussopimuksesta eikä sinänsä anna kustantajalle oikeuksia. Kirjoituksen lähettäminen lehteen sen sijaan on tarjous kirjoituksen julkaisemisesta lehdessä lehden ilmoittamilla yleisillä ehdoilla. Jos tarkoitetaan jotain muuta, se on sanottava selvästi lähetteessä. Käytännössä lehdet usein tulkitsevat, että niillä on oikeus muokata kirjoituksia kysymättä kirjoittajan lupaa.

Tekijänoikeuden siirtyminen

Tekijänoikeus syntyy Suomen lain mukaan aina ihmiselle, joka tekee teoksen. Se voi kuitenkin siirtyä toiselle henkilölle tai oikeushenkilölle sopimuksen tai yksipuolisen luovutuksen kautta. Usein siirtyminen liittyy työsuhteeseen.

Siirtyminen voi olla täydellistä tai osittaista. Joskus käytetään ilmausta ”kaikki siirrettävissä olevat oikeudet”. Tällöin viitataan siihen, että moraaliset oikeudet jäävät periaatteessa aina alkuperäiselle tekijälle.

Sen, joka väittää saaneensa toiselta tekijänoikeuden kokonaan tai osittain, on voitava osoittaa se toteen. Laissa on erikseen säädetty, että pelkkä teoksen kappaleen luovutus ei merkitse tekijänoikeuden luovutusta (27 §). Vaikka teos olisi tehty tilauksesta tilaajan erityiseen tarkoitukseen, tekijänoikeus jää tekijälle, ellei muuta ole sovittu.

Käytännössä sopimuksia tulkitaan niin, että tekijänoikeus osittain luovutetaan toiselle osapuolelle, jos sopimusta muutoin olisi pidettävä ilmeisen mielettömänä. Yleensä ei voida ajatella, että yritys maksaisi teoksen tekemisestä saamatta siihen minkäänlaista oikeutta. Toisaalta tällainen olosuhteista pääteltävä tekijänoikeuden luovutus on lähtökohtaisesti suppea: se sisältää käyttöoikeuden tarkoitetussa normaalissa käytössä, ei esimerkiksi yksinoikeutta käyttöön.

Esimerkiksi käännöksistä tehtyjä sopimuksia tulkitaan yleensä siten, että tilaaja saa vapaan käyttöoikeuden, esimerkiksi oikeuden julkaista useita painoksia. Tämä poikkeaa kustannussopimuksesta, joka koskee vain yhtä painosta, ellei muuta ole sovittu. Tällainen alan käytännön pitäminen sopimuksen veroisena saa tukea tekijänoikeusneuvoston lausunnosta 2005:14, jossa sanotaan:

Tekijänoikeuden siirtymistä koskeva sopimus voi olla kirjallinen, suullinen tai konkludenttinen eli hiljainen sopimus. Esimerkiksi osapuolten välillä tai jollakin alalla vakiintuneen käytännön perusteella voidaan katsoa, että oikeuksien siirtymisestä tietyssä laajuudessa on sovittu tai katsottava sovitun osapuolten kesken.

Tekijänoikeuden rajoitukset

Yleistä tekijänoikeuden rajoituksista

Tekijänoikeutta, siis tekijän yksinoikeutta määrätä teoksesta, on monin tavoin rajoitettu eri syistä. Poikkeuksista tärkeimpinä voidaan yleensä pitää sitaattioikeutta ja oikeutta kopioida yksityiseen käyttöön.

Useimmat rajoitukset on koottu tekijänoikeuslain 2. lukuun. Lisäksi tekijänoikeutta tosi­asial­li­ses­ti rajoittavat muutkin säädökset, mm. tekijänoikeuden rajallinen kestoaika ja lakien yms. jättäminen tekijänoikeuden ulkopuolelle.

Usein esitetään näkemys, jonka mukaan tekijän­oikeuden rajoituksia on tulkittava ahtaasti. Tämä on tavallaan saanut vahvistuksen ns. kolmen kohdan testissä, joka sisältyy kansainvälisiin tekijän­oikeus­sopimuksiin. Tämä yleisluonteinen tulkinta­ohje voidaan muotoilla sanomalla, että tekijän­oikeuden rajoitus

  1. saa koskea vain määrättyjä erityistapauksia
  2. ei saa olla ristiriidassa teoksen tavanomaisen hyödyntämisen kanssa
  3. ei saa kohtuuttomasti haitata oikeudenhaltijan oikeutettuja etuja.

Toisaalta on esitetty, että tekijänoikeuden rajoitukset ovat toiselta kannalta katsottuna ihmisten yleisiä oikeuksia. Ne saatetaan jopa kuvata osaksi sananvapautta ja muita ihmisoikeuksia.

Käytännössä tulkintakysymykset jäävät vaikeiksi ja kiistanalaisiksi. Rajoitusten moninaisuus, epäsystemaattisuus ja tulkinnanvaraisuus ovat keskeisiä syitä siihen, että tekijänoikeus on hankala aihepiiri. Toisaalta on hyvä muistaa, että ongelmia syntyy nimenomaan siitä, että joku haluaa käyttää toisen teosta ilman tämän lupaa, vedoten tekijänoikeuteen säädettyihin rajoituksiin. Voi olla paljon helpompaa hankkia lupa kuin selvittää, voisiko toimia ilman lupaakin.

Kuinka paljon saa siteerata (lainata)?

Siteerauksen edellytykset

Jos teos on julkistettu eli se on luvallisesti saatettu yleisön saataviin (8 §), siitä ”on lupa hyvän tavan mukaisesti ottaa lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa” (22 §). Tällöin on lähde mainittava.

Jos toisen teoksesta otetaan otteita ilman, että lähdettä mainitaan, kyseessä on siis tekijänoikeuslain loukkaus silloinkin, kun siteeraamisen edellytykset täyttyisivät. Jos kyse on opinnäytteestä, tieteellisestä työstä tms., menettelyä kutsutaan plagioinniksi ja sitä pidetään vakavana virheenä. Käytännössä tällöin olennaista on opetuksen tai tieteen normien rikkominen, mutta periaatteessa kyseessä on myös lain rikkominen. Plagioinniksi voidaan kutsua myös toisen henkilön ajatusten esittämistä omina, kuten tieteellisen teorian esittämistä ilmoittamatta sen alkuperää; jos tämä tehdään omin sanoin, ei lakia rikota, mutta käytössääntöjä ja esimerkiksi tieteen sääntöjä kyllä.

Pituus riippuu tarkoituksesta

Sitaatin pituudelle ei ole asetettu mitään nimenomaista ala- eikä ylärajaa. Käytännössä sitaatit voivat olla varsin pitkiäkin esimerkiksi silloin, kun tieteellisessä teoksessa kritisoidaan tai kommentoidaan muiden tutkijoiden käsityksiä taikka perustellaan niillä kirjoittajan omia käsityksiä. Muutoinkin se, mikä on ”hyvän tavan” mukaista siteeraamista, usein riippuu suuresti siitä, millaisista ja minkä alan teoksista on kyse.

Esimerkiksi jos sitaattia käytetään esittämään näkemys, jota kritisoidaan, saa mukaan ottaa niin paljon tekstiä, että tarkasteltava näkemys tulee selvästi esitetyksi.

Väärinkäsityksiä sitaattien pituudesta

Musiikkipiireissä elää hyvin sitkeästi huhu neljän tahdin säännöstä, jonka mukaan musiikkiteokseen saisi ottaa toisesta teoksesta enintään neljä tahtia. Huhu on elänyt vuosikymmenet – hiukan muuntuneissa muodoissa –, vaikka se perustuu lähes täydelliseen väärinkäsitykseen eräästä Helsingin hovioikeuden tuomiosta (vuodelta 1969). Väärinkäsitys on vieläpä niin hullunkurinen, että tuomion väitetään sallivan neljän tahdin käytön, vaikka oikeus antoi langettavan tuomion. Mistään määrällisen rajan vetämisestä ei lainkaan ollut kyse, vaan luvattomasti käytetyn pätkän pituus vain mainittiin tapauksen tosiasioiden kuvauksessa. Tuomiosta toisaalta tietysti seuraa, että myös lyhyen, esimerkiksi neljän tahdin mittaisen pätkän ottaminen musiikkiteoksesta voi olla laitonta. Huhun perättömyys on esitetty muun muassa tekijänoikeusneuvoston lausunnossa 2002:11:

Helsingin hovioikeuden ratkaisussa 2.4.1969 oli kyse ”Rovaniemen markkinoilla” -nimisen sävelteoksen siteeraamisesta. Ratkaisussa katsottiin, että uudessa sävelteoksessa neljä kertaa toistunut toisesta sävelteoksesta otettu neljän tahdin mittainen lainaus ei ollut siteerausoikeuden sallittua käyttämistä. Kyseisen ratkaisun perusteella on sittemmin päätelty, että sävelteoksen sallitun lainauksen raja olisi juuri neljä tahtia. Hovioikeus on ratkaisussaan kuitenkin vain todennut, että loukkaavaan sävelteokseen sisältyi kyseisen mittaisia lainauksia.

Kysymys siteeraamisen sallitusta laajuudesta sekoitetaan joskus kysymykseen siitä, miten suuria osia tai määriä teoksista saa monistaa opetustarkoituksiin. Siinähän ei ole kyse siteeraamisesta vaan kopioiden valmistamisesta (teoksesta tai sen osasta), joka voi perustua ns. sopimus­lisenssi­järjestelmään. Muutenkin on hyvä huomata, että opetustoimintaan liittyy eräitä erityis­säädöksiä ja -järjestelyjä tekijän­oikeuden suhteen.

Yhteysvaatimus

Olennaista on, että siteeraaja on tekemässä omaa teostaan ja että sitaatilla on asiallinen yhteys teoksen sisältöön. Tällöin siteeraamisen tarkoituksena ei ole julkaista alkuperäistä teosta tai usean alkuperäisen teoksen kokoelmaa vaan lainata siitä (ehkä pitkiäkin) otteita esimerkiksi niiden arvostelemiseksi, omien käsitysten perustelemiseksi ja havainnollistamiseksi tai erilaisten käsitysten vertailemiseksi.

Jos joku haluaa ottaa oman teoksensa osaksi otteen toisesta teoksesta, koska siinä on esitetty hänen mielestään hyvin jokin asiakokonaisuus, kyse ei yleensä ole sitaatista. Tekijänoikeusneuvoston lausunnossa 2009:7 sanotaan: ”Sitaattia ei ole tarkoitettu teoksen olennaisen sisällön luomisen välineeksi.” Sitaatin hyväksyttävä tarkoitus ei siis ole korvata itse kirjoitettavaa tekstiä vaan esittää jotain, johon itse kirjoitettu teksti jossain mielessä vetoaa. Esimerkiksi itse esitettyäni ja perusteltuani jonkin ajatuksen voin liittää mukaan sitaatin, jolla vetoan jonkun muun esittämään samansuuntaiseen näkemykseen, erityiseen esimerkkiin tms. Sitaatti voi toki edeltääkin sitä omaa tekstiä, johon se liittyy, etenkin, jos sitaatin tarkoitus ottaa lainattava teksti kritiikin kohteeksi. Olennaista on, että sitaatti liittyy omaan tekstiin (tai muunlaiseen teokseen).

Täten se joskus esitetty muotoilu, että laki yleisesti sallisi julkaista otteita teoksista, ei ole oikea. Esimerkiksi tekijänoikeusneuvoston lausunnossa 1996:13 nimenomaisesti sanotaan: ”Pelkistä sitaateista koostuva työ ei täytä laillisen siteerauksen edellytyksenä olevaa vetoamisfunktiota”. Sitaattioikeus ei suinkaan merkitse sitä, että joku voisi esimerkiksi monistaa tai levittää otteita toisen teoksista sellaisinaan tai vain esimerkiksi otsikolla ja lähdetiedoilla varustettuina.

Motto on usein rajatapaus

Hyväksyttävänä siteeraamisena pidetään usein myös mm. omien tekstien varustamista toisten teksteistä otetuilla motoilla. Tällöin kuitenkin usein liikutaan sitaattioikeuden rajoilla. Motolla tulisi olla asiallinen yhteys oman tekstin sisältöön sen sijaan, että se olisi mukana esimerkiksi vain lukijan huvittamiseksi. Ks. huomautuksia mietelauseiden suojasta.

Vääristelevä sitaatti

Sitaatti saattaa antaa virheellisen käsityksen siteerattavan tekstin sisällöstä ja asiayhteydestä. Karkea esimerkki tästä on, että virkkeestä lainataan osa niin, että pois jää asiallisesti olennainen ehto tai rajoitus. Sellainen vääristelevä sitaatti on tulkittava kielletyksi hyvän tavan vastaisena (22 §) ja myös tekijän moraalisia oikeuksia loukkaavana (3 §).

Sitaatin muuttaminen

Koska sitaattioikeuden yhteydessä vaaditaan, että ”teosta ei saa tekijän suostumuksetta muuttaa enemmän kuin sallittu käyttäminen edellyttää”, niin on selvää, että lyhentäminen ja muukin muokkaaminen voi olla sallittua. Sitaatista voidaan jättää pois siteerauksen tarkoituksen kannalta epäolennaisia asioita tai siihen voidaan lisätä selventäviä huomautuksia. Hyvän tavan voitaneen katsoa edellyttävän, että poistot ja selvennykset merkitään niin, että lukija havaitsee, mikä on alkutekstiin tehtyä muutosta. – Välimerkkejä koskevan suosituksen mukaan ”tekstijakson poisjätön merkkinä käytetään kahta ajatusviivaa, konekirjoituksessa kahta yhdysmerkkiä” ja lainauksissa lainaajan lisäykset merkitään hakasulkeisiin.

Sitaatit eri teoslajeista

Tavallisimmin sitaatti on kieliasuinen, siis tekstisitaatti. Periaatteessa siteerausoikeus on yleinen, kaikkia teoslajeja koskeva. Esimerkiksi kuvan käyttö tämän nojalla, ilman tekijän lupaakin, on siis periaatteessa ajateltavissa, jos kuvan käyttö täyttää ns. vetoamisfunktion. Luonnollista olisi ajatella, että esimerkiksi kuvataiteen teoksen arvostelussa olisi kuvan käyttö sitaattioikeuden nojalla sallittua.

Asiasta on melko vähän oikeuskäytäntöä. Muistakin syistä on syytä olla varovainen sitaattioikeuden käytössä kuvien, äänien, liikkuvan kuvan yms. suhteen. Esimerkiksi tekijänoikeusneuvoston lausunnossa 1997:9 otettiin se kanta, että elämäkerralliseen multimediaan ei voi sitaattioikeuden nojalla ottaa lyhyitä musiikkinäytteitä. Lausunnossa 2002:16 suhtaudutaan myös pidättyvästi, joskaan ei ehdottoman kielteisesti, kuvien käyttöön sitaatteina ja esitetään, että elokuvista voivat yleensä tulla kyseeseen vain muutamien sekuntien mittaiset sitaatit.

Kuitenkin voidaan pitää hyväksyttävänä esimerkiksi tietokoneohjelman käyttöliittymään sisältyvien kuvien käyttöä (”ruutukaappausten” muodossa) artikkelissa, jossa arvioidaan kyseistä ohjelmaa tai annetaan ohjeita sen käytöstä.

Niin sanotut kuvasitaatit

Kuvien osalta on huomattava myös säädös niin sanotuista kuvasitaateista (25 §). Sen suhde sitaattioikeuteen on epäselvä, etenkin, kun sen yksi olennainen osa on oikeus ottaa ”tekstiin liittyviä kuvia” ”arvostelevaan tai tieteelliseen esitykseen”, jollaisessa myös sitaatit ovat yleisiä. Voisi ehkä sanoa, että jos esimerkiksi historiaa käsittelevässä tieteellisessä esityksessä vedotaan kuvasta ilmenevään asiaan jonkin väitteen perusteluna, kyse on varsinaisesta sitaatista, ja jos taas kuva vain havainnollistaa tekstissä käsiteltävää tapahtumaa tai ilmiötä, kyse on ”kuvasitaatista”. – Käsitettä ”tieteellinen esitys” on tässä yhteydessä tulkittu aika väljästi; populaaritieteelliset esitykset on tulkittu tässä yhteydessä tieteellisiksi, ja onpa säädöksen katsottu soveltuvan tiestösuunnitelmaankin. Lisäksi kuvasitaattisäädöksen nojalla saa ottaa kuvia ”sanomalehteen tai aikakauskirjaan selostettaessa päiväntapahtumaa, edellyttäen ettei teosta ole valmistettu sanomalehdessä tai aikakauskirjassa toisinnettavaksi”.

Hallituksen esityksessä 287/1994 rajataan kuvasitaattioikeutta seuraavasti:

Vaatimus edellyttää, että taideteoksilla on asiayhteys arvostelevaan tai tieteelliseen esitykseen – –.

Kuvien käytön tulee perustua niiden havainnollistavaan tai selventävään merkitykseen. Säännöksen nojalla ei saa valmistaa esimerkiksi taidekirjaa, jossa kuvat ovat pääasia ja tekstillä on ainoastaan täydentävä merkitys.

Taideteoksen käyttäminen on ehdotetun 25 §:n 1 momentin 1 kohdan alaan kuuluvissa tapauksissa sallittua minkä tahansa median keinoin toteutetun esityksen yhteydessä. Esimerkiksi suullinen, audiovisuaalinen ja kirjallinen esitys ovat tässä suhteessa samassa asemassa.

Kansantajuistieteellisiä esityksiä koskeva nykyisen 14 §:n 2 momentin erityissäännös ehdotetaan poistettavaksi. Muutoksella ei olisi vaikutusta siihen, mitä tekijänoikeuslain mukaan on pidettävä arvostelevana tai tieteellisenä esityksenä. Esitystä voidaan pitää tieteellisenä, jos se täyttää tieteelliselle aiheen käsittelytavalle asetettavat yleiset vaatimukset. Säännöksen soveltamisala ei rajoitu korkeakoulujen tai tiedeyhteisön piirissä tapahtuvaan tieteen harjoittamiseen.

Kuvasitaatin käsitteestä on kuitenkin erikoinen tulkinta tekijänoikeusneuvoston lausunnossa 2007:6, joka syntyi äärimmäisen tiukassa äänestyksessä (äänin 7–7 puheenjohtajan äänen ratkaistessa). Sen mukaan valokuvan käyttö ilman lupaa oli sallittu ns. kuvasitaattisäädöksen nojalla. Tämä sisälsi yllättävän ja erittäin kyseenalaisen tulkinnan, joka merkitsisi sitä, että uutiskuvia ja yleensä ajankohtaisiksi selitettäviä kuvia saisi käyttää lähes täysin vapaasti. On kyseenalaista, miten hyvin tämä tulkinta kestäisi oikeudessa. Se on ristiriidassa EU-oikeudessa keskeisen kolmen kohdan testin kanssa ja rajoittaisi tekijänoikeutta ratkaisevasti enemmän kuin tekijänoikeusdirektiivi sallii.

Mikä on Kopioston, Teoston yms. asema?

Tekijä voi sopimuksella luovuttaa tekijänoikeutensa toiselle kokonaan tai osittain. Yksi erikoistapaus tästä on se, että tekijä voi liittyä järjestöön, joka valvoo tekijöiden etuja, perii tekijänoikeusmaksuja yms. ja jonka jäsenyyteen sisältyy jonkinasteinen tekijänoikeuden luovuttaminen yhdistykselle. Tämän yhdistymis- ja sopimusvapauteen perustuvan seikan ohella tekijänoikeusjärjestöillä on kuitenkin Suomessa lisäksi muukin asema. Taustasta ks. Pekka Heikkisen pro gradu -työtä Tekijänoikeusjärjestöt, kilpailuoikeus ja tekijän suoja (PDF-muotoinen).

Laissa on erillisiä säädöksiä (mm. 13 § ja 14 §), joissa tekijänoikeutta on rajoitettu ns. sopimuslisenssijärjestelmällä: tekijöitä edustavalla järjestöllä voi olla oikeus tehdä sopimuksia, jotka antavat – käytännössä järjestölle suoritettavaa maksua vastaan – oikeuden kopioida teoksia ilman tekijän lupaakin, vaikka tekijä ei olisi järjestön jäsen. Tämä järjestely on pohjoismaisen tekijänoikeussysteemin erikoisuus. Siitä, mitkä järjestöt tulkitaan tekijänoikeuslaissa tarkoitetuiksi tekijöitä laajasti edustaviksi järjestöiksi, päättää tekijänoikeusasioita hoitava ministeriö.

Sopimuslisenssiasioista on tarkempia säädöksiä tekijänoikeusasetuksessa.

Tekijänoikeusjärjestöjä ovat mm. Teosto, Kuvasto, Gramex ja Kopiosto.

Sopimuslisenssijärjestelmään perustuvia sopimuksia on tehty esimerkiksi valokopioinnista oppilaitoksissa ym., nauhoituksista opetustoimintaa varten sekä radio- ja televisiolähetyksiin sisältyvien teosten edelleen lähettämisestä.

Edellä mainituilla järjestöillä on siis oikeus antaa lupa sellaisenkin teoksen kopiointiin, jonka tekijä ei ole järjestön jäsen. Niillä ei kuitenkaan ei ole yleisesti valtaa kieltää kopiointia, jos tekijä antaa kopiointiin luvan, eikä myöskään perustetta vaatia korvauksia. Jos kuitenkin tekijä on järjestön jäsen, niin jäsenyysehdot saattavat olla sellaiset, että niihin sisältyy tekijänoikeuksien siirtyminen. Tällöin tekijä ei ehkä voi itse antaa lupia järjestön ohi.

Saako omaan käyttöön kopioida?

Yleissäädös yksityisestä kopioinnista

”Julkistetusta teoksesta saa jokainen valmistaa muutaman kappaleen yksityistä käyttöään varten. Siten valmistettua kappaletta ei ole lupa käyttää muuhun tarkoitukseen.” (12 §). Olennaisin ehto tässä on käytön yksityisyys, josta tarkemmin jäljempänä.

Miksi yksityinen kopiointi on sallittu?

Oikeutta kopioida yksityiseen käyttöön on aikoinaan perusteltu kohtuullisuussyillä ja sillä, että periaatteellisista ja käytännön syistä yksityiselämässä tapahtuva toimet pitäisi yleensä jättää säätelyn ulkopuolelle.

Toisaalta tämä tekijänoikeuden rajoitus on kopiointitekniikoiden kehittyessä ja yleistyessä muodostunut paljon aiottua laajemmaksi; alkujaan ajateltiin lähinnä vain käsin kopiointia! Tekijöille koituvien menetysten (teosten menekin vähentymisen) korvaamista on pidetty tarpeellisena, mutta käytännön vaikeuksien takia se on toteutettu lähinnä ns. hyvitysmaksuilla, joista on säädetty lain 2a luvussa. Hyvitysmaksua kutsuttiin aiemmin mm. kasettimaksuksi.

Omistusta ei vaadita

Säädöksessä ei ole sellaista ehtoa, että kopioijan pitäisi omistaa kappale, josta hän valmistaa kopion. Se voi siis olla lainattu. Ja jos kopioit esimerkiksi omistamasi äänitteen, saat myydä alkuperäisen pois (19 §), mutta et kopiota, koska se olisi jo käyttämistä muuhun kuin yksityiseen tarkoitukseen.

Laillisen lähteen vaatimus

Pitkään oli epäselvää ja kiistanalaista, saako laittomasti valmistetusta kappaleesta (esimerkiksi verkossa luvattomasti olevasta kopiosta) tehdä kopion yksityistä käyttöä varten. Hallituksen esityksen 28/2004 perustelujen kohdassa 3.2.2 ehdotettiin lakiin tarkennusta, jonka mukaan sellainen ei olisi sallittua. Tämä ns. laillisen lähteen vaatimus otettiinkin lakiin vuoden 2006 alussa. Säädös on 11 §:ssä, ja se koskee useimpia tekijänoikeuden rajoituksia yleisesti. Säädöksen mukaan ei esimerkiksi yksityiseen käyttöön kopioitaessa saa valmistaa kappaletta ”kappaleesta, joka on valmistettu tai saatettu yleisön saataviin 2 §:n vastaisesti tai jota suojaava tekninen toimenpide on 50 a §:n 1 momentin vastaisesti kierretty”.

Tietokoneohjelmat ja tietokannat ulkopuolella

Yksityisen kopioinnin oikeuteen on tärkeä poikkeus: säädös ei koske tietokoneella luettavassa muodossa olevaa tietokoneohjelmaa tai tietokantaa (esimerkiksi CD-rom-tietosanakirjaa). Tämä johtuu ohjelmien osalta lainmuutoksesta 418/1993 ja tietokantojen osalta lainmuutoksesta 250/1998. Muutoinkin EU:ssa suuntaus on kohti yksityisen kopioinnin oikeuden rajoittamista etenkin digitaalisen kopioinnin osalta.

Vuonna 1991 tehdyissä muutoksissa, joissa lakiin otettiin erityissäädöksiä tietokoneohjelmien tekijän­oikeudesta, ohjelmien kopiointi yksityiseen käyttöön nimenomaisesti sallittiin, mutta nyttemmin se siis on erikseen kielletty. (Ks. tarkemmin tekijänoikeuslain historiikkia.)

Tietokoneohjelmaa tai tietokantaa ei siis saa kopioida ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa, vaikka käyttö olisi puhtaasti yksityistä ja vaikka käyttö olisi hyvinkin tilapäistä. On kyllä hyvin ymmärrettävää, että ennen ohjelman ostamista halutaan tutustua siihen. Kaupallisesti myytävistä ohjelmista onkin hyvin usein tarjolla laillisesti erilaisia esittelyversioita, esimerkiksi Internetistä imuroitavissa, maksuttomilla tai huokeilla CD-romeilla ja kirjojen kylkiäisinä. Esittelyversioita voi tiedustella esimerkiksi ohjelman maahantuojalta tai etsiä maahantuojan web-palvelimen kautta.

Käytön yksityisyys

Käyttö ei ole yksityistä, jos se tapahtuu työssä tai muussa ansiotoiminnassa. Vakiintuneen tulkinnan mukaan opiskelua pidetään yksityisen käytön alaan kuuluvana. Sen sijaan opetus on eri asia. Kopiointi yksityiseen käyttöön tapahtuu käyttäjän omasta aloitteesta, ei esimerkiksi opettajan, työnantajan tai luokan organisoimana.

Esimerkiksi web-sivujen paperille tulostaminen niiden kopiointia ja luokalle jakamista varten ei siis ole sallittua yksityistä käyttöä koskevan säädöksen nojalla. Nykyisin se on kuitenkin sallittua paitsi tekijän luvalla myös Kopiostolta saatavan Digiluvan perusteella ja rajoissa.

Yksityiseksi käytöksi katsotaan vakiintuneen tulkinnan mukaan myös käyttö, joka tapahtuu perhepiirissä tai vastaavassa. Rajanvetoa tässä asiassa on tehty mm. ratkaisussa KKO 1987:16, jonka mukaan noin 20 kopion ottaminen sanomalehtipakinasta ja jakeleminen paikkakunnalla ei ollut yksityistä käyttöä. Esimerkiksi järjestötoiminnassa tapahtuvaa käyttöä ei voitane katsoa yksityiseksi.

Kopion teettäminen toisella

On sallittua valmistuttaa teoksesta kappale valmistuttajan yksityistä käyttöä varten (12 §). Tämä voi tapahtua myös maksua vastaan. (Toisaalta kopiointilaitoksilla tms. on tietysti oikeus olla ottamatta vastaan tällaisia tehtäviä.)

Tämä ei kuitenkaan koske

Tässä on olennaista, että kopiointi tapahtuu sen aloitteesta, jonka yksityisestä käytöstä on kyse. Voi siis esimerkiksi pyytää toiselta kopiota hänen omistamastaan teoksesta. Tuskin lakia myöskään rikotaan, jos kysytään ystävältä, joka on osoittanut kiinnostusta teokseen, haluaisiko hän siitä kopion. Sen sijaan kopiointimahdollisuuden aktiivinen tarjoaminen joukolle ihmisiä menee jo lain väärälle puolelle.

Voisi ajatella, että tässäpä on kiinnostava porsaanreikä: firma hankkii vaikkapa kirjoja ja pitää niitä näytillä tarjoutuen maksua vastaan valmistamaan valokopioita asiakkaille näiden yksityiseen käyttöön. Tämähän ei asiallisesti poikkeaisi sellaisesta selvästä laittomuudesta kuin kirjojen valokopiointi suoraan myyntiä varten, mutta sen voisi yrittää selittää sallituksi kopion valmistuttamiseksi yksityistä käyttöä varten. Ideaa on testattu, ja Vaasan käräjäoikeus tuomitsi sen laittomaksi.

Kopioinnin laajuus

Oikeus kopioida yksityiseen käyttöön koskee teosta, mutta käytännössä toki voi kopioida itselleen myös osan teoksesta. Silloin ei tietenkään ole määrällistä rajoitusta sille, miten suuri osa kopioidaan. Sen sijaan kopioiden määrä saa olla enintään ”muutama”, joka tarkoittaa yleensä paria kolmea, mutta miksi kukaan ottaisikaan monia kopioita samasta teoksesta yksityistä käyttöään varten?

Myöskään ei ole rajoitusta sille, miten laajan teoksen saa kopioida. Jos sielu ja kukkaro sietävät, voit kopioida vaikka kymmenosaisen tietosanakirjan. (Painetun kirjan, koska CD-tietosanakirja tulkittaneen tietokannaksi!) Tämäkin asia sotketaan joskus edellä mainittuun sopimuslisenssijärjestelmään, jossa on määrällisiä rajoituksia.

Kopioinnin menetelmät

Oikeus kopioida yksityiseen käyttöön ei yleensä riipu kopioinnin menetelmistä. Toisaalta mm. valmisteltaessa vuonna 2001 annettua direktiiviä tekijänoikeuden ja lähioikeuksien tiettyjen piirteiden yhdenmukaistamisesta tietoyhteiskunnassa oli laajasti esillä se, että modernit kopiointimenetelmät ovat radikaalisti muuttaneet kyseisen oikeuden tosiasiallista sisältöä. alkuperäinen ehdotus asian kuvasi: ”Tämä antaa täysin uuden ulottuvuuden yksityistarkoituksiin tapahtuvalle kopioinnille, joka nykyisin sallitaan useimmissa jäsenvaltioissa.” Esimerkiksi Tanskan tekijänoikeuslaki tekee tässä eron digitaalisen ja muun kopioinnin välillä: oikeus kopioida yksityiseen käyttöön ei koske digitaalista kopiointia. Aika näyttää, missä määrin tähän mennään yleisemmin EU:ssa. Tietokoneohjelmien ja tietokantojen osaltahan siihen on asiallisesti jo menty, kuten edellä on kuvattu.

Eräs olennainen tekninen rajoitus on kuitenkin asetettu: vuodesta 2006 alkaen tehokkaan kopiointisuojauksen murtaminen eli lain sanoin ”suojatun teoksen suojana olevan tehokkaan teknisen toimenpiteen kiertäminen” on ollut kiellettyä (50a §). Jos siis esimerkiksi elokuvan tai musiikkia sisältävä DVD on valmistettu siten, että sen kopiointi on estetty jollakin tehokkaaksi katsottavalla tavalla, ei sitä saa kopioida tämä suojaus murtaen. Suojauksen tehokkuus on ymmärrettävä suhteellisena käsitteenä. Ehdotonta murtamattomuutta ei tietenkään vaadita; eihän olisi mielekästä säätää rangaistavaksi sellaista, mitä on mahdoton tehdä.

Tämän hyvin kiistellyn muutoksen viranomaistulkintaa kuvaa opetusministeriön sivu Tekijänoikeudesta kysyttyä. Siinä ei kuitenkaan oteta kantaa mm. siihen, miten on tulkittava lain säädös, jonka mukaan suojauksen murtaminen on sallittua, ”jos teoksen kappaleen laillisesti hankkinut tai haltuunsa saanut kiertää teknisen toimenpiteen teoksen saamiseksi kuultavilleen tai nähtävilleen”. Säädös epäilemättä oikeuttaa murtamiseen, jos teoksen kuuleminen tai näkeminen ei muuten ole lainkaan mahdollista millään välineillä. Tulkinnanvaraisempaa on, oikeuttaako se murtamiseen sitä varten, että teosta voi kuunnella tai katsella käyttäjälle sopivimmilla tavoilla, esimerkiksi sekä kotona että autossa, sekä DVD-soittimella että tietokoneella jne.

Entä jos teoksessa itsessään kielletään kaikki kopiointi?

Tekijänoikeus ja sen rajoitukset perustuvat lakiin, eikä tekijä voi yksipuolisella tahdonilmaisullaan laajentaa tekijänoikeuttaan. Tekijä voi kieltää kaiken kopioinnin (myös yksityiseen käyttöön) ja siteeraamisen, mutta kiellolla ei ole oikeudellista pätevyyttä.

Sanoma- ja aikakauslehdissä saattaa esiintyä ilmaisu ”Jälkipainos kielletään”. Sen tarkoitus on toimia lain 23 §:ssä tarkoitettuna jälkipainantakieltona eli estää se, että lehden artikkeleita voidaan julkaista muissa lehdissä (riippumatta sitaattioikeudesta).

Tilanne on toinen, jos joku sitoutuu noudattamaan kyseisenlaista kieltoa. Selvin tapaus on sellainen, jossa esimerkiksi DVD:n vuokraaja tai ostaja allekirjoittaa paperin, jossa hän lupaa olla kopioimatta yksityiseen käyttöönsäkään. Tällöin ei kuitenkaan ole enää kyse tekijänoikeus­asioista vaan sopimusoikeudesta. Jos sitoumus rikotaan, kyseessä ei ole tekijänoikeuden loukkaus vaan sopimusrikkomus.

Käytännössä selviä kirjallisia sopimuksia tämänkaltaisista asioista tehdään varsin harvoin. Jos esimerkiksi DVD:n vuokraaja allekirjoittaa paperin, jossa sitoudutaan noudattamaan joitakin yleisiä vuokrausehtoja, hän saattaa tätä kautta tulla tehneeksi itseään sitovan sopimuksen myös siitä, että ei kopioi yksityiseen käyttöönsäkään. Hankalasti tulkittava tilanne syntyisi esimerkiksi silloin, jos liikkeessä olisi näkyvästi esillä kopiointikielto mutta vuokraaja ei mitenkään nimenomaisesti sitoutuisi noudattamaan sitä. Tekijänoikeuden omistaja voisi tällöin väittää, että sitoutuminen kuuluu alan yleiseen kauppatapaan ja että vuokraaja on ollut tästä tietoinen. Yleisesti voidaan sanoa, että sopimus voi kyllä syntyä muillakin tavoilla kuin kirjallisesti – suullisesti tai jopa implisiittisesti – mutta sopimus on aina kahdenvälinen asia. Pelkkä teoksessa oleva kielto ei ole sopimus, vaikka se ilmaistaisiin miten jyrkin sanoin tahansa.

Onko lakiin tekijänoikeutta?

Lait sinänsä eivät ole tekijänoikeuden alaisia, eivät myöskään asetukset eivätkä ”viranomaisen tai muun julkisen toimielimen päätökset ja lausumat” (9 §).

Tämä ei merkitse, että kaikki virkatyönä tehdyt asiakirjat olisivat tekijänoikeudesta vapaita. Tehdäänhän paljonkin raportteja yms., joihin ei sisälly viranomaisen päätöstä eikä lausumaa. Asiakirja voi hyvin olla julkisuuslain mukaisessa mielessä julkinen (jolloin kenellä tahansa on oikeus pyynnöstä saada viranomaiselta tieto siitä, käytännössä kopio siitä) mutta silti tekijänoikeuden alainen (jolloin kopion saaneella ei ole oikeutta esimerkiksi monistaa ja jakaa kopioita siitä).

Suomessa kuitenkin lakeja säädetään siten, että kun jotakin lakia muutetaan tai täydennetään, säädetään erillinen laki kyseisen lain muuttamisesta. Sekä alkuperäinen laki että muutoslait ovat tekijänoikeudesta vapaita, mutta kooste, joka sisältää lain sellaisena kuin se muutosten jälkeen on voimassa, on ainakin erään tulkinnan mukaan tekijänoikeutta nauttiva teos. Talentum julkaisee teossarjaa Suomen Laki, johon on koostettu voimassa olevia lakeja ja mahdollisesti niihin liittyviä viittauksia tuomioistuinratkaisuihin. Kustantajan tulkinnan mukaan kyseinen julkaisu nauttii tekijänoikeuden suojaa. Suomen Laki on myös webissä mutta maksullisena palveluna.

Toisaalta nykyisin valtion säädöstietopankki Finlex on jo varsin kattava ja sisältää alkuperäisten lakien lisäksi myös lakien ajantasaiset versiot. Tosin sen käyttöehdot ovat tulkinnanvaraisia ja pyrkivät venyttämään tietokantasuojan ilmeisesti suojaamaan myös yksittäisten lakien ajantasaisia versioita.

Se, joka selostaa omin sanoin jonkin lainkohdan, viranomaisen päätöksen tms. sisällön, saattaa saada tekijänoikeuden tällaiseen referaattiin, vaikka selostettava asiakirja itsessään olisi tekijänoikeudesta vapaa. Tekijänoikeusneuvoston lausunnosta 1998:8 päätellen ei teokselta tällöin vaadittaisi kovinkaan suurta omaperäisyyttä.

Mitä tekijänoikeudelle tapahtuu tekijän kuollessa?

Tekijänoikeus ei lakkaa tekijän kuollessa, vaan se on voimassa, kunnes 70 vuotta on kulunut tekijän kuolinvuodesta (43 §). Tämä aika oli aiemmin 50 vuotta, mutta se on EU-direktiivin johdosta pidennetty 70 vuodeksi vuonna 1995.

Tekijänoikeuslaissa säädettyjen ns. lähioikeuksien kuten valokuvaoikeuden osalta voimassa­olo­ajat ovat lyhyempiä ja eri oikeuksien osalta erilaisia. Lisäksi suoja-aikaa saattaa lyhentää se, että on ehkä sovellettava teoksen tekohetkellä voimassa ollutta lakia, jonka mukainen suoja-aika voi olla lyhyempi kuin nykyisin. Ks. esimerkiksi tekijänoikeusneuvoston lausuntoa 2003:6.

Tekijänoikeuden vanhennuttua teos on ”vapaata riistaa” eli kuka hyvänsä saa julkaista sen, kaupallisessa tarkoituksessa tai muuten. Huomattakoon kuitenkin, että tämä koskee vain itse teosta, ei esimerkiksi sen käännöksiä, joihin saattaa hyvinkin olla voimassa kääntäjän tekijänoikeus.

Tekijänoikeus on siinä mielessä omaisuutta, että siihen sovelletaan avio-oikeutta, perintöä ja testamenttia koskevia säädöksiä. (41 §) Vakiintuneen käytännön mukaisesti ei perintönä saadusta tekijänoikeudesta kuitenkaan ole peritty perintöveroa eikä omaisuusveroa. Tämä on vahvistettu ratkaisussa KHO 2004:55.

Myös tekijän moraaliset oikeudet siirtyvät perillisille. Tekijä voi testamentilla antaa määräyksiä tekijänoikeuden käyttämisestä tai valtuuttaa toisen antamaan sellaisia määräyksiä.

Periaatteessa on olemassa ns. klassikkosuojan mahdollisuus: tekijän kuoltua (olipa tekijän­oikeus lakannut tai ei) on tekijänoikeusasioita hoitavalla ministeriöllä lakiin (53 §) perustuva oikeus kieltää sellainen toiminta, jossa ”kirjallisen tai taiteellisen teoksen suhteen – – menetellään julkisesti sivistyksellisiä etuja loukkaavalla tavalla”. Tätä oikeutta on käytetty vain kerran; silloin oli kyse eräiden kirjojen suomennosten maahantuonnista ja myynnistä, jotka kiellettiin, koska suomennoksia pidettiin laadultaan ala-arvoisina (KKO 1967-II-10).

Tietokoneohjelmien tekijänoikeus

Onko tietokoneohjelma teos?

Tietokoneohjelma ”kirjallisena teoksena”

Kuten edellä esitettiin, tietokoneohjelma voi olla teos tai olla olematta teos, sen mukaan, katsotaanko sen ylittävän ns. teoskynnyksen.

Vuonna 1991 lakiin lisättiin eräitä säädöksiä tietokoneohjelmien tekijänoikeudesta. Tällöin mukaan otettiin erillinen maininta siitä, että kirjallisena teoksena pidetään myös tietokoneohjelmaa. Tämä perusteltiin selventävänä huomautuksena, ei tekijänoikeuden alaa laajentavana säädöksenä. Kyseisen lainmuutoksen varsinainen tarkoitus oli ottaa mukaan joitakin erityissäädöksiä, jotka koskevat nimenomaan ohjelmia.

Sanamuodostaan huolimatta säädös ei merkitse, että kaikki ohjelmat, triviaaleimmatkin, olisivat teoksia. Lauseen tarkoitus on sanoa, että teosten luokittelussa ”kirjallisiin” ja ”taiteellisiin” (1 §) ohjelmat kuuluvat kirjallisiin teoksiin eli ohjelmiin sovelletaan kirjallisia teoksia koskevia erityissäädöksiä.

Ohjelman tekijänoikeussuojan merkitys

Tekijänoikeuden tietokoneohjelmille antama suoja on periaatteessa samanlainen kuin muidenkin teosten nauttima suoja. Yleisten periaatteiden mukaan tarvitaan siis tekijänoikeuden haltijan lupa ohjelman kappaleen valmistamiseen eli kopiointiin. Kuten kirjoituksessa Tietokoneohjelman edelleenmyynti selitetään, on olennaista, että myös ohjelman normaali käyttö merkitsee kopion valmistamista – ainakin tietokoneen muistiin.

Tekijänoikeus ei tietokoneohjelmien osaltakaan suojaa ideoita ja periaatteita. Tekijänoikeus ei siis voi koskea esimerkiksi algoritmia sinänsä, olipa se miten nerokas luomus tahansa, vaan enintään algoritmin esitystä teoksena, olipa se esitetty sanallisesti, erityisellä kuvauskielellä tai ohjelmointikielellä.

Toisaalta tietokoneohjelma saattaa olla patentoitavissa keksinnön osana. Ks. katsausta tietokoneohjelmien immateriaalioikeudelliseen suojaan.

Tietokoneohjelmien teoskynnys

Tyypillisten markkinoilla olevien tietokoneohjelmien kuten tekstinkäsittelyohjelmien tai käyttöjärjestelmien teosluonne lienee käytännössä kiistaton. Sen sijaan näyttää siltä, että yksinkertaisten ja etenkin spesifisiin tarkoituksiin ”räätälöityjen” ohjelmien osalta teoskynnys asettuisi melko korkealle. Taustalla on tällöin ajatus, että tehtävänasettelu tällöin asettaa niin ahtaat rajat, että teostason edellyttämälle yksilölliselle luovuudelle ei jää tilaa. (Ongelmia syntyy siitä, että teoskynnyksen ylittymistä arvioivat viime kädessä tuomarit, eikä heillä yleensä ole kokemusta siitä, mitä tietokoneohjelmien luominen on.) Laajahkosti tietokoneohjelmien teosluonnetta käsittelee tekijänoikeusneuvoston lausunto 1998:16.

Toisaalta EU:n periaatteet tietokoneohjelmien suojasta näyttäisivät edellyttävän teoskynnyksen asettamista huomattavan alas tai suorastaan teostasovaatimuksesta luopumista tietokoneohjelmien osalta. Haarmannin Tekijänoikeus & lähioikeudet viittaa direktiivin 91/250/ETY (nyttemmin korvattu direktiivillä 2009/24/EY) 1. artiklan 3. kohtaan ja arvioi (s. 58 – 59) näin:

Määräys näyttäisi johtavan siihen, että tietokoneohjelmien kohdalla Pohjoismaissa ja mm. Saksassa tunnettua teostasokynnyksen ylittämisen vaatimusta ei voitaisi ulottaa tietokoneohjelmiin. Näyttää siltä, että omaperäisyys (”originality”) esiintyy EU-oikeudessa tietokoneohjelmien kohdalla sen sisältöisenä, joka tällä käsitteellä on common law -maissa: teos on peräisin tekijältään eikä ole kopioitu.

Mutta Haarmann viittaa myös HE 1992:211:een, jonka mukaan ohjelmiin sovellettaisiin samoja kriteerejä kuin muihinkin teoksiin. Ja Haarmann toteaa: ”EY:n tuomioistuimen tehtäväksi jää ratkaista, mikä on oikea tulkinta.”

Erityissäädökset tietokoneohjelmista

Tietokoneohjelmista on tekijänoikeuslaissa useita erityissäädöksiä. Tietokoneohjelmien tekijänoikeussuoja on osittain tiukempi kuin monien muiden teoslajien mm. siksi, että ohjelmat on rajattu omaan käyttöön kopiointia koskevan yleissäädöksen ulkopuolelle. Näiden seikkojen osalta on olennaista, mitkä teokset tulkitaan tietokoneohjelmiksi; tästä aiheesta ks. kirjoitustani Tietokoneohjelma teoksena – alkukielinen vai konekielinen?.

Toisaalta käytännön syistä ohjelmien tekijänoikeussuoja on joiltakin osin lievempi kuin muiden teosten. Tämä koskee mm. oikeutta tehdä ohjelmaan käytön vaatimia muutoksia sekä tehdä ohjelmasta varmuuskopio (25j §, 25k §).

Laillisesti hankitusta ohjelmasta saa ensinnäkin tehdä kappaleita, jotka tarvitaan sen käyttämiseen. Lisäksi saa tehdä varmuuskopioita, lakikielellä ”varmuuskappaleita”. Tämä perustuu suoraan lakiin, ja säädös on 25j §:n 5. momentin mukaan pakottava, eli tätä oikeutta rajoittava sopimusehto on tehoton. Esimerkiksi Windowsin lisenssiehdoissa (ns. EULA) sanotaan, että varmuuskopioita saa tehdä vain yhden. Tämä rajoitus on siis kuitenkin pätemätön. Vaikka lakiteksti käyttää yksikkömuotoa, niin tarkoituksena on sallia yleisesti varmuuskopioiden teko, kunhan niiden käyttö rajoittuu yksinomaan varmistukseen. (Kopioita ei tietenkään saa esimerkiksi lainata toiselle eikä käyttää ohjelman asentamiseen koneeseen, johon ei ole ohjelman lisenssiä.) Lain perusteluissa sanotaan erikseen: ”Varmuuskopiointia ei ole rajoitettu vain yhteen kappaleeseen, jos useamman varakopion valmistamiseen on perusteltuja syitä.” (Tämä on hallituksen esityksen HE 211/1992 erityisperusteluissa 11c §:n kohdalla. Lain jäsennystä ja pykälien numerointia on myöhemmin muutettu. Tällöin on 25j §:n osalta vain sanottu, että se sisältää aiemman 11c §:n. Täten tämä siis on osa sitä perustelua, jonka valossa kyseistä säädöstä on tulkittava.)

Ohjelman virheiden korjaaminen ja muu muuttaminen on myös sallittua, jos muutokset ”ovat tarpeen ohjelman käyttämiseksi aiottuun tarkoitukseen”. Tämä johtaa kuitenkin tulkintaongelmiin: saako ohjelman muuttaa olennaisesti erilaiseksi, esimerkiksi laajempaan tehtäväalueeseen sopivaksi? Tällä on merkitystä muun muassa silloin, kun ohjelma on hankittu tietyltä yritykseltä ja muutostyö haluttaisiin teettää toisella yrityksellä. Ratkaisussa KKO:2008:45 päädyttiin siihen, että laitetta ohjaavaa ohjelmaa sai muuttaa vastaamaan laitteen uutta, kehittyneempää mallia.

Tietokoneohjelman oheisaineisto

Tietokoneohjelmien dokumentit, käsikirjat käyttöohjeet ja muut siihen liittyvät kirjoitukset ovat tyypillisesti laajoja luovan työn tuloksia, jotka nauttivat tekijänoikeutta. Lienee myös selvää, että jos ohjelma on luonteeltaan teos, myös sen sisäisen toiminnan dokumentaatio on yleensä teos. Asian kannalta dokumentin tai käyttöohjeen muoto on epäolennainen. Esimerkiksi vain koneella luettavassa muodossa oleva ns. online help on tekijänoikeuden suojaama, jos se olisi suojattu paperiversiona.

Entä shrink wrap -lisenssit ja muut rajoitukset?

Varsin tavallista on, että tietokoneohjelmiin liittyy erilaisia lisenssiehtoja esimerkiksi siten, että ohjelmakappale on pakkauksessa, jonka päällä lukee, että avatessaan pakkauksen käyttäjä sitoutuu siihen-ja-siihen. Tällaisia ehtoja ei Suomen sopimusoikeudessa pidetä mitenkään automaattisesti sitovina. Käytännössä asian merkitys on vähentynyt sen jälkeen, kun ohjelmien kopiointi yksityiseen käyttöön kiellettiin laissa. Ohjelmatalojen lisenssiehdothan tähtäävät ennen muuta kopioinnin estämiseen, jotta ohjelmien myynniltä ei vietäisi markkinoita.

Toisaalta ohjelmapakkauksessa olevia ehtoja voidaan tarkastella ehtoina, jotka eivät rajoita ostajan oikeuksia vaan antavat hänelle oikeuksia. Ostaessaan kaupasta esimerkiksi CD-levyn asiakas ostaa ensisijaisesti aineellisen kappaleen, johon on tallennettu joidenkin ohjelmien fyysisiä kappaleita, teoskappaleita. Kysymys ohjelman käyttöoikeudesta on kokonaan eri asia, ja käyttöoikeus perustuukin ohjelman tekijänoikeuden omistajan (ei CD-levyn myyjän) antamaan lupaan. Tämä on kuitenkin kiistanalaista, ja korkein oikeus näyttäisi ratkaisussaan KKO 2003:88 asettuneen sellaiselle kannalle, että tavanomaisessa tietokoneohjelman kaupassa ohjelma siirtyy ostajan omaksi eikä erillistä lisenssiä tarvita.

Tässä tarkastellut lisenssiehdot ovat valitettavan usein sekavia. Ne saattavat olla suoraan muissa maissa tehtyjen tekstien suomennoksia. Tämän takia niissä saattaa olla asioita, jotka ovat Suomen lain mukaan pätemättömiä tai sellaisia, ettei niille löydy selvää tulkintaa. Tällaiset seikat voivat rajoittaa ehtojen merkitystä. Yleisesti on muistettava se periaate, että sopimuksen epäselviä kohtia tulkitaan sen osapuolen vahingoksi, joka on kirjoittanut sopimustekstin.

Selvää kuitenkin on, että jos esimerkiksi opiskelija on ostanut ohjelman edulliseen opiskelijahintaan, hänen voidaan edellyttää ymmärtävän, että ohjelman myynnille eteenpäin on erittäin todennäköisesti asetettu rajoituksia, joihin hän sitoutuu. Usein hän lisäksi joutuu allekirjoittamaan tätä koskevan asiakirjan.

Ovatko shareware-ehdot päteviä?

Jos ohjelman tekijä antaa ohjelman vapaasti kopioitavaksi, ovat hänen tässä yhteydessä asettamansa rajoitukset päteviä.

Usein ohjelmien tekijät asettavat ns. shareware-ehtoja, jotka tyypillisesti tarkoittavat sitä, että ohjelman saa vapaasti kopioida ja ottaa käyttöön, kunhan – usein maksuttoman kokeilukauden jälkeen – lähettää tekijälle pienehkön maksun. Ja usein kysytään, ovatko tällaiset ehdot päteviä. Jos ohjelma on julkisessa levityksessä, niin mikä oikeus tekijällä on vaatia muita noudattamaan hänen asettamiaan ehtoja?

Koska ohjelman tai muun teoksen tekijyys tuottaa tekijälle ”yksinomaisen oikeuden määrätä teoksesta valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla se yleisön saataviin”, niin yleissääntönä on, että ohjelmasta saa tehdä kopioita vain tekijän suostumuksella. Tätä ei muuta se, miten helppoa kopiointi teknisesti on.

Kun tekijä enemmän tai vähemmän julkisesti esittää shareware-ehtonsa, tämä on katsottava tarjoukseksi, jonka voi hyväksyä tai hylätä. Hyväksyminen merkitsee sopimuksen syntymistä, ja sopimus sitoo tekijäänsä. Jos joku pitää shareware-ehtoja kohtuuttomina, hänen ei tietenkään tarvitse suostua niihin; tämä valinta sisältää sen, että hän ei myöskään saa oikeutta käyttää ohjelmaa.

Toisin sanoen jos joku on kopioinut itselleen shareware-ohjelman, niin teko on laillinen vain, jos kopiointiin on tekijän suostumus, ja tällainen suostumus voi tässä yhteydessä perustua vain edellä mainittuun sopimuksen syntymiseen. Vrt. esimerkiksi Association of Software Professionals -järjestön FAQ:hun.

Shareware-ehtojen sisältö (esimerkiksi mahdollinen maksuton kokeiluaika, maksujen suuruus, rajoitukset jne.) on tekijän muotoiltavissa. Hänhän on tekemässä tarjousta, ja tarjouksenhan voi tehdä millaisen haluaa. Ehtojen tulkinnassa on kylläkin otettava huomioon, että sopimusoikeudessa on yleisenä lähtökohtana, että epäselviä kohtia tulkitaan sen vahingoksi, joka on ehdot kirjoittanut.

Edellä sanottu koskee muitakin ehtoja, joita tekijä asettaa tarjotessaan teoksen julkisuuteen. Esimerkkinä voisi mainita GNU public license -ehdot (GPL). Kannattaa olla tarkkana ehtojen sisällön suhteen. Nimitys, jota ehdoista käytetään, ei ratkaise, vaan ehtojen sisältö. Ja esimerkiksi nimitys freeware on harhaanjohtava, koska sillä yleensä ei tarkoiteta ohjelmaa, jolle saa vapaasti tehdä mitä vain; esimerkiksi käyttö saattaa olla vapaata mutta muuttaminen (tai ainakaan muutettujen versioiden jakelu) ei, ja usein tekijä on asettanut rajoituksia kaupalliselle käytölle ja jakelulle.

Nimitys ”public domain -ohjelma” (PD-ohjelma) on myös sekavasti käytetty. Usein sen väitetään tarkoittavan ohjelmaa, joka ei ole lainkaan tekijänoikeuden alainen. Todellisuudessa kyse on tavallisesti ohjelmista, joiden tekijä on päättänyt käyttää oikeuttaan sallimalla ohjelman vapaan käytön, kopioinnin ja muuttamisen. Mutta tässäkin tekijän konkreettinen tahdonilmaisu eli hänen antamansa luvan sisältö ratkaisee. Ilmaisua public domain kyllä käytetään myös mm. viittaamaan teoksiin, joiden tekijänoikeuden voimassaoloaika on päättynyt, mutta tietokoneohjelmien osalta sellainen mahdollisuus on täysin teoreettinen.

Onko piraattikopion ostaminen laitonta?

Tietokoneohjelmia myydään varsin yleisesti massatavarana CD- tai DVD-levyillä. Tätä tehdään sekä täysin laillisesti että täysin laittomasti.

Jos kyseessä on ns. piraattikopio eli valmistettu ilman tekijänoikeuden omistajien (ohjelmistofirmojen) lupaa, niin valmistaminen ja myynti yleisölle on rikos, samoin maahantuonti myyntitarkoituksessa. Siitä voidaan tuomita jopa kahden vuoden vankeuteen ja suuriin vahingonkorvauksiin. Vuoden 2006 alusta alkaen on kaikenlainen maahantuonti, myös yhden piraattikopion tuonti omaan käyttöön, laitonta ja rangaistavaa (56 a §).

Ostaminen on eri juttu oikeudellisesti, mutta levyä ei varmaankaan osteta vain ostamisen ilosta. Levyllä olevien ohjelmien ajaminen voi sisältää ainakin joidenkin tiedostojen kopioimisen (tai kopioitumisen) kovalevylle, ja joka tapauksessa ohjelma tai osa siitä ajamisen yhteydessä kopioituu koneen keskusmuistiin. Täten kyse on kappaleen valmistamisesta teoksesta, ja tällöin loukataan tekijänoikeutta.

Yksityishenkilö, joka on ostanut piraattikopion (ja mahdollisesti myy sen eteenpäin) toiselle yksityishenkilölle, saattaa toimia tietämättömänä siitä, että kyse on piraattikopiosta. Tällöin hänen osaltaan rangaistavuuden edellytyksiä ei ole. Toisaalta kuitenkin:

Saako tietokoneohjelman myydä edelleen?

Jos ostan kaupasta tietokoneohjelman, saanko myydä sen toiselle, kun en enää itse tarvitse sitä? Tästä on kiistelty paljon. Varmimmin lain oikealla puolella tietysti pysyy, kun lähtee siitä, että ei saa. Poikkeuksena ovat ne tilanteet, joissa ohjelman lisenssiehdot erikseen sallivat edelleenmyynnin.

Erityisen selviä ovat tilanteet, joissa yritys on hankkinut lisenssin johonkin ohjelmaan. Edelleenmyynti on silloin yleensä erikseen vielä kielletty lisenssiehdoissa, jotka yritys on nimenomaisesti hyväksynyt.

Yksityiskäytössä ja ”kaupan hyllyltä” ostettavien ohjelmien osalta tilanne on ongelmallisempi ja kiistanalaisempi. Asiaa käsittelee erillinen kirjoitukseni Tietokoneohjelman edelleenmyynti. Kuitenkin korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2003:88 katsotaan sisältävän periaatteen, jonka mukaan tavanomaisessa ohjelmien myynnissä on kyse itse ohjelman myymisestä, ei vain käyttöoikeudesta. Tämän mukaisesti ohjelman saa myydä edelleen.

Onko reverse engineering sallittua?

Termillä reverse engineering voidaan tarkoittaa monenlaisia asioita. Yleisesti sen voisi sanoa tarkoittavan menetelmiä, joilla selvitetään ohjelmaa tutkimalla, millä periaatteilla, menetelmillä ja tekniikoilla ohjelma on tehty.

Siltä osin kuin tarkoitetaan ohjelman ideoiden ja periaatteiden selville saamista ohjelman toimintaa tutkimalla, siihen soveltunee tekijänoikeuslain 25j § 3. mom., joka sallii kyseisenlaisen menettelyn eräin ehdoin: se, jolla on oikeus käyttää ohjelmaa, saa ”tarkastella, tutkia tai kokeilla tietokoneohjelman toimintaa niiden ideoitten ja periaatteiden selvittämiseksi, jotka ovat ohjelman osan perustana”. Tähän ei liity selvittämisen tarkoitusta koskevaa rajoitusta mutta kylläkin se menettelytapoja koskeva ehto, että selvittely on tehtävä ”ohjelman tietokoneen muistiin lukemisen tai ohjelman näyttämisen, ajamisen, siirtämisen tai tallentamisen yhteydessä”. Kyseisen pykälän 4. mom. säätää edellä kuvattua oikeutta rajoittavat sopimusehdot pätemättömiksi.

Toisaalta reverse engineeringissä usein käytetään jonkinlaista disassemblointia (dekompilaatiota) eli konekielisen ohjelman muuntamista luettavampaan, ihmisen helpommin tarkasteltavissa olevaan muotoon. Asiaa käsittelee melko laveasti tekijänoikeuslain 25k §. Tulkitsen sitä niin, että disassemblointi eli lain kielellä sanottuna ”ohjelman koodin muodon kääntäminen” on sallittua, jos tarkoituksena on saavuttaa yhteentoimivuus muiden ohjelmien kanssa eikä siihen tarvittavaa tietoa ole muutoin helposti ja nopeasti saatavissa. (Tulkinnasta ks. myös hallituksen esityksen HE 211/1992 perusteluja.) Toimenpiteiden tulee rajoittua ohjelman niihin osiin, jotka ovat yhteentoimivuuden saavuttamisen kannalta tarpeen. – Pykälän viimeinen momentti sanoo, että sopimuksen ehto, jolla rajoitetaan pykälän mukaista tietokoneohjelman käyttöä, on tehoton.

Mieleeni tulee esimerkkinä tilanne, jossa ohjelman käyttämää tiedostoformaattia ei ole dokumentoitu eikä sitä voi helposti päätellä tiedostoja tutkimalla vaan täytyy itse koodista selvittää, miten se oikein kirjoittelee. Ja tämä siis olisi sallittua, jos tarkoituksena on esimerkiksi mahdollistaa se, että itse kirjoittaa ohjelman, joka lukee kyseisessä formaatissa olevan tiedoston.

Kyseessä siis on poikkeussäädös, joka sallii disassembloinnin eräin ehdoin. Yleissääntönä, joka seuraa tekijänoikeutta koskevista säädöksistä, on se, että disassemblointi ei ole sallittua. (Tarkkaan sanottuna se on sallittua vain tekijänoikeuden omistajan luvalla, mutta jos sellaisen luvan voisi saada, niin eiköhän samalla saisi lähdekoodinkin…) Tosin niiden yleisten säädösten tulkinta ei aina ole helppoa eikä yksiselitteistä, mutta edellä mainitun pykälän olemassaolo on mielestäni selkeä osoitus siitä, että laki on tarkoitettu siten tulkittavaksi. Miksi olisi olemassa säädös jonkin asian sallimisesta tarkoin määritellyissä olosuhteissa, jos asia ei yleisesti ottaen olisi kielletty?

Kuka on tietokoneohjelman tekijä?

Tietokoneohjelman laatiminen on monivaiheista, eikä ole mitenkään ilmeistä, missä vaiheessa tai vaiheissa katsotaan ohjelman syntyvän teoksena tekijänoikeuslain mielessä. Ainakaan yleinen ideointi, yleisen tavoitteen asettaminen tai periaatteellisten ratkaisujen tekeminen ei merkitse teoksen luomista, tuskin edes osallistumista siihen tekijänoikeuslain mielessä. Toisaalta on kyseenalaista, voidaanko hyvin yksityiskohtaista koodausta, jossa ohjelmakoodia tehdään tarkan ohjeen mukaan, myöskään pitää osallistumisena teoksen luomiseen.

Tietokoneohjelman tekijöinä pidetään niitä henkilöitä, jotka osallistuvat luovalla panoksella itse ohjelman tekemiseen. Tekijänoikeusneuvoston lausunnossa 2007:3 on katsottu, ettei ohjelman ”vaatimusmäärittelyjen” laatijoita ollut pidettävä ohjelman tekijöinä, joskin heillä oli toki tekijänoikeus laatimiinsa kirjallisiin kuvauksiin yms.

Muita teoslajikohtaisia kysymyksiä

Teoskynnys eri teoslajeissa

Kuten kohdassa Mikä on teos? mainittiin, on teoskynnys käytännössä erilainen eri teoslajeissa. Tässä tarkastellaan asiaa tarkemmin ensin tiivistelmän muodossa, sitten tarkemmilla kommenteilla eri teoslajeista.

Teoslaji Teoskynnyksen tulkinta
Algoritmi Ei teos
Artikkeli (lehdessä) Lähes aina teos
Fontti Käytännössä aina teos
Formaatti (tv-ohjelman) Ei teos, mutta käsitellään suojattuna muista syistä
Juoni Ei teos
Kartta Kohdellaan yleensä teoksena
Keskustelufoorumin viesti Vaihtelee; mielipidekirjoitus on yleensä teos
Kirje Riippuu kirjeen luonteesta; esim. liikekirje ei yleensä ole teos
Käännös Teos, jos alkuteksti on teos
Sähköposti Vaihtelee; yksinkertainen tiedonanto ei ole teos
Mietelause Usein teos
Mittausaineisto Ei teos, mutta voi olla suojattu luettelona
RakennusTeoskynnys korkealla; esim. tyyppitalo ei teos
ReseptiEi teos kuin poikkeustapauksissa
Runo Lähes aina teos
Sanasto Yleensä teos, kun tehty valikoiden
Standardi TN:n mukaan yleensä ei teos, mutta luettelosuojan alainen
Säännöt (esim. pelin) Ei yleensä teos, mutta muu suoja voi soveltua
Teksti Yleensä teos, ellei yksinkertainen ja persoonaton selostus tms.
Tietokanta Voi olla teos; lähes aina erityissuoja
Tietokoneohjelma Yleensä teos
Tilasto Ei juuri koskaan teos, mutta luettelosuoja voi soveltua
Uutinen Lyhyt ”sähkeuutinen” ei yleensä ole teos, uutisartikkeli on
Valokuva Voi olla teos; aina erityissuoja
Verkkosivu Sisältö usein suojattu, muotoilu yleensä ei

Fontit

Vaikea ja kiistanalainen kysymys on, ovatko fontit (”kirjainleikkaukset”) teoksia ja jos ovat niin mikä on niiden teoslaji. Ks. esim. The TypeRight Guide to Ethical Type Design. Todennäköisesti Suomessa fontin katsottaisiin yleensä nauttivan tekijänoikeussuojaa, ns. bitmap-fontin graafisena teoksena tai sellaisten teosten kokoelmana, esimerkiksi ns. TrueType-fontin taas graafisena teoksena tai tietokoneohjelmana tai molempina.

Niin sanottujen latautuvien fonttien eli web-fonttien (downloadable fonts, web fonts) käyttö on yleistynyt verkkosivuilla. Tällöin rikotaan usein tekijänoikeuksia, koska ei tiedetä, että normaali fontin käyttöoikeus ei sisällä oikeutta käyttöön latautuvana fonttina. Käyttöehdoissa oleva mahdollinen upottamisen oikeus tarkoittaa oikeutta upottaa fontti esimerkiksi Word- tai PDF-tiedostoon, ei verkkosivuun. On kuitenkin olemassa myös paljon vapaita fontteja, joita voi käyttää latautuvina fonttina, samoin kuin fontteja, joita saa käyttää sillä tavoin maksua vastaan.

Tulkinnanvaraista on, sisältääkö tavanomainen upottamisen oikeus myös käytön e-kirjoissa, esimerkiksi epub-muodossa.

Formaatit (tv-ohjelmien)

Television ohjelmaformaattien käyttöoikeuksista maksetaan suuria summia. Formaatti vaikuttaa tavallisesta katsojasta ohjelmaidealta, joten sen luulisi jäävän tekijänoikeuden ulkopuolelle. Käytännössä formaateista tehtävien sopimusten mukana tulee paljon sellaista liikesalaisuuden piirissä olevaa tietoa, jota ei voi saada selville vain ohjelmaa katsomalla. Niihin sisältyy kokemusperäistä tietoa siitä, mikä toimii ja mikä ei toimi formaatin toteuttamisessa. Formaatin idea voi kuulostaa ja näyttääkin tavattoman yksinkertaiselta, mutta sen toteuttaminen suuriin katsojalukuihin johtavalla tavalla on jo toinen juttu. Tähän yleensä sisältyy hyväksi havaitun toteutustavan jäljittely jopa pieniä yksityiskohtia myöten. Tällöin ei enää olekaan mitenkään mahdoton ajatus, että oltaisiin myös tekijänoikeussuojan alueella.

Mietelauseet

Monet mietelauseet ovat ikivanhoja. Usein tekijän kuolemasta on kulunut niin kauan, että tekijänoikeus ei ole voimassa. Jos tekijää ei tunneta mutta mietelause tiedetään vanhaksi, voidaan myös lähteä siitä, että ajatelma on vapaasti käytettävissä. Tällöin kuitenkin otettava huomioon, että käännökseen voi olla tekijänoikeus; tosin hyvin lyhyen tekstin kääntämisessä ei useinkaan ole monia vaihtoehtoja eikä käännös ehkä ylitä teoskynnystä, vaikka alkuteksti ylittäisikin. Kun tekijänoikeussuojaa ei ole, ei tekijää ja lähdettä tarvitse mainita.

Kuitenkin yleisesti mietelause voi olla tekijänoikeuden alainen. Teokselta ei edellytetä mitään määrättyä laajuutta. Jos mietelause on niin kiinnostava ja erikoinen, että joku haluaisi valmistaa esimerkiksi tuotteita, joihin se on painettu, niin eikö mietelause ole omaperäinen luovan työn tulos?

Mietelauseen voi toki hyvän tavan mukaisesti siteerata omaan teokseen, jos se liittyy oman teoksen sisältöön esimerkiksi tukemalla omaa ajatusta. Sen sijaan oman teoksen tai vain tuotteen koristeleminen muiden mietelauseilla vaatii tekijänoikeuslain mukaan tekijän luvan.

Moni varmaan on sitä mieltä, että ajatus on epäkäytännöllinen ja mahdoton. En väitä vastaan. Esitän vain arvion siitä, miten asiaa tulisi lain mukaan arvioida. Samalla totean, että puhkikulutetuilla muiden mietelauseilla ratsastaminen on tyylillisesti tylsää ja osoittaa kertaheitolla oman sanomisen ja osaamisen vähyyden. Lisäksi on sääntö eikä poikkeus, että ns. yleisesti tunnettuja sanontoja toistetaan a) väärin ja b) vääristellen, siis sellaisessa asiayhteydessä, joka antaa väärän kuvan alkuperäisestä ajatuksesta, vaikka olisi vahingossa onnistuttu toistamaan sanonta oikein.

Jukka Kemppinen tosin kirjoittaa blogissaan tammikuussa 2006:

Ei pidä liioitella. Sananparret, sanonnat ja vastaavat eivät ole teoksia. ”Havuja, perkele!” on OK. Ei tarvitse lisätä (lähde: Marjo Matikainen-Källström). Vapaiden teosten lähdettä ei yleistekstissä mainita eikä aina panna edes lainausmerkkeihin. Sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin. Se on Runebergin Vänrikin markkinamuistosta, mutta ei sitä tarvitse sanoa.

Kemppisen esimerkit ovat kuitenkin harhaanjohtavia. ”Havuja, perkele!” jäänee teoskynnyksen alle. Yksittäinen sana ei juuri voine olla teos, eikä tavanomaisen kirosanan lisääminen siihen osoita omaperäistä persoonallista luovuutta. Runebergin teokset taas ovat tekijänoikeudesta vapaita voimassaolosäädöksen perusteella. Käännös voi sitten olla eri juttu.

Mittausaineisto

Laajakaan kirjallinen aineisto ei ole teos, jos sen tekemiseen ei ole sisältynyt luovaa panosta. Esimerkiksi tieteellinen tai tekninen mittausaineisto jää teoskäsitteen ulkopuolelle, koska mittaamisen olemukseen kuuluu pyrkimys objektiivisuuteen ja mittaajan persoonallisuuden pois sulkemiseen. Jos tällainen aineisto on laaja, se voi kuitenkin saada luettelosuojan tai tietokantasuojan.

Sanastot

Ratkaisussa KKO 2005:43 on otettu kantaa siihen, saavatko kielen oppikirjan osana olevat sanastot tekijänoikeussuojan. Vastaus oli myönteinen sillä perusteella, että sanastot oli luotu harkitusti ja valikoivasti. Korkein oikeus totesi kyseisistä sanastoista:

Yhteistä kaikille sanastoille on, että sanastot muodostavat tekstikappaleen kanssa opetuksellisen kokonaisuuden. Teokseen otettavien ja sanastoon sisällytettävien sanojen valinta edellyttää tekijältä monenlaisten seikkojen tarkastelua. Huomioon on otettava erityisesti oppikirjoja käyttävien opiskelijoiden kielelliset valmiudet ja oppilaiden kyky oppia vaikeusasteeltaan erilaisia sanoja. Tekijöiden on ratkaistava se, mitkä sanat tekstissä opetetaan ja missä vaiheessa tietty sana on opetuksellisesti perusteltua ensi kertaa esittää. Sanastot eivät siis ole vain mekaanisesti koottuja sanaluetteloja, vaan nekin ilmentävät teoksen osana tekijän luovuutta.

Kun kyse on sanakirjasta, tilanne on yleensä vielä selvempi. Tekijänoikeusneuvoston lausunnossa 2009:10 pidettiin Nykysuomen sanakirjaa tekijän­oikeuden alaisena.

Tekstit

Kaikki kirjoitetut (tai puhutut) tekstit eivät ole teoksia. Esimerkiksi yksisanainen kirje tai muu viesti ei varmaankaan ole teos, tuskin myöskään virke, jossa sanotaan ”Tulen tapaamaan sinua huomenna kello 10”. Myöskään lyhyet, sähkeenomaiset uutiset eivät ole teoksia; sen sijaan tyypillinen toimitettu lehtijuttu, myös ajankohtaista asiaa käsittelevä, on teos. Tätä kommentoi tarkemmin juttu Uutisten tekijänoikeus- ja muu suoja.

Käytännössä teoskynnys on asettunut Suomen oikeuskäytännössä suhteellisen alas varsinkin kirjallisten teosten osalta.

On siis syytä suhtautua varovaisesti myös esimerkiksi kirjeisiin, sähköposteihin ja keskustelufoorumien viesteihin, pitäen niitä teoksina, ellei ole ilmeistä, että niiden kirjallista asua ei voi pitää omaleimaisena.

Kuva teoksena

Kuvan eri tyyppejä

Kuva voi olla esimerkiksi piirroskuva, maalaus, teknisillä apuvälineillä tehty kuva tai valokuva. Kuvien osalta teoskynnys näyttää asettuneen suhteellisen alas, jos kuva on tehty taiteellisessa tarkoituksessa, mutta suhteellisen korkealle, jos kyse on havainnollistavasta tai selittävästä kaaviokuvasta.

Tietokoneella tehty kuva

Tietokoneella tehty kuva, joka on esimerkiksi piirretty piirto-ohjelmalla tai muodostettu esitysgrafiikkaohjelmalla, saa tekijänoikeussuojaa sen mukaan, missä määrin sen katsotaan olevan ihmisen luovan työn tulos. Olennaista on tällöin ihmisen tekemä suunnittelu ja sommittelu mutta myös vapaalla kädellä piirtäminen ja erilaisten väri- ja muiden valintojen kokonaisuus.

Vaikka esimerkiksi verkkosivulle kuvana toteutettavan painikkeen teko edellyttää joitakin valintoja, sitä pidetään yleensä niin tavanomaisena, ettei se muodosta teosta. Näin voidaan päätellä mm. tekijänoikeusneuvoston lausunnosta 2004:10, jossa oli kyse juuri graafisista painikkeista.

Kuvia voidaan tuottaa myös ohjelmilla ilman muuta ihmisen myötävaikutusta kuin käynnistys ja parametrien asettaminen. Tällöin ei synny tekijänoikeutta, ellei parametrien valintaan sisälly luovaa panosta. Tekijänoikeus syntyy tällöin ihmiselle, jonka katsotaan luoneen kuvan, ei käytetyn ohjelman tekijälle.

Kaaviokuvat

Esimerkiksi yksinkertainen piirakkakaavio tuskin ylittää teoskynnystä. Kyse on numeerisen tietoaineiston havainnollistamisesta. Vaikka se voidaan tehdä usealla esitystavalla ja kunkin tavan sisällä voidaan valita värejä, kokoja, fontteja ja muita piirteitä eri tavoin, tätä valintaa ei juuri voine pitää luovana, persoonallisena toimintana. Tämä koskee erityisen selvästi sellaisia graafisia esityksiä, jotka on tehty jollakin alalla yleisen käytännön mukaan, usein käyttäen valmista mallia.

Samoin kaaviokuva, joka esittää esimerkiksi jonkin jollakin alalla yleisesti tunnetun periaatteen tai järjestelmän, ei yleensä yltäne teostasoon. Tekijänoikeusneuvoston lausunnossa 2004:2 päädyttiin arvioon, että erään digitaalikameran käyttöohje kokonaisuutena on teos mutta siinä olevat tuotepiirrokset ja ns. järjestelmäkartta eivät saa suojaa. Lausunnossa sanotaan:

Tekijänoikeusneuvosto toteaa, että sen käsityksen mukaan kameran tai kameran osien teknisiä tietoja ei juurikaan voida kuvata toisin kuin mitä sille toimitetuissa piirustuksissa on tehty, kun tarkoituksena on ilmentää kameran ja sen eri osien rakennetta selittävällä teknisellä piirustuksella. Tällaisen piirustuksen tekijän mahdollisuudet omaperäisen ja itsenäisen lopputuloksen luomiseen ovat siten erittäin rajatut.

Teostasoa kuitenkin lähestytään sitä enemmän, mitä enemmän kaavion laatimiseen sisältyy luovia valintoja, kuten havainnollistustavan valinta ja sen rajaaminen, mitä jonkin monimutkaisen järjestelmän piirteitä otetaan mukaan. Jos esimerkiksi halutaan biologiaa käsittelevässä esityksessä havainnollistaa ravintoketjun ajatusta, voidaan hyvinkin monella tavalla valita, millaisia lajeja otetaan mukaan ja millaisilla kuvilla ne esitetään. Lisäksi eläintä esittävä piirroskuva jo ylittänee teoskynnyksen melko helposti.

Toisaalta tekijänoikeusneuvoston lausunnossa 1996:2 (Oppi- ja käsikirjan lääketieteellisen kuvituksen tekijänoikeus) on arvioitu lääketieteelliseen tekstiin liittyviä selittäviä piirustuksia, joissa oli kuvattu mm. ihmisen hengityselimistöä ja keuhkojen toimintaa. Lausunnon mukaan ne eivät yltäneet teostasoon ja jäivät siksi tekijänoikeussuojan ulkopuolelle.

Valokuvien suoja

Valokuvalla on aina oma erityissuojansa, vaikka se ei yltäisi teostasoon. Tätä on käsitelty jo edellä ja tarkastellaan lähemmin seuraavassa kohdassa.

Raja valokuvan ja muun kuvan välillä on joskus epäselvä, eikä valokuvan käsitettä määritellä laissa. Oikeuskirjallisuudessa esitetty määritelmä on, että valokuva on kuva, joka syntyy valon vaikutuksesta sille herkkään materiaaliin. Tätä tulkitaan niin, että myös röntgenkuva on valokuva, vaikka sen valmistukseen ei käytetäkään näkyvää valoa. Myös digikameralla otettua kuvaa on pidettävä valokuvana jo siinä vaiheessa, kun se on vasta tallentuneena kameran muistiin.

Valokuvat

Kuvaajan oikeudet

Oikeus valokuvaan tekijänoikeuslain tarkoittamassa mielessä kuuluu aina alun perin valokuvan ottajalle, joka voi sen luovuttaa toiselle esimerkiksi sopimuksella. Tämä pätee siitä riippumatta, onko valokuvan arvioitava ylittävän ns. teoskynnyksen vai saako se vain suppeamman ns. lähioikeussuojan (49a §). Teoskynnyksen ylittyminen vaikuttaa kuitenkin mm. oikeuden voimassaoloaikaan. Valokuvan käsitteestä ks. Mikä valokuva on (tekijänoikeudellisesti)?

Tilatun kuvan oikeudet

Tilauksesta tehdyn valokuvan osalta oikeuden mahdollinen siirtyminen tilaajalle on sopimusasia. Mutta jos asiasta ei ole sovittu, niin nykyisen lain mukaan mitkään oikeudet eivät siirry, sitä lukuun ottamatta, että muotokuvan tilaajalla on rajoitettu oikeus antaa lupa kuvan käyttöön (40c §). Aiemman lain mukaan oikeus tilauksesta tehtyyn valokuvaan siirtyi tilaajalle, ellei toisin ollut sovittu. HE 287/1994:n käsittelyssä eduskunta muutti säädöksen. Ennen kyseisen lainmuutoksen voimaantuloa 1.5.1995 otettuihin tilauksesta tehtyihin valokuviin sovelletaan vanhaa lakia, eli oikeudet ovat siirtyneet tilaajalle, ellei toisin ollut sovittu.

Valokuvasta tehty kuva

Valokuvan suoja koskee luonnollisestikin myös valokuvaa muunnetuissa muodoissa, joita voidaan tehdä kuvankäsittelyohjelmilla. Muunteluun tarvitaan valokuvaajan lupa.

Eri asia on, jos tehdään valokuvaan perustuva maalaus tai piirros. Periaatteessa kyseessä voi tällöin olla

Oikeuskäytännössä ja muun muassa tekijänoikeusneuvoston lausunnossa 2004:3 on kallistuttu siihen, että yleensä kyse on itsenäisestä teoksesta, ellei kyse ole hyvin kaavamaisesta valokuvan jäljentämisestä.

Kuvaamisen rajoitukset

Valokuvaaminen ei suinkaan kaikissa tapauksissa ole vapaata. Jos on esimerkiksi valokuvattu taideteos, niin oikeus valokuvaan ei toki anna kuvaajalle oikeutta tehdä kuvalla mitä haluaa, vaan hän tarvitsee pääsääntöisesti taideteoksen tekijän luvan. Tosin tekijänoikeuslain 2. luvussa on useita sellaisia poikkeussäädöksiä, joiden perusteella taideteoksen valokuvaaminen ja kuvan käyttö voi olla sallittua ilman sen tekijän lupaakin.

Kuvaamista voidaan rajoittaa eri perusteilla. Esimerkiksi museoiden asettamat rajoitukset kuvaamiselle eivät perustu tekijänoikeuslakiin, vaan niitä on arvioitava muilla perusteilla, kuten omistusoikeuteen pohjautuvan määräämisvallan käyttönä.

Ihmistä esittävä valokuva

Kun valokuvassa esiintyy ihminen, joko ainoana aiheena tai muutoin, ollaan monessa suhteessa ongelmallisella alueella. Tekijänoikeudellisesti perusasia on kyllä selvä: oikeudet syntyvät kuvaajalle, eivät kuvattavalle. Tämä pätee myös tilanteessa, jossa kuva tehdään tilauksesta; tilaajan on siis syytä tehdä valokuvaajan kanssa sopimus – mieluiten kirjallinen – oikeuksien siirtymisestä tilaajalle siinä määrin, kuin tilaaja oikeuksia tarvitsee. Toisaalta on huomattava, että muotokuvien osalta laissa on – lakisystemaattisesti varsin oudossa paikassa (27 §) – erityinen kuvaajan oikeuksia rajoittava säädös: kuvaaja saa käyttää oikeuksiaan vain tilaajan tai hänen perillisensä suostumuksella.

Ihmistä ei tulkita teokseksi tekijänoikeuslain mielessä. Voidaan kuitenkin kysyä, onko ihmisen ulkonäkö joissain tilanteissa luomus, joka saa tekijänoikeussuojan. Jos valokuvamalli on erityisesti vaatetettu ja ehostettu kuvausta varten, voidaan kysyä, onko vaatettajilla ja ehostajilla tekijänoikeus luomukseensa. Kyse on tällöin ennen muuta ns. teoskynnyksen tulkinnasta.

Esiintyvän taiteilijan esitys on erillisen suojan alainen: sitä ei saa luvatta tallentaa. Kysyä voidaan, onko pelkkien valokuvien ottaminenkin esityksen tallentamista. Näin ilmeisestikään ei yleensä tulkita, mutta myönteistä vastausta voisi ainakin joissakin tilanteissa perustella, jos esitettävä teos on luonteeltaan myös vahvasti visuaalinen (esimerkiksi baletti).

Ihmisen oikeus kuvaansa

Yleisesti voidaan nykyaikaisen ihmisoikeusajattelun pohjalta lähteä siitä, että ihmisellä on oikeus omaan kuvaansa osana persoonallisuusoikeuksia, tekijänoikeudesta riippumatta. Tälle ei ole helppoa löytää selvää ilmaisua positiivisesta oikeudesta (voimassaolevan lain nimenomaisista säädöksistä ja niiden vakiintuneesta tulkinnasta), mutta yleissuuntaus on selvästi kohti persoonallisuusoikeuksien korostamista.

Esimerkiksi korkeimman oikeuden ratkaisuun KKO:1982-II-36 sisältyy seuraava:

B oli – – käyttänyt A:n kuvaa hyväkseen matkailuelinkeinon edistämistä tarkoittavassa tiedotustoiminnassaan näyttämättä, että A olisi siihen suostunut. Kuvan sanotunlaisesta luvattomasta käyttämisestä B oli velvollinen maksamaan A:lle korvausta – –

Tapauksessa ei katsottu yksityiselämää loukatun, mutta sen mukaan kuvan käyttö olisi silti edellyttänyt suostumusta. Päätöksestä oli kaksi jäsentä eri mieltä. Heidän lausunnoistaan siteerataan tässä osa siksi, että se valaisee sitä, miltä pohjalta kuvan julkaisemisen oikeutta voidaan tarkastella. Kyse on siis vähemmistöön jääneiden lausunnosta, mutta toisaalta KKO:n sellaisten jäsenten, jotka kyseisessä yksittäistapauksessa olisivat tulkinneet yksityisyyden suojaa suppeammin kuin päätöksessä tehtiin:

KKO katsonee, ettei tunnistettavissa olevan henkilön kuvaa saa ilman hänen suostumustaan käyttää siten, että hän kuvan käyttämisen kautta kytkeytyy tuotteeseen, asiaan ja aatteeseen. Jos kysymyksessä on esimerkiksi selvä kaupallinen mainos tai voimakkaasti kantaa ottanut aate, on henkilön kuvan käyttämisessä ilman hänen suostumustaan [oltava] olevan erityisen varovainen. Periaatteessa ei liene hyväksyttävää julkaista yksittäistä tunnistettavissa olevaa henkilöä koskevaa kuvaa yhdistettynä tällaiseen mainontaan tai aatteeseen. Toisaalta ei liene hyväksyttävää julkaista selvästi henkilöllisyyden paljastavaa kuvaa, kuten lähietäisyydeltä otettua kasvokuvaa, suhteellisen värittömän tai yleishyödyllisenkään asian yhteydessä.

Tässä tapauksessa ei ole kysymys varsinaisesta kaupallisesta mainonnasta vaan kansantaloudellisesti merkittävän elinkeinohaaran edistämisestä. Esitteissä julkaistu A:n kuva on otettu sivusta ja siten, ettei A kuvan perustella ole todennäköisesti tullut juuri kenenkään häntä aiemmin tuntemattoman tunnistettavaksi henkilöksi. A:ta esittävän kuvan sommittelu on myös sellainen, etteivät A:n kasvot nouse kuvasta hallitsevasti esille. Kuvan liittyminen esitteen muihin talvista Suomea esittäviin kuviin vähentää myös A:n henkilöllisyyden merkitystä.

Ratkaisussa KKO 1989:62 lapsen kuvan käyttö mainoksissa ilman lupaa johti vahingonkorvausvelvollisuuteen. Alioikeus oli tuominnut maksettavaksi korvausta henkisestä kärsimyksestä. Hovioikeus kumosi tämän lausuen oikeusohjeena, että sen joka vaatii korvausta henkisestä kärsimyksestä aiheutuneesta vahingosta, on esitettävä näyttö vahingon syntymisestä. Korkein oikeus tuomitsi korvauksen maksettavaksi; ratkaisun perusteluissa ei käsitellä kysymystä henkisestä kärsimyksestä tai sen toteennäyttämisestä.

Ks. myös Pauliina Sipilän laajahkoa seminaariesitelmää Henkilön kuvan julkaiseminen tietoverkossa (Word-muotoinen; arkistokopio).

Parasta olisi kysyä kuvattavan lupa jo ennen kuvan ottamista, ellei luvallisuutta voida pitää ilmeisenä olosuhteiden perusteella (esimerkiksi valokuvaaminen perhepiirissä yksityistä käyttöä varten). Mutta joka tapauksessa tunnistettavaa ihmistä esittävän kuvan julkistamisessa on syytä huomattavan varovainen. Tosin käytännössä on melko laajalti lähdetty siitä, että julkisuuden henkilöiden yksityisyyden suoja on suppeampi kuin tavallisten pulliaisten. Lisäksi tilanteen julkisuuden aste vaikuttaa asiaan.

Myös henkilötietojen suoja on otettava huomioon, kun on kyse ihmistä esittävistä valokuvista. Tietosuojavaltuutetun kannanotossa Oppilaiden henkilötietojen vieminen koulun kotisivuille sanotaan: ”Esimerkiksi opiskelijan nimi ja häneen yhdistettävissä oleva valokuva sekä arvosanatiedot ovat henkilötietoja.” Näin ollen niitä kannanoton mukaan ei saa laittaa ilman asianomaisen suostumusta. Käytännössä tämä merkitsisi yleensä luvan kysymistä huoltajilta, koska oppilaat ovat yleensä alaikäisiä. Henkilötietojen suojaa on EU-oikeudessa tulkittu yllättävillä tavoilla jopa niin, että kaikenlainen henkilötietojen esittäminen verkkosivuilla olisi henkilötietodirektiivin piirissä ja siten yleensä vaatisi luvan.

Katso myös tietosuojavaltuutetun opasta Valokuva ja yksityisyyden suoja henkilötietolain kannalta (Microsoft Word -muotoinen).

Korostettakoon vielä, että edellä esitetyt seikat valokuvien käytöstä eivät ole tekijänoikeudellisia. Tekijänoikeudessa merkitsee, kuka kuvan on ottanut, ei se, keitä kuvassa on. Asiaa on kuitenkin käsitelty tässä, koska kysymyksiä kuvien käytöstä esitetään hyvin usein tekijänoikeusasioiden yhteydessä.

Eläimen kuvaaminen

Eläimen kuvaaminen on eri asia kuin ihmisen. Eläimellä ei katsota olevan persoonallisuusoikeuksia, edes kotieläimen omistajan oikeuksien jatkeena. Esimerkiksi koiran saa kuvata ja kuvaa käyttää kysymättä lupaa koiran omistajalta. Eri asia on, että henkilötietojen suoja ja yksityisyyden suoja on otettava huomioon. Jo se, että yksityinen ihminen NN omistaa koiran, on sellainen NN:ää koskeva henkilötieto, jonka julkistaminen yleensä vaatii NN:n luvan.

Muokattu kuva-, ääni- ja videodata

Nykyisin kuvaa, ääntä ja videota muokataan usein muotoon, joka vie vähemmän tilaa ja tiedonsiirtokapasiteettia. Tällöin esityksen laatu voi kärsiä huomattavastikin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että aineisto tulisi tekijänoikeudesta vapaaksi, kun sen laatua heikennetään. Päinvastoin heikennys voi itsessään rikkoa tekijänoikeutta.

Kuvan, äänen tai videon käyttöön tarvitaan yleensä alkuperäisten tekijöiden luvat. Kun on musiikista kyse, niin tekijäksi lasketaan ainakin säveltäjä. Jos sävelmään liittyy laulu, niin tekijöinä ovat myös sanoittaja ja sovittaja. Jos aineisto sisältää – johonkin muotoon muunnettuna – esittävän taiteilijan kuten soittajan esityksen, tarvitaan lisäksi taiteilijan lupa. Jos taiteilijoita on useita, tarvitaan lupa kultakin.

Joissakin tapauksissa aineisto ei ylitä teoskynnystä. Tällaisia ovat esimerkiksi monet valokuvat, luonnonäänien äänite ja kiinteällä kameralla ilman ihmisen ohjausta kuvattu video. Niitä koskevat kuitenkin tekijänoikeuden lähioikeudet kuten äänitteen valmistajan erityinen oikeus (46 §).

Olennaista tällöin on, kuka on valmistanut alkuperäisen äänitteen tai muun tallenteen. Sen muuntaminen muihin muotoihin, esimerkiksi analogisesta digitaaliseksi, on riippuvaista alkuperäisen äänittäjän luvasta. Jos kyse on teoksesta, tarvitaan lisäksi tekijöiden luvat.

Käytännössä tämä kaikki merkitsee usein sitä, että tarvittavien lupien hankkiminen on mahdotonta ja esimerkiksi ajatus musiikin laittamisesta webiin harrastusmielessä kannattaa unohtaa. Poikkeuksia muodostavat tietenkin esimerkiksi asianharrastajien yhteisöt, jotka tekevät, esittävät ja tallentavat musiikin alusta loppuun kokonaan itse – tai käyttäen sellaisia aineksia, jotka ovat tekijänoikeudesta vapaita (esimerkiksi kansansävelmät) tai joiden käyttöön luvat ovat hankittavissa.

Se, että verkkoon laitettavat tiedostot ovat usein luonteeltaan varsin karkeita jäljennöksiä alkuperäisistä tallenteista, ei siis suinkaan kumoa äänittäjien, esittäjien ja tekijöiden oikeuksia. Päinvastoin se saattaa hyvinkin merkitä sitä, että kaiken muun lisäksi on loukattu tekijöiden ns. moraalisia oikeuksia, koska teosta on muunnettu ”tekijän kirjallista tai taiteellista arvoa tahi omalaatuisuutta loukkaavalla tavalla”.

Tekijänoikeus ja netti

Mitä merkitsee teoksen julkistaminen netissä?

Teoksen lähettäminen netin keskustelupalstalle, toimittaminen anonymous FTP:llä haettavaksi, sijoittaminen (suojaamattomana) webiin tai muu vastaava toimenpide on teoksen julkistamista. (8 §) Se on siis pääsääntöisesti sallittua vain tekijälle taikka sellaiselle, jolle tekijä on antanut luvan.

Tällöin tekijänoikeus tulee niiden rajoitusten alaiseksi, jotka seuraavat julkistamisesta. Julkistetusta teoksesta saa esimerkiksi valmistaa muutaman kappaleen yksityistä käyttöä varten (12 §) ja sitä saa siteerata (22 §).

Toisaalta julkistaminen netissä, kuten muukaan julkistaminen, ei poista tekijänoikeutta eikä tee teoksesta ”vapaata riistaa”. Esimerkiksi web-sivulla julkistetun teoksen käyttö toisella sivulla tai sen julkaiseminen kirjana kuuluu tekijän yksinoikeuden piiriin. (2 §)

Myös teoksen kopiointi esimerkiksi palvelimesta toiseen on periaatteessa tekijän yksinoikeuden piiriin kuuluva asia. Käytännössä täytynee lähteä siitä, että sijoittaessaan teoksensa esimerkiksi webiin tekijä implisiittisesti hyväksyy välineen luonteesta johtuvat seuraamukset kuten teoksen kopioitumisen webiä käytettäessä (esimerkiksi tietokoneen muistiin, kuvaruudulle, välimuistiin yms.). Sen sijaan se, että joku kopioi toisen tekemän teoksen webistä ja panee sen julkisesti saataville omaan koneeseensa tai hakemistoonsa, edellyttää tekijän lupaa.

Joskus on käyty keskustelua siitä, pitäisikö web-osoitteen (URLin) julkaisemiseen pyytää lupa. Tekijänoikeuden kannalta tilanne on mielestäni kiistatta se, että lupaa ei tarvita. Eri asia sitten, mitä kukin pitää eri tilanteissa kohteliaana tai muuten aiheellisena.

Tarvitaanko linkittämiseen lupa?

Viittaamisen vapaus

Viittaaminen teokseen esimerkiksi ilmoittamalla, mikä on teoksen nimi ja mistä se on saatavissa, on tietenkin sallittua ilman tekijän lupaakin. Sama koskee epäilemättä myös teoksen web-osoitteen (URLin) ilmoittamista esimerkiksi kirjassa.

Samaa periaatetta on syytä soveltaa siihen, että joku kirjoittaa omaan web-dokumenttiinsa linkin, joka viittaa jonkun toisen tekemään web-dokumenttiin. Linkki on viittaus, referenssi, ja verrattavissa kirjan ISBN-numeroon tai sen kertomiseen, mistä kirjan kappale löytyy jostakin kirjastosta. Toki linkin seuraaminen on käytännössä helpompaa kuin kirjastossa käynti. Mutta linkin tekeminen ei luo mitään sellaista uutta mahdollisuutta, jota käyttäjällä ei jo olisi; hänhän voi antaa URLin suoraan selaimelle, esimerkiksi kopioiden URLin paperilta.

Edellä esitetty ajattelu on tosin asetettu kiistanalaiseksi: on väitetty, että teoksen sijoittaminen webiin ei sinänsä ole julkistamista, jos teoksen web-osoitetta ei julkisesti kerrota eikä siihen ole mitään linkkejä. Tällöin siis osoitteen julkistaminen kai ajateltaisiin teoksen julkistamiseksi ja siis tekijän yksinoikeuden piiriin kuuluvaksi. Ajatus on sikäli outo, että web-tekniikka tarjoaa ihan oikeitakin suojausmekanismeja, joilla dokumentin lukeminen voidaan tehdä riippuvaiseksi tekijän antamasta luvasta, käytännössä esimerkiksi salasanasta. Sellaisen salasanan julkistaminen ilman tekijän lupaa voitaneen tulkita tekijänoikeuden loukkaukseksi, koska silloin loukattaisiin tekijän yksinoikeutta saattaa teos yleisön saataviin (2 §). (Voi myös kysyä, onko siten paljastetun salasanan käyttö rikoslain 38. luvun 8. pykälässä kriminalisoitu tietomurto.)

Webin ”isä” Tim Berners-Lee on kirjoituksessaan Links and Law: Myths korostanut linkittämisen vapauden merkitystä, ja hänen kantansa on painokkaasti tämä:

There is no reason to have to ask before making a link to another site.

Suomessa linkitystä koskevien kysymysten voidaan katsoa saaneen melko selvän perusratkaisun hallituksen esityksessä HE 28/2004. Sen perustelujen mukaan normaali linkitys on sallittua, lupia kyselemättä, kun taas upottaminen vaatii yleensä luvan.

Kyseinen esitys tekijänoikeuslainsäädännön muuttamiseksi sisältää yksityiskohtaisten perustelujen alussa seuraavat kannanotot:

Verkkosivujen linkittämistä toisiinsa siten, että käyttäjä linkkiä seuraamalla siirtyy sivulta tai sivustosta toiseen, ei ole katsottu tekijänoikeudellisesti merkitykselliseksi toimeksi. Tällainen esimerkiksi kirjanmerkin tai alaviitteen asettamiseen verrattavissa oleva linkittäjän toimenpide olisi siis lähtökohtaisesti mahdollinen ilman linkitettävän aineiston oikeudenhaltijan lupaa.

Jos verkkosivulle tuodaan suojattua aineistoa ulkopuolelta linkkien avulla siten, että aineistosta valmistetaan kappale linkittäjän sivun osaksi, tapahtuu tekijänoikeudellisesti merkityksellistä kappaleen valmistamista ja/tai yleisön saataviin saattamista. Tällaiseen linkittämiseen olisi hankittava oikeudenhaltijan lupa.

Lakitekstiä ei tässä yhteydessä muutettu, vaan asia jäi perustelujen varaan. Vaikka kannanotto on melko selvä, sitä on kuitenkin pidetty tulkinnanvaraisena. Ks. IPR Infon artikkelia Tekijänoikeuslaki ei tuo selvyyttä linkitykseen.

Myös tekijänoikeustoiminnan vuoden 2012 mietinnössä Ratkaisuja digiajan haasteisiin palataan kysymykseen linkittämisen säätelystä. Siinä on kuitenkin vain selvitys aiheesta, ei ehdotuksia lainsäädännön muutoksiksi tältä osin.

Erilaisia kannanottoja linkittämiseen

Edellä sanotun valossa oli kummallista ja huolestuttavaa, että tekijänoikeusneuvosto otti lausunnossaan 2001:8 sekavan kannan, jota on tulkittu vielä sekavammin. Ks. IPR infon artikkelia Tekijänoikeusneuvoston ratkaisu linkityksestä. Haarmann selostaa kirjassaan (s. 125) lausuntoa mainiten, että neuvosto ”piti myös mahdollisena” tulkita asiaa toisinkin ja että lausunto on annettu ennen tekijänoikeuslain uudistamista.

Tekijänoikeustoimikunnan mietintö Tekijän­oikeudet tietoyhteiskunnassa esitti (kohdassa 2.5.4) vuonna 2002 melko selkeän katsauksen linkittämiseen. Siinä erotettiin tavallinen linkitys kehykseen avaamisesta ja upottamisesta, tosin käyttäen kaikista linkki-nimitystä. Tavallisesta linkityksestä se sanoo: ”Nettisivujen selailun (browsing) hyperlinkkien eli viittaavien linkkien avulla ei voida katsoa muodostavan linkittäjän tekemää yksinoikeuden loukkausta.” Lisäksi eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen ratkaisu 14.11.2003 ottaa varsin selvästi kantaa linkittämisen vapauden puolesta. Ks. kannanoton pääkohtien kuvailua ja kommentointia EFFin sivulla Linkittäminen on laillista.

Upottaminen ei ole linkittämistä

Hankalampi tulkintakysymys syntyy, jos web-dokumentissa on ns. upottava (embedding) rakenne (käytännössä yleensä img-elementti) joka viittaa kuvaan siten, että dokumenttia webissä katsottaessa kuva automaattisesti latautuu mukaan. Onko tällöin kyse kopion valmistamisesta? Suosittelen toimimaan niin, että tällaisessa tapauksessa pyydetään tekijältä lupa. Edellä mainittu tekijänoikeustoimikunnan mietintö myös suhtautuu upotukseen toisin kuin linkitykseen. Vaikka menettelyä ei tulkittaisikaan niin, että siinä on kyse teoksen kopioinnista, niin teoksen liittäminen toisen teoksen kuvitukseksi saattaa loukata tekijän ns. moraalisia oikeuksia: teosta ei saa saattaa yleisön saataviin sellaisessa muodossa tai yhteydessä, joka loukkaa tekijän kirjallista tai taiteellista arvoa tai omalaatuisuutta (3 §).

Myös kehysten (frames) käyttö on huomattavasti ongelmallisempi tässä suhteessa. Yleisesti sivun upottaminen kehykseen on senmuotoista sivun saattamista yleisön saataviin, jota tekijä ei ole tarkoittanut sallia laittaessaan sivun webiin. Olennaista on kuitenkin se, että siinä kuten muussakin upotuksessa teos tulee näkymään toisen teoksen osana, eikä tämä yleensä ole sallittua.

Käsitteiden sekaannusta

Edellä on esitetty linkkeihin ja upotukseen liittyvät perusasiat: linkitys ei vaadi lupaa, upotus vaatii. Raja linkin ja upotuksen välillä ei aina ole täysin selvä, mutta suurempi ongelma on käsitteiden sekoittuminen toisiinsa.

Linkki-sanaa käytetään usein erittäin laajasti niin, että se tarkoittaa myös upotusta. Samanlaista sekaannusta on esiintynyt jopa joissakin webin tekniikoiden määrittelyissä.

Kun linkki-sanaa käytetään laajasti, päädytään esimerkiksi erottelemaan ”vievät linkit” (= linkit) ja ”tuovat linkit” (= upotus) toisistaan tai muuten ottamaan käyttöön erikoisia termejä. Voidaan myös esimerkiksi erotella ”hyperlinkit” ikään kuin omaksi linkkien lajikseen.

Tämäntapaisten sekaannusten takia kannattaa kaikkiin kannanottoihin linkittämisen oikeudesta suhtautua varovaisesti. Ensin pitäisi yrittää selvittää, mitä missäkin kannanotossa tarkoitetaan linkillä.

Syvät linkit

Ilmaisua syvä linkki on ruvettu käyttämään linkistä, joka viittaa suoraan jonkin sivuston yhdelle sivulle eikä sivuston pääsivulle. Käsitykset, joiden mukaan sellainen linkki vaatisi luvan, perustuvat yleensä väärinkäsityksiin webin luonteesta.

Taustalla on myös sellaista ajattelua, että syvä linkki voi aiheuttaa haittaa, koska silloin muun muassa ohitetaan pääsivulla olevat ilmoitukset ja mainokset. Tekijänoikeuden kannalta tätä on yritetty vastustaa sillä perusteella, että syvä linkki saattaa teoksen yleisön saataviin uudella tavalla ja tämä vaatisi luvan. Muun muassa tällaista argumentaatiota esittää Taina Pihlajarinteen kirja Lupa linkittää – toisen aineiston hyödyntämisen tekijän­oikeudelliset rajat.

Syvä linkki voi käytännössä lakata toimimasta, jos sivusto järjestetään uudestaan. Tästäkin syystä on usein hyvä syvän linkin yhteydessä viitata myös pääsivuun. Tämä on kuitenkin käytännöllinen, ei tekijänoikeudellinen seikka.

”Syvät linkit” ovat kuitenkin kiistanalaisia tapauksissa, joissa niihin katsotaan sisältyvän toisen yrityksen aineiston järjestelmällistä hyväksikäyttöä. Esimerkiksi tapaus ”StepStone contra Ofir” uutisoitiin siten, että siinä olisi EU-oikeuden pohjalta katsottu ”syvät linkit” laittomiksi. Mutta sivulla Linkhaftung – Zivilrechtliche Entscheidungen Deutschland u.a. tapausta selostetaan siten, että ratkaisun mukaan oikeutta tietokantaan oli loukattu. (Itse ratkaisu: LG Köln, Urteil vom 28.02.2001, 28 O 692/00.) Lisäksi Saksan korkein oikeus on BGB PaperBoy -ratkaisussa v. 2003 nimenomaan todennut syvälinkit laillisiksi.

Linkittäminen laittomaan aineistoon

Jos sivu sisältää laitonta aineistoa, esimerkiksi ns. piraattikopioita ohjelmista, äänitteistä ym. taikka solvaavia kirjoituksia, saatetaan linkki sellaiseen tulkita osallisuudeksi kyseiseen laittomuuteen. Tämä tulisi kyseeseen tapauksissa, joissa linkittäjä on ollut tietoinen tai hänen olisi tullut tietää aineiston laittomuudesta.

Näissä tapauksissakaan ei tietenkään ole kyse siitä, että tarvittaisiin lupa sen sivun ylläpitäjältä, johon linkki viittaa! Kysymys ei ole lainkaan tekijänoikeudellinen.

Saako kirjeen tai muun viestin julkistaa?

Tekijänoikeuden kannalta katsottuna kirjeen, sähköpostin tai muun viestin saa tietysti julkistaa sen kirjoittajan luvalla. (Muu lainsäädäntö voi asettaa rajoituksia; ääritapauksena voisi mainita sellaisen kirjeen, jonka sisältö on lain mukaan pidettävä salassa.) Seuraavassa käsitellään kysymystä julkistamisesta lupaa pyytämättä tai vastoin kirjoittajan kieltoa.

Tässä on erotettava kaksi asiaa: viestin julkaiseminen siinä kirjallisessa asussa, jonka tekijä on sille antanut, ja viestin asiasisällön julkistaminen.

Ensin mainittu riippuu tekijänoikeuslain osalta yksinomaan siitä, ylittääkö viesti teoskynnyksen, jota edellä käsiteltiin. Jos ylittää, niin kirjoittajalla on yksinomainen oikeus määrätä teoksesta valmistamalla siitä kappaleita jne. Tässä tapauksessa kirjoittajan lupa vaaditaan paitsi varsinaiseen julkistamiseen myös esimerkiksi siihen, että kirjeestä otetaan kopioita.

Asiasisällön julkistamisesta ei tekijänoikeuslaki sano yhtään mitään. Kyseisen lain mitenkään estämättä voidaan saattaa julkisuuteen kirjallisen teoksen asiasisältö, kunhan tekijän oikeutta teoksen kirjalliseen asuun ei loukata vaan julkistaja esittää asian omin sanoin. Huomattakoon, että pelkkä pinnallinen alkuperäisen tekstin muuntelu ei riitä (4 §).

Viestin taikka sen sisällön julkistamisen voi luonnollisestikin kieltää jokin aivan muu laki kuin tekijänoikeuslaki. Kyseeseen voi tulla esimerkiksi yksityisyyden suojaa koskeva lainsäädäntö.

Edellä sanottu koskee myös netin keskustelufoorumien viestejä, kuitenkin siten, että niiden osalta vetoaminen esimerkiksi yksityisyyden suojaan ei ole pätevää, koska foorumille lähettäminen ei ole yksityiselämän piirissä. Lisäksi avoimen foorumin viestin on katsottava olevan julkistettu, joten sitä koskee siteerausoikeus. Tässä on jonkin verran tulkinnanvaraa, mutta foorumia on pidettävä avoimena, jos kuka tahansa voi liittyä sille, olipa todellinen osallistujamäärä miten pieni tahansa.

Viestien osalta on keskusteluissa usein viitattu tekijänoikeuteen silloinkin, kun olennaista ei suinkaan ole teos vaan asia. Sen seikan kertominen, että NN on lähettänyt viestin XYZ, ei loukkaa NN:n tekijänoikeutta XYZ:aan vaikka saattaakin ehkä ottaa jotakuta päähän. Sama koskee XYZ:n sisällön selostamista. Itse XYZ:n julkaiseminen saattaa loukata tekijänoikeutta mutta jos NN vetoaa siihen, niin on syytä tehdä se tietoisena siitä, että hän vetoaa nimenomaan ja vain oikeuteensa siihen kirjalliseen muotoon, jossa on asian esittänyt, siis tiettyyn sanalliseen esitykseen, ei tekstin asia-, mielipide- tms. sisältöön.

Painovapauslain 28 §:ssä oli seuraava säädös, joka rajoitti kirjeiden julkaisemista: ”Todistuksia ja päätöskirjoja älköön painosta julkaistako ilman sen henkilön suostumusta, jota ne koskevat, älköönkä myöskään yksityisiä kirjeitä, jotka eivät kuulu oikeusjuttuihin, ilman kirjoittajan tahi hänen oikeudenomistajansa lupaa, ennenkuin kaksikymmentä vuotta kirjoittajan kuolemasta on kulunut.” Kyseisen lain mukaan ”painosta julkaiseminen” tarkoitti, että kirjoitus on ”painokonetta tai muuta samanlaatuista keinoa käyttämällä” monistettu. Mielenkiintoista kyllä KHO otti eräässä ratkaisussaan ottanut sen kannan, että CD-romina julkaiseminen on painosta julkaisemista painovapauslain mielessä. Mutta nykyisin painovapauslain on korvannut laki sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä, jossa vastaavaa säädöstä ei ole. Ilmeisesti on katsottu, että yksityisyyden suoja on riittävästi järjestetty muilla laeilla.

Koskeeko kirjesalaisuus sähköpostia?

Kirjesalaisuus, tai oikeammin sanottuna viestintäsalaisuus, koskee myös sähköpostia. Asiasta on periaatteellinen säädös perustuslain 10 §:ssä ja täsmällisemmät säädökset rangaistusuhkineen rikoslain 38. luvussa.

Viestintäsalaisuus koskee myös virkakirjeitä. Vastaavasti ei ole mitään sellaista rajoitusta, että työtehtävissä lähetetyt sähköpostit olisivat viestintäsalaisuuden ulkopuolella. Sisällön puolesta kyseessä voi olla julkinen asiakirja, mutta sitähän kolmas osapuoli ei voi tietää avaamatta viestiä, mikä taas on häneltä kielletty.

Jos viranomainen on lähettänyt kirjeen, joka sisällöltään on julkinen asiakirja – esimerkiksi viranomaisen päätös, joka ei ole jonkin erityisen lainkohdan perusteella ei-julkinen – niin kenellä hyvänsä on oikeus saada asiakirja luettavakseen tai itselleen jäljennös siitä. Tällöin se seikka, että asiakirjan yksi kappale on sattunut kulkemaan kirjekuoressa tai sähköpostissa, on epäolennaista. Muu kuin vastaanottaja ei tietenkään saa avata suljettua viestiä ottaakseen asiakirjan luettavakseen, vaan vaatimus asiakirjan luettavaksi saamisesta on osoitettava kyseiselle viranomaiselle.

Tekijänoikeuslaissa on nykyisin erillinen säädös, jonka mukaan ”tekijänoikeus ei rajoita laissa säädettyä oikeutta saada tieto yleisestä asiakirjasta” ja että ”teosta saadaan käyttää oikeudenhoidon tai yleisen turvallisuuden vaatiessa” (25d §).

Mutta eikö kirjesalaisuus kiellä yksityisen viestin julkistamisen?

Ilmeisesti sana ”kirjesalaisuus” johtaa ihmisiä harhaan. Sen tulkitaan tarkoittavan jonkinlaista yleistä salaisuutta eikä sitä, mistä asiassa oikeudellisesti on kyse.

Kirjesalaisuus suojaa suljetun kirjeen lähettäjän ja vastaanottajan välistä viestintää kolmansilta osapuolilta. Kirjesalaisuus kieltää muita kuin vastaanottajaa avaamasta kirjettä ilman vastaanottajan lupaa.

Kirjesalaisuus saattaa rikkoutua vahingossa. Minulle saattaa tulla kirje tai sähköposti, joka näyttää olevan osoitettu minulle mutta onkin tarkoitettu esimerkiksi toiselle samannimiselle henkilölle. Tällöin olen tietysti velvollinen lopettamaan lukemisen heti, kun oivallan asian, enkä saa antaa kirjeen sisällöstä tietoa muille.

Kirjesalaisuus suojaa myös kirjeen asiasisältöä. Kirjesalaisuuden, toisin kuin tekijänoikeuden, kannalta olennaisinta on sisältö, ei sen ilmaisumuoto.

Kirjesalaisuus ei siis estä lähettäjää tai vastaanottajaa julkaisemasta kirjettä. Tekijänoikeudesta taas seuraa, että jos kirje muodostaa teoksen, vastaanottaja saa julkaista kirjeen vain kirjoittajan luvalla, mutta tämä ei estä asiasisällön julkistamista.

Julkaiseminen voi tietysti olla laitonta jostain aivan muusta syystä, esimerkiksi jos kirje sisältää asian, joka on lain mukaan pidettävä salassa. Kyseessähän voi olla esimerkiksi lääkärin vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluva asia tai valtiosalaisuus. Tällöin itse asian laatu ja sitä koskeva lainsäädäntö ratkaisee, ei se seikka, että asia on satuttu ilmaisemaan kirjeessä.

Kokonaan eri asia on, pidetäänkö kirjeen tai sen sisällön julkistamista ilman lähettäjän lupaa moraalisesti oikeana. Tapauksia varmaan on monenlaisia. Moraalisen paheksunnan verhoaminen syytöksiin kirjesalaisuuden rikkomisesta ei kuitenkaan ole asiallista. Myös tekijänoikeuteen vetoaminen tuntuu usein keinotekoiselta, koska tuskinpa kirjeen kirjoittajalla yleensä on mielessään mahdollisuus ansaita kirjeen julkaisemisella teoksena taikka teoksen kirjallisen tai taiteellisen arvon suojaaminen – pikemminkin halu estää kirjeen asiasisällön tulo julkisuuteen.

Verkkosivujen tekijänoikeus

Verkkosivun tekijänoikeudellinen asema

Verkkosivu sisältää yleensä tekijänoikeuden tai lähioikeuksien suojaamia osia, kuten kirjallisia teoksia tai valokuvia. Sen sijaan sivun graafinen ilme ei yleensä ole suojattu, ei myöskään koodi, jolla se on saatu aikaan.

Tekijänoikeusneuvoston lausunnossa 2002:17 otetaan osittain varsin yllättäviä kantoja. Siinä on ilmeisesti melko tavallista verkkosivustoa arvioitu niin, että sivut eivät yltäneet teostasoon mutta sivusto kokonaisuutena muodosti tietokannan. Tämä merkitsee, että riittävän laaja sivusto saa suojan, vaikka mikään sen osa ei yltäisi teostasoon. Tästä tulkinnasta seuraisi myös, että työsuhteessa tehtyjen sivujen tekijänoikeus siirtyy työnantajalle, ellei toisin ole sovittu.

Mitä verkkosivuun kuuluu?

Verkkosivun käsite on epämääräinen. Yleensä sitä käytettäneen väljässä merkityksessä, jolloin siihen kuuluvat HTML-kielisen dokumentin lisäksi siihen mahdollisesti liittyvät kuva-, ääni- yms. datat, tyylimäärittelyt (style sheets), ns. client side -skriptit eli käytännössä JavaScript-koodi ym.

Sen sijaan ns. server side -skriptit, joilla käsitellään esimerkiksi HTML-lomakkeiden kautta saatavaa dataa, yleensä käsitettäneen verkkosivusta erillisiksi. Sama koskee esimerkiksi tietokantoja, joita sellaiset skriptit käsittelevät.

Toisaalta on huomattava, ettei verkkosivun käsite sinänsä ole oikeudellisesti relevantti. Jos kuvan, skriptin, tekstin tms. katsotaan ylittävän teoskynnyksen, sitä käsitellään oikeudellisesti teoksena, sanottiinpa sen olevan osa verkkosivuksi kutsuttua kokonaisuutta tai ei. Jos esimerkiksi verkkosivu koostuu HTML-dokumentista ja siihen (img-elementillä) upotetusta digitoidusta valokuvasta, niin HTML-dokumenttia tarkastellaan kirjallisena teoksena ja valokuvaa valokuvana. Tämän lisäksi verkkosivuun kokonaisuutena voidaan mahdollisesti soveltaa kokoomateoksia koskevia säädöksiä (5 §).

Verkkosivulla ja sen osilla voi olla erilaisia ilmenemismuotoja. Niinpä HTML-dokumenttia voidaan tarkastella koodina, joka on kirjoitettu HTML-kielellä, ”HTML source”, tai jonkin selaimen esittämänä näkyvänä esityksenä. Webin ja HTML:n luonteeseen olennaisesti kuuluu se, että nämä esitykset voivat olla erilaisia erilaisilla laitteilla, ohjelmilla, asetuksilla jne. Tekijänoikeudellisesti kyse lienee koko ajan samasta teoksesta sen eri ilmenemismuodoissa.

Niinpä aika usein esitetty kysymys, onko tekijällä tekijänoikeus HTML-koodiinsa, palautuu kysymykseen siitä, onko kyseessä oleva HTML-dokumentti teos eli ns. teoskynnyksen ylittymiseen. Tällöin tarkastellaan konkreettista HTML-dokumenttia, jolla on erilaisia ilmenemismuotoja - ei siis abstraktia kysymystä ”HTML-koodin copyrightattavuudesta” eikä myöskään mitään ilmenemismuotoa yksikseen.

Sivu koosteena

Tilaustyönä tehtävä verkkosivu useinkin olennaisesti vain koostetaan asiakkaan antamasta aineistosta. Saadaan siis kasa tekstejä ja kuvia, siirretään ne digitaaliseen muotoon jos eivät ole jo ja kirjoitetaan HTML-dokumentti, jossa on sopivia tägejä. Tällöin on kyseenalaista, onko tekijä tehnyt teosta edes kokoomateoksen mielessä. Joka tapauksessa oikeudet sivuilla oleviin teksteihin ja kuviin ovat niillä, joilla ne olivat, ennen kuin sivuja ruvettiin tekemään.

Kysymys onkin siitä, merkitseekö aineiston järjestäminen tai sen esitysasuun vaikuttavien koodien kirjoittaminen omaperäisen, persoonallisen luomuksen tekemistä. Tätä arvioitaessa katsotaan tietenkin kokonaisuutta, ei yksityiskohtia. Mitä suurempi on sivujen toteuttajan oma luova panos, vastakohtana valmiin aineiston käytölle, tekniselle järjestämiselle ja yhdistämiselle joidenkin yksinkertaisten periaatteiden mukaan, sitä todennäköisempää on, että teoskynnyksen arvioidaan ylittyvän. Tällöin tulee useinkin arvioitavaksi se, ilmentääkö sivujen ulkoasu persoonallista luomista.

Tekijänoikeusneuvoston lausunnoista 1995:8 ja 2001:6 voidaan päätellä, että taittamista ei yleensä pidetä luovana työnä tekijänoikeudellisessa mielessä. Jälkimmäinen lausunto siteeraa ensin mainitusta seuraavan kohdan:

Tekijänoikeusneuvosto totesi, että vaikka lausuntopyynnössä tarkoitettujen lehden kuvien, tekstien, piirrosten, logojen ja muiden taittoon kuuluvien elementtien taitto oli kaunista ja visuaalisesti korkeatasoista, se ei ylittänyt teoskynnystä. Lehden taitto ei ilmentänyt sellaista persoonallista luomistyötä, etteikö joku toinen vastaavaan työhön ryhtyessään olisi voinut päätyä samanlaiseen lopputulokseen. Tästä syystä tekijänoikeusneuvosto katsoi, että lehden taitto ei kokonaisuutena eikä yksittäisinä aukeamina tai artikkelikokonaisuuksina saanut suojaa TekijäL 1 §:ssä tarkoitettuna teoksena.

Verkkosivujen grafiikka

Verkkosivujen grafiikan tekijänoikeuteen on otettu kantaa lausunnossa 2004:01. Siitä ilmenee, että esimerkiksi yksinkertaiset painikkeet jäävät tekijänoikeussuojan ulkopuolelle.

Toisaalta on muistettava, että valokuva on aina suojattu.

Ohjelmakoodi

Ohjelmakoodiksi tulkittavien asioiden osalta näyttää teoskynnys asettuneen melko korkealle. Niinpä olennaista ei niinkään ole se, tulkitaanko esim. JavaScript-koodin pätkä tietokoneohjelmaksi, vaan se, katsotaanko sen ylittävän teoskynnyksen. Muutaman rivin skripti tuskin yleensä ylittää. Skriptin pituus ei tietenkään ratkaise vaan se, onko kyseessä omaperäinen luomus. Tosin tämä ajatus on kiistanalainen EU:n tekijänoikeusperiaatteiden valossa, sillä niitä voidaan tulkita niin, ettei ohjelmille oikeastaan saisi asettaa teoskynnystä.

HTML ei ole ohjelmointikieli, vaan rakenteinen dokumentinkuvauskieli, siis eräänlainen dataformaatti. Ensimmäisessä HTML-kielen virallisessa määrittelyssä, Hypertext Markup Language - 2.0 (HTML 2.0) kielen luonnetta kuvataan näin:

The HyperText Markup Language (HTML) is a simple data format used to create hypertext documents that are portable from one platform to another. HTML documents are SGML documents with generic semantics that are appropriate for representing information from a wide range of domains.

Tätä ei muuksi muuta se seikka, että HTML:ssä on joitakin mahdollisuuksia esittää dokumentin ulkonaista esitysmuotoa koskevia ehdotuksia, esimerkiksi ehdotus esittää tekstikappale keskitettynä tai lihavoituna. Jos HTML-dokumenttia sellaisten takia pidettäisiin ohjelmana, niin yhtä hyvin ja paremminkin ohjelmina voisi pitää esimerkiksi Word-dokumentteja; MS Wordin sisäinen dataformaatti nimittäin on paljon ilmaisuvoimaisempi ulkoasun suhteen. Aihetta käsittelee tarkemmin kirjoitukseni Programs vs. markup or why HTML authoring is not programming.

Täten HTML-dokumentti ei ole ohjelma. Sen osana voi kyllä olla esimerkiksi JavaScript-koodia, joka joissakin tapauksissa voitaisiin tulkita teoskynnyksen ylittäväksi tietokoneohjelmaksi. Tällä ei sinänsä olisi sen suurempaa merkitystä kuin se, että siihen sovellettaisiin tietokoneohjelmia koskevia erityissäädöksiä. Esimerkiksi jos se on tehty työsuhteessa, sen tekijän­oikeus siirtyy työnantajalle, ellei toisin ole erikseen sovittu – mutta tämä ei vaikuttaisi itse HTML-dokumentin tekijänoikeuden siirtymiseen.

Myöskään CSS-koodi ei muodosta ohjelmaa. Sen sijaan JavaScript-koodi on ohjelma, periaatteessa pituudestaan riippumatta. Sama koskee esimerkiksi Java-kielellä kirjoitettua koodia, toimipa selaimessa tai palvelimessa. Myös PHP:tä on pidettävä ohjelmointikielenä, joskin joidenkin yksinkertaisimpien PHP-koodien ohjelmaluonne voitaisiin kiistää.

Verkkosivu lähioikeuksien kohteena

Vaikka verkkosivua ei tulkittaisikaan teokseksi, se voi olla tekijänoikeuden ns. lähioikeuksien kohteena. Esimerkiksi HTML-dokumentti, jossa on hyvin yksinkertaisessa perusrakenteessa esitettynä suuren urheilukilpailun tulosluettelo, tuskin ylittää teoskynnystä. Sen sijaan se saa suojaa luettelona. Vastaavasti jos jonkun henkilökohtaisella verkkosivulla on vain henkilötiedot lyhyesti ja tavanomaisesta passivalokuvasta digitoitu kuva, sivu ei saa suojaa teoksena, mutta valokuva nauttii erityistä, tekijänoikeuslain 49a §:n mukaista suojaa.

Tekijänoikeuden siirtyminen työnantajalle tai tilaajalle

Yritys tai laitos voi joko tehdä verkkosivunsa itse tai tilata ne ulkopuoliselta, yritykseltä tai yksityiseltä henkilöltä. ”Itse tekeminen” merkitsee sekin teettämistä – omilla työntekijöillä teettämistä.

Suomen tekijänoikeusjärjestelmässä varsinainen tekijänoikeus syntyy aina tekijälle tai tekijöille, siis yhdelle tai useammalle luonnolliselle henkilölle, ihmiselle. Tekijänoikeus voi siirtyä toiselle, joko ihmiselle tai oikeushenkilölle (esim. yritykselle). Siirtyminen on yleensä sopimusasia, joka on pääosin jätetty sopimusvapauden piiriin.

Sen sijaan ns. lähioikeus kuten oikeus luetteloon tai valokuvaan voi alunperinkin syntyä oikeushenkilölle. Esimerkiksi jos yrityksen työntekijä osana työtään kokoaa luetteloja, jotka eivät ylitä teoskynnystä, niiden katsottaneen yleensä olevan yrityksen kokoamia. Silloin työntekijällä ei ole mitään erityistä oikeutta luetteloon, vaan oikeudet ovat yrityksellä.

Tekijänoikeuden siirtyminen työsuhteen perusteella ei ole automaattista. Lähtökohtaisesti se riippuu siitä, mitä työntekijän ja työnantajan kesken on sovittu joko työsuhdetta solmittaessa tai muutoin, esimerkiksi jonkin teoksen osalta erikseen. Monilla aloilla, esimerkiksi lehtialalla, tällaisista seikoista sovitaan hyvinkin tarkasti. Mutta siellä, missä teosten tekeminen ei ole keskeinen osa työtä, tilanne voi olla paljon epämääräisempi. Lisäksi muutoin tarkatkin sopimukset voivat sisältää aukkoja ja tulkinnanvaraa sen suhteen, saako esimerkiksi sanomalehti panna toimittajiensa juttuja verkkosivuilleen samalla tavoin kuin se saa julkaista niitä painetussa lehdessä.

Tilanteen ongelmallisuus on siis olennaisesti sopimusoikeudellinen kysymys, ei niinkään tekijänoikeudellinen. Tekijänoikeuslain kannalta asia voitaisiin ilmaista lyhyesti sanoilla ”sopikaa mitä haluatte”; ja yleisten oikeusperiaatteiden mukaan tähän on lisättävä: ”ja kumpikin osapuoli on sitten sopimukseen sidottu”. Lain 3. luku, Tekijänoikeuden siirtyminen, tosin sisältää joistakin asioista hyvin yksityiskohtaisiakin säädöksiä. Ne ovat kuitenkin pääosin ns. väistyviä säädöksiä, joita sovelletaan vain, jos toisin ei ole sovittu. Lisäksi vain pieni osa niistä voidaan tulkita soveltuviksi verkkosivuihin. On kuitenkin huomattava, että tietokoneohjelma tai tietokanta tai sellaiseen liittyvä teos (esim. ohjelman dokumentti) on tehty työ- tai virkasuhteessa, tekijänoikeus siirtyy työnantajalle, ellei toisin ole sovittu. verkkosivuista kuitenkin vain pieni on tulkittavissa ohjelmiksi tai tietokannoiksi, kuten edellä on todettu.

Tilanteeseen, jossa verkkosivujen valmistaminen on ostettu palveluna, sopii, muutettavat muuttaen, suurelta osin sama kuin työsuhteessa tehtyihin sivuihin. Muutettavien muuttamiseen kuuluu mm. se, että työsuhteessa tehdyn tietokoneohjelman tai tietokannan tekijän­oikeus oletusarvoisesti siirtyy työnantajalle, mutta tilauksesta tehdyn tekijänoikeus ei siirry tilaajalle, ellei siitä ole sovittu.

Oman lisänsä ongelmakenttään aiheuttaa se, että aina ei ole selvää, ainakaan molemmille osapuolille ja muille (kuten verottajalle), onko kyse työsuhteesta vai jostakin muusta. Niin sanottu freelance samoin kuin työn tilaajakin mielellään haluaisivat saada työsuhteesta johtuvat edut ilman siitä seuraavia velvollisuuksia ja ongelmia suhteessa toiseen osapuoleen ja kolmansiin. Oikeudellisesti asia on kuitenkin selvä: ellei työtä tehdä ”toisen johdon ja valvonnan alaisena”, ei kyse ole työsuhteesta. Työsuhteessa työnantajalla on oikeus johtaa ja valvoa myös sitä, miten työ tehdään, ei vain arvioida tulosta. Eri asia on sitten, että yksityishenkilön ”keikkahomman” palkkiota monessa suhteessa kohdellaan kuten työsuhteesta saatua palkkaa. Samantapaista aihetta käsitellään kirjoituksessa Tilauksesta tehdyn tietokoneohjelman tekijänoikeus.

Oletetaan, että firma A tilaa firmalta B teoksen, jonka tekee käytännössä firman B työntekijä C. Tällöin tekijänoikeus syntyy aina alun perin C:lle, ja hänelle aina jäävät ns. moraaliset oikeudet. On C:n ja B:n välinen sopimusasia, missä määrin muut oikeudet (ns. taloudelliset oikeudet) siirtyvät B:lle. Ja sitten on A:n ja B:n välinen sopimusasia, missä määrin B:lle siirtyneet oikeudet siirtyvät edelleen A:lle.

Valitettavasti tilanne on usein se, että mitään erityisiä kirjallisia sopimuksia tekijänoikeudesta ei ole tehty sen enempää työsuhteen kuin tilauksenkaan yhteydessä. Usein ei edes ole mitään selvää suullistakaan sopimusta.

Ilmeistä on, että silloin niin A:n ja B:n kuin B:n ja C:n suhteessakin tulkitaan implisiittisesti sovitun jotain tekijänoikeuden siirtymisestä tai ainakin luvan antamisesta teoksen käyttöön. Sopimusoikeuden alalla vallitsee varsin laaja muotovapaus siihen määrään asti, että sopimuksen voidaan katsoa syntyneen, vaikka mitään erityistä ei ole kirjoitettu eikä edes sanottu. Tervettä järkeä jossain määrin kuuluu soveltaa lakiasioissakin. Lähdetään esimerkiksi siitä, että kun A:n tilaus olisi ilmeisen järjetön, ellei A saisi mitään oikeuksia teokseen, katsotaan B:n suostuneen jonkinlaiseen oikeuksien siirtymiseen.

Nimenomaisen sopimuksen puuttuessa lienee lähdettävä siitä, että verkkosivujen tilaaja saa niihin tavanomaisen käyttöoikeuden. Tähän sisältyy ainakin oikeus muuttaa sivuja normaalin päivittämisen mielessä.

Tekijän ilmoittaminen

Tekijän ilmoittaminen on yleensä lain mukaan pakollista. Verkkosivujen osalta ei voitane esittää sellaisia argumentteja, jotka perustelisivat tekijämaininnan pois jättämistä. Eri asia on, että maininta voi olla suhteellisen huomaamaton eikä sitä tarvitse korostaa. Tekijän ilmoittaminen on loogisesti erotettava tekijänoikeusmaininnasta eli copyright-merkinnästä. Käytännössä ne voitaneen yhdistää ainakin silloin, kun on ilmeistä, mitä tarkoitetaan, esim.

© 2013 Teemu Teekkari ja Oy Pulju Ab

Tämä yleisesti ymmärrettäneen, ellei samassa yhteydessä muuta sanota, niin, että sivut on tehnyt Teemu Teekkari ja että tekijänoikeudet kuuluvat hänelle ja Oy Pulju Ab:lle. Tarkempaa selitystä siitä, miten oikeudet jakautuvat, ei ole tarpeen tehdä. Sen sijaan voi olla järkevää tehdä nimistä linkit Teemun ja Puljun ”kotisivuille”.

Olettakaamme, että Teemu Teekkari on edellä käsitellyn tilanteen herra C ja Oy Pulju Ab puolestaan A. Jos Teemu on tehnyt sivut ollessaan työsuhteessa firmaan B, jolta A oli ne tilannut, niin onko B myös mainittava? Mitään pakkoa siihen ei ole. Asiasta on hyvä sopia A:n ja B:n kesken. Yleensä B:llä on ilmeinen intressi asiaan. Sopimusten sisällöstä riippuu, onko myös B tällöin tekijänoikeuden haltija, jolloin B:kin voidaan mainita ©-listassa. Onhan mahdollista sopia esimerkiksi niin, että C:n kaikki oikeudet teokseen (moraalisia oikeuksia lukuun ottamatta) siirtyvät B:lle, kun taas A saa B:ltä vain oikeuden käyttää teosta verkkosivuillaan. Jos teoskokonaisuuteen sisältyy esimerkiksi valokuvia, jotka C on ottanut, niin B:llä olisi oikeus myydä kuvan käyttöoikeus (webissä tai muualla) kenelle hyvänsä.

Käytännössä yritysten ja laitosten verkkosivuilla ei yleensä ilmoiteta tekijöitä. Vaikka tälle voidaan esittää käytännöllisiä perusteluja, se ei ole lain mukaista.

Muutosoikeudet

Ehkäpä suurimmat ongelmat verkkosivujen tekijänoikeuden siirtymisessä koskevat muutosoikeuksia. Jos sivut toisella teettänyt yritys haluaa itse ylläpitää sivujaan tai ostaa palvelun jostakin muualta, voiko se niin tehdä?

Ongelma on lähinnä tekijänoikeuslain 28 §:ssä oleva säädös:

Ellei toisin ole sovittu, ei se, jolle tekijänoikeus on luovutettu, saa muuttaa teosta eikä luovuttaa oikeutta toiselle.

Muutosoikeuden antamisesta sille, jolle oikeus on siirtynyt, pitää siis sopia erikseen. Tosin tässäkään ei vaadita mitään määrättyä muotoa (kuten kirjallista sopimusta). Mutta hankalaksi menee, jos mitään nimenomaista sopimusta ei ole tehty. Voidaan tietysti vahvoin argumentein perustella sellaista käsitystä, että verkkosivun tilaaminen yritykselle on mieletöntä, ellei sivulle ole tarkoitus tehdä koskaan edes teknisiä päivityksiä. (Tosin sellaistakin mielettömyyttä maailmassa tehdään, jopa paljon!)

Teoksessaan Uudet tekijänoikeus- ja valokuvauslait (WSOY, 1966) T. M. Kivimäki kommentoi edellä mainittua säädöstä - joka on edelleen voimassa alkuperäisessä muodossaan - seuraavasti:

Pykälään on otettu kategorinen muuttamiskielto. Siitä on kuitenkin tehtävä poikkeuksia, jos muutoksien tekeminen on teoksen käyttämisen kannalta välttämätöntä. Paitsi epäoleellisia ja sen vuoksi sallittavia muutoksia on esim. taiteellista käyttöesinettä teollistamismenetelmien monistettaessa monissa tapauksissa pakko antaa teoskappaleelle jossakin määrin toinen kuin taiteilijan tarkoittama muoto. Samoin on laita esim. kun kirjallinen teos elokuvataan; silloin ei voida välttää sitä, että teosta muunnellaan kuvaamisen tarpeiden mukaan. Tällaisissa ja eräissä muissakin tapauksessa, joissa tekijän on täytynyt tietää, että muutokset ovat välttämättömiä, on hänen katsottava antaneen luvan muutoksien tekemiseen.

Tämän näkemyksen soveltuvuus verkkosivuihin ei kuitenkaan ole mitenkään ilmeinen; lähinnä sen voisi ajatella antavan oikeuden tehdä sellaisia teknisiä muutoksia kuin merkkikoodimuunnokset, jotka saattavat olla tarpeen, jotta teos ylipäänsä saataisiin laitetuksi webiin. Mitä tulee sivujen päivittämiseen myöhemmin, ei ole kiistatonta, että tilaaja saa muutosoikeuden, sillä voidaanhan ajatella, että tekijä (tai teoksen toimittava yritys) haluaa todellakin varata itselleen yksinoikeuden päivitystyöhön. Sillä tavoinhan se käytännössä turvaisi itselleen tilauksia tulevaisuudessa, ja se voi todeta, että ilman tätä alkuperäinen hinta olisi korkeampi. Ja periaatteessa lain sanamuodon perusteella sen ei tarvitse sellaista oikeutta erikseen varata. Lisäksi vaikka tulkittaisiin, että tilaaja saa muutosoikeuden, on erittäin ongelmallista, miten laajat muutokset ovat sallittuja. Faktatietojen päivittämisen ja sivun kokonaisrakenteen radikaalin muuttamisen välillä on paljon välimuotoja.

Olisi siis tärkeää selkeästi ja mieluiten kirjallisesti sopia, että tilaaja saa oikeuden päivittää sivuja. Tässä yhteydessä sitten voidaan sopia miten halutaan siitä, millaiset muutokset ovat sallittuja. On myös huomattava, että kukaan ei voi antaa toiselle parempaa oikeutta kuin hänellä itsellään on. Jos siis B ei ole hankkinut C:ltä oikeutta tehdä muutoksia, ei B voi pätevästi antaa A:lle sellaista oikeutta.

Luonnollisestikin tilaajalla on oikeus tilata tai tehdä itse kokonaan uudet sivut ja hävittää vanhat. Tekijänoikeus ei estä teoksen kappaleiden hävittämistä. Ja luonnollisestikin tilaaja saa tällöin vapaasti käyttää sellaista aineistoa (kuvia, tekstejä), jotka tilaaja on aiemmin antanut aiemmalle tekijälle pohja-aineistoksi. Käytännössä voitaneen lähteä siitä, että vanhoja sivuja saa tällöin käyttää hyväksi siltä osin, kuin kyse on vain teknisestä tavasta ottaa pohja-aineisto muuhun käyttöön. Esimerkiksi jos C on skannannut valokuvia, tämä ei yleensä perusta C:lle oikeutta kuvien digitaaliseen muotoon, koska kyse ei ole luovasta työstä eikä valokuvan ottamisesta. Tilanne on toinen, jos skannauksen yhteydessä kuvia käsitellään taiteellisesti luovalla tavalla.

Sopimisen tarve

Niin työ- ja virkasuhteessa kuin verkkosivujen tilaamisessakin on syytä selkeästi sopia tekijänoikeuksien siirtymisestä. Seuraavassa on eräs yksinkertainen toimintamalli, jonka soveltuvuus kuhunkin tilanteeseen on tietysti asianosaisten itsensä harkittava:

On huomattava, että tekijän ns. moraaliset oikeudet ovat lain mukaan pääosin luovuttamattomia, t.s. tekijä ei voi sopimuksellakaan niistä pätevästi luopua. Vaikka siis olisi sovittu kaikkien oikeuksien luovuttamisesta, on tekijällä edelleen oikeus tulla mainituksi tekijänä, eikä teosta saa muuttaa ”tekijän kirjallista tai taiteellista arvoa tahi omalaatuisuutta loukkaavalla tavalla” eikä saattaa ”yleisön saataviin tekijää sanotuin tavoin loukkaavassa muodossa tai yhteydessä” (3 §). Esimerkiksi sivujen kokonaisilmeen olennainen muuttaminen voitaisiin tulkita sellaiseksi, jos kyseessä on vaikkapa visuaalisesti räiskyviksi ja vilkkuviksi tarkoitettujen sivujen muuttaminen tiukan asiallisiksi tai toisin päin. Tähän voidaan antaa se käytännön neuvo, että moiseen hommaan ei kannata ryhtyä. Jos joku on sitä mieltä, että sivut on tehty ihan väärällä tyylillä, on parempi tehdä ne uusiksi kuin muunnella niitä.

Sivuilla on myös aiheellista kertoa, kuka ylläpitää sivuja, jos ylläpitäjä ei ole sama kuin alkuperäinen tekijä. Tämä on paitsi käytännössä tärkeää - niin että esimerkiksi ehdotukset sivuille lisättävistä asioista menevät oikeaan osoitteeseen - myös eräänlaista tekijän moraalisten oikeuksien suojelemista. Onhan mahdollista, että muutoksissa tehdään mokia.

Vielä voidaan esittää seuraava käytännön kysymys: Oletetaan, että C on tehnyt A:lle tilauksesta verkkosivut ja luovuttanut kaikki oikeudet, myös muutosoikeudet niihin. Ja oletetaan, että ajan mittaan A tekee sivuihin vähittäisiä muutoksia niin, että sivuja voidaan yhä vähemmän sanoa C:n tekemiksi. Missä vaiheessa on mahdollista ja aiheellista kokonaan poistaa tieto C:n tekijyydestä? Nyrkkisäännöksi voitaneen antaa, että asiasta kysytään C:n mielipidettä ja toimitaan sen mukaan: tunnistaako hän teoksessa vielä oman kätensä jäljen ja haluaako hän, että sivuilla on maininta hänestä alkuperäisenä tekijänä?

Tekijänoikeuden erityiskysymyksiä

Miten tekijänoikeus hankitaan?

Tekijänoikeus hankitaan tekemällä teos. Tekijänoikeus perustuu lain mukaan todelliseen tekijyyteen eikä mihinkään muuhun. (1 §) Mitään anomusta, hakemusta, ilmoitusta tai muuta erillistä toimenpidettä ei tarvita.

Tosin Yhdysvalloissa tekijänoikeuden rekisteröinti saattaa olla tarpeellista mahdollisimman kattavan suojan saamiseksi. Ellei Yhdysvalloissa tehtyä teosta ole rekisteröity, mahdollisuudet saada korvauksia tekijänoikeuden loukkauksista Yhdysvalloissa ovat rajoitetummat. Rekisteröinnistä on tietoja Yhdysvaltain tekijänoikeusviraston dokumentissa Copyright Basics.

Tässä suhteessa tekijänoikeus eroaa useista muista ns. aineettomista oikeuksista kuten patenttioikeudesta. Jos esimerkiksi jokin kirjoitus kuvaa jonkin uuden keksinnön, niin kirjoitus saa automaattisesti tekijänoikeussuojan, jos se vain ylittää teoskynnyksen. Toisaalta tämä suoja koskee kirjallista teosta (tässä tapauksessa keksinnön erästä erityistä kuvausta), ei sen sisältöä. Sisällön voi yrittää suojata muilla keinoin, esimerkiksi hakemalla patenttia tai hyödyllisyysmallisuojaa.

Tekijänoikeus opetustoiminnassa

Tekijänoikeuden perusperiaatteet ovat voimassa myös opetuksen yhteydessä. Opetusta varten ei suinkaan saa esimerkiksi vapaasti kopioida teoksia. Tekijän yksinoikeutta määrätä teoksesta on kuitenkin rajoitettu useilla eri tavoilla. Osa näistä tavoista koskee vain opetusta.

Tekijänoikeuden yleisistä rajoituksista merkittävimpiä opetuksessa ovat sitaattioikeus ja oikeus näyttää julkistettua teosta (20 §). Jälkimmäinen tarkoittaa esimerkiksi kuvataulun näyttämistä. Sen sijaan vaikkapa videon näyttämistä tai kuvan näyttämistä siirtoheittimellä ei pidetä tekijänoikeudellisesti näyttämisenä, vaan esittämisenä.

Esittämisestä on kyllä erityissäädös, jonka perusteella julkaistun teoksen saa esittää opetuksen yhteydessä (21 §). Tämä ei kuitenkaan koske näytelmä- eikä elokuvateosta. Niiden esittäminen opetuksessakin vaatii siis luvan, joka usein voidaan hankkia sopivan yleisen lisenssijärjestelyn kautta.

Muita opetuksessa merkittäviä erityissäädöksiä ovat:

Viimeksi mainittu poikkeus, niin sanottu antologiavapaus, on soveltamisalaltaan ahdas, ja sen perusteella voidaan tehdä lähinnä kielenopetusta tukevia lukemistoja ja vastaavia aineistoja. Se ei suinkaan tarkoita, että opetusaineistoon voisi vapaasti napsia otteita muiden teoksista. Edellytyksenä nimittäin on muun muassa se, että otteita ei oteta oppikirjoista, että otteet otetaan yli viisi vuotta vanhoista teoksista ja että kokoomateos valmistetaan painamalla tai vastaavalla menetelmällä, ei siis digitaalisesti. Lisäksi tekijöillä on oikeus korvaukseen.

Edellä kuvattuihin poikkeuksiin nojauduttaessa on muistettava seuraavat seikat:

Copyright-merkintää ei tarvita. Se, että teoksessa ei ole copyright-merkintää eikä ehkä edes tekijän nimeä mainittuna, ei suinkaan poista tekijän­oikeutta. Ja toisaalta jos kyseessä ei ole tekijänoikeudellisessa mielessä teos, ei mikään copyright-merkintä voi synnyttää tekijänoikeutta.

Mikään ei tietenkään estä tekijää kirjoittamasta teokseensa copyright-merkintää. Vaikka sillä ei ole oikeudellista sisältöä, se saattaa käytännössä havahduttaa ihmisiä niin, että he tajuavat, että teosta ei saa laittomasti kopioida.

Käsitys copyright-merkinnän välttämättömyydestä perustuu siihen, että Yhdysvalloissa se oli aiemmin tarpeellinen. Suomessa niin ei ole koskaan ollut, ja nyttemmin Yhdysvallatkin on liittynyt Bernin sopimukseen. Sen 5. artiklan 2. kohdassa nimenomaisesti sanotaan, että ”näiden oikeuksien nauttimisen ja käyttämisen ehdoksi ei saa asettaa mitään muodollisuuksia”. Yhdysvalloissa muodollisuudet täyttävä copyright-merkintä on kuitenkin tarpeen teoksissa, jotka on ensi kerran julkaistu aiemmin kuin 1.3.1989.

Jos kuitenkin halutaan erityisesti huolehtia Suomessa tehdyn teoksen tekijänoikeussuojasta kehitysmaissa, saattaa jonkinlainen copyright-merkintä edelleenkin olla tarpeellinen. Tämä johtuu siitä, että osa maailman maista ei ole liittynyt Bernin sopimukseen mutta kylläkin Yleismaailmalliseen tekijänoikeussopimukseen, ja se sallii tällaisen muotovaatimuksen asettamisen. Yleispätevin tekijänoikeusmerkintä sisältää merkin © ja teoksen ensimmäisen julkistamisvuoden ja myöhempien uusien versioiden julkistamisvuodet sekä tekijänoikeuden omistajan nimen. Lisäksi on hyvä kirjoittaa sana Copyright. Esimerkki:

Copyright © 2010, 2013 Jukka Kalervo Korpela

Mutta korostettakoon vielä, että Suomessa ja useimmissa muissa maissa tekijänoikeus on voimassa, vaikka teoksessa ei olisi minkäänlaista copyright-merkintää (eikä edes tekijän nimeä).

Eri asia on ympyrässä oleva P, sound recording copyright symbol (℗). Sitä harvoin kirjoitetaan tavallisiin dokumentteihin, koska se on äänitteiden kansainväliseen suojaan liittyvä merkki, joka pannaan äänitteen etikettiin ja koteloon. Äänitteiden suoja kuuluu ns. tekijänoikeuden lähioikeuksiin; se on voimassa tekijänoikeuden ohella ja sitä koskevat omat sääntönsä. Suomessa sekin on voimassa automaattisesti, muualla ehkä ei.

Oikeudet työ- tai virkasuhteessa tehtyyn teokseen

Tekijäkeskeinen lähtökohta

Suomen (toisin kuin eräiden muiden maiden) tekijänoikeusjärjestelmässä tekijänoikeus syntyy aina tekijälle silloinkin, kun teos tehdään virka- tai työsuhteessa tai tilauksesta. Tekijä on aina luonnollinen henkilö, ihminen, ei juridinen henkilö kuten yritys, laitos tai yhdistys.

Tämän on usein sanottu olevan ristiriidassa työoikeuden kanssa, koska työsuhteessa työn tulokset kuuluvat työnantajalle. Käytännössä asiat on yleensä järjestetty sopimuksilla siellä, missä työ on olennaisesti teosten tekemistä. Ongelmia syntyykin lähinnä siksi, että teoksiksi voidaan tulkita myös sellaisia työn tuloksia, joilta ei edellytetä luovuutta.

Tekijänoikeuden siirtyminen

Tekijänoikeuteen sisältyvä valta määrätä teoksesta voi kuitenkin kokonaan tai osittain siirtyä, nimenomaisesta sopimuksesta tai muutoin (27 §, 31 §), tekijältä toiselle ihmiselle tai juridiselle henkilölle. Kuitenkin eräät tekijänoikeuslain säädökset (3 §) ovat sellaisia, että ne suojaavat nimenomaan tekijää siinäkin tapauksessa, että tekijänoikeus muutoin siirtyisi; puhutaan ns. moraalisesta tekijänoikeudesta vastakohtana esimerkiksi julkaisuoikeudelle, jossa yleensä taloudellinen puoli on merkitsevä.

Yleissäädöksiä vain ohjelmista ja tietokannoista

Laissa ei ole mitään yleistä säädöstä tekijänoikeuksien siirtymisestä työnantajalle, paitsi tietokoneohjelmien ja tietokantojen ja niihin liittyvien teosten osalta. Sellaisia säädöksiä on kyllä ehdotettu, mutta asiasta oli suurta erimielisyyttä etenkin työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen välillä. Ks. esim. Tekijänoikeuskomitean III osamietintö, komiteanmietintö 1987:7.

Täten siirtyminen on sopimusasia. Sopiminen voi tapahtua monella tasolla, esimerkiksi alan työehtosopimuksessa, työntekijän ja työnantajan välisessä työsopimuksessa tai erillisessä, esimerkiksi tiettyä teosta koskevassa sopimuksessa.

Selkeä tapaus on esimerkiksi sellainen, jossa ihminen ja yritys tekevät nimenomaisen sopimuksen siitä, että ihminen tekee teoksen ja yritys saa tekijänoikeuden siihen. Yhtä selvää on, jos työsopimuksessa sovitaan, että työsuhteessa tehtyjen teosten tekijänoikeus siirtyy työnantajalle.

Sopimusten tulkintaa

Suurin osa tapauksista on kuitenkin tulkinnanvaraisia, ja niitä joudutaan usein tulkitsemaan yleisen käytännön pohjalta ja ajatellen, mitä kohtuuden mukaan sisältyy esimerkiksi työsuhteeseen. Oikeuskäytännössähän joudutaan muutoinkin usein tulkitsemaan, että syntyy ns. konkludenttisia (implisiittisiä) sopimuksia: mitään nimenomaista kirjallista tai edes suullista sopimusta ei tehdä, mutta olosuhteista voidaan päätellä, että molemmat osapuolet ymmärsivät tai heidän olisi tullut ymmärtää sitoutuvansa johonkin. Jos jokaisesta asiasta, josta ihmiset tosiasiassa sopivat keskenään, muotoiltaisiin nimenomainen sopimus, elämässä tuskin ehdittäisiin muuta tehdäkään.

Yleistä ajattelutapaa tekijänoikeuden siirtymisestä työsuhteessa kuvailee Haarmannin Tekijänoikeus & lähioikeudet (s. 236):

Yleisenä voitaneen nykyään pitää ajattelumallia, jonka mukaan työnantaja saa sopimusten puuttuessa työntekijänsä luomaan teokseen normaalin toimintansa edellyttämän käyttöoikeuden. Muita tekijänoikeuksiaan työntekijä saa käyttää hyväkseen edellyttäen, etteivät muut työsuhteeseen liittyvät velvoitteet – esimerkiksi kilpailukielto – sitä estä. Tätä mallia, jota kirjallisuudessa on laajasti kannatettu, ei meillä ole koskaan saatettu korkeimman oikeuden punnittavaksi. Sen sijaan Tanskassa on jo 1970-luvulla annettu ylimmän oikeusasteen ratkaisu – – , jonka ydinsanoma vastaa hyvin tätä lähinnä kirjallisuudessa kehiteltyä mallia: tekijänoikeus ei siirry työnantajalle laajemmassa määrin kuin mitä on välttämätöntä ottaen huomioon yrityksen normaali toiminta.

Se oikeus, jonka työnantaja kuvatun ajattelumallin mukaan sopimuksen puuttuessa työntekijänsä teoksen hyväksikäyttämiseen saa, on yleensä eksklusiivinen. On vaikea ajatella, että työntekijällä olisi oikeus kilpailla tuotteestaan työnantajansa kanssa.

Kuten Haarmann jatkossa toteaa, tämä yleisluonteinen ajattelumalli ei anna kovin paljoa apua yksittäisten riitakysymysten ratkaisemiseen. Itse asiassa edellä siteeratut kappaleet vetävät vastakkaisiin suuntiin, kun ensimmäinen puhuu käyttöoikeudesta ja toinen näyttäisi viittaavan tekijänoikeuden eksklusiiviseen luovuttamiseen! (Eksklusiivisuus viitannee asian työoikeudelliseen puoleen pikemminkin kuin tekijänoikeudelliseen: jos työnantaja esimerkiksi osana liiketoimintaansa julkaisee teoksen, niin työsuhde velvoittaa työntekijää niin, ettei hän saa itse julkaista tai antaa kolmannen julkaistavaksi teostaan tavalla, joka merkitsisi työnantajan kanssa kilpailemista.) Selvää kuitenkin on, että Suomessa tekijänoikeuden siirtyminen työnantajalle ei ole niin laajaa kuin Yhdysvalloissa, jossa work for hire -tapauksissa tekijänoikeus syntyy alun perinkin maksajalle.

Toisaalta asioita voivat mutkistaa sopimukset, joissa on ehkä säädelty työnantajan oikeuksia työntekijöiden teoksiin mutta ei riittävän selkeästi. Esimerkiksi nettijulkaisemisen tekniikat ovat tuoneet mukanaan kysymyksen, onko sanomalehdellä oikeus julkaista toimittajiensa juttuja netissäkin. Onhan sopimukset – sikäli kuin oikeuksista nimenomaisia sopimuksia on – yleensä kirjoitettu ajatellen vain sanomalehden perinteistä muotoa.

Sekä työnantajien että työntekijöiden edun mukaista olisi pyrkiä nykyistä selvempiin sopimuksiin tekijänoikeuden siirtymisestä varsinkin silloin, kun työtehtävät ovat nimenomaan teosten tekemistä. Tämä ehkäisisi monia ongelmia ja kiistoja. Toisaalta sopimukset tulisi muotoilla siinä määrin väljiksi, että niissä otettaisiin huomioon myös uudet ja vasta tulevaisuudessa keksittävät tavat julkaista teoksia sekä tekijänoikeuden huomattavan pitkä voimassa­olo­aika.

Tekijänoikeus ei siirry työnantajalle vain sen perusteella, että joku tekee työaikanaan ja työnantajan omistamia välineitä käyttäen teoksen, joka ei mitenkään liity hänen työtehtäviinsä. Aivan eri asia on, että työajan käyttäminen muuhun kuin työtehtäviin voi olla luonteeltaan sopimusrikkomus ja että työnantaja voi vaatia korvausta siitä sekä työvälineiden käytöstä.

Ohjelmien ja tietokantojen oikeudet

Tietokoneohjelmista ja tietokannoista ja niihin liittyvistä teoksista – käytännössä lähinnä dokumenteista ja käyttöohjeista – on laissa poikkeuksellisesti nimenomainen säädös (40b §). Sen mukaan tekijänoikeus siirtyy työnantajalle, jos ohjelma tai tietokanta on tehty työ- tai virkasuhteessa, ellei toisin ole sovittu.

Tarkasti ottaen muotoilu puhuu siitä, että ”teos on luotu täytettäessä työsuhteesta johtuvia työtehtäviä”. Säädökseen liittyy rajoitus, jonka mukaan se ei koske korkeakoulun opetus- tai tutkimustyössä itsenäisesti toimivan tekijän luomia ohjelmia ja tietokantoja. (Tämä rajoitus on aika tulkinnanvarainen.)

Säädös ei koske esimerkiksi freelancerin tekemää ohjelmaa, vaan sellaisen oikeuksien siirtymisestä on sovittava erikseen; ks. Tilauksesta tehdyn tietokoneohjelman tekijänoikeus.

Entä opiskelijoiden oikeudet tekemiinsä teoksiin?

Tekijänoikeus tekijällä

Opiskelusuhde ei ole työ- eikä virkasuhde eikä se siten aiheuta tekijänoikeuden siirtymistä. Tietysti opiskelija saattaa myös olla työsuhteessa oppilaitokseen esimerkiksi kurssiassistenttina. Tällöinkään tekijänoikeus ei suinkaan siirry automaattisesti, ja siirtyminen voi enintään koskea niitä ohjelmia, jotka on luotu nimenomaan työsuhteessa tehtynä työnä.

Opiskelijan kirjoittamaan tutkielmaan, ohjelmaan tai muuhun teokseen on hänellä itsellään tekijänoikeus. Oppilaitoksella ei ole siihen minkäänlaista tekijänoikeutta. Jos oppilaitos haluaa käyttää opiskelijan tekemää ohjelmaa opetuksessaan tai muutoin, sen on saatava siihen opiskelijan lupa. Opiskelija saa oppilaitokselta lupaa pyytämättä julkaista teoksensa, myydä sen julkaisuoikeudet yms.

Sopimuksella opiskelijan ja oppilaitoksen välillä voidaan tekijänoikeus tietenkin siirtää kokonaan tai osittain taikka opiskelija voi antaa oppilaitokselle oikeuden käyttää työtä. Oikeudellisesti ja moraalisesti kyseenalaista on, voiko oppilaitos asettaa sellaisen sopimuksen tekemisen ehdoksi sille, että opiskelija saa tehdä opinnäytetyön.

Monissa oppilaitoksissa on sisäisiä sääntöjä tai ohjeita siitä, että tekijänoikeudet opinnäytteisiin siirtyvät oppilaitokselle. On tulkinnanvaraista, merkitseekö tämä sopimusta, joka siirtäisi tekijänoikeuden. Tekijänoikeusneuvosto ei ole ottanut kantaa tällaisiin tapauksiin, koska sen tehtäväalaan ei kuulu sopimusten tulkitseminen.

Opettajan panos

Opinnäytetyön aiheen antaminen ja työn ohjaaminen eivät yleensä muuta sitä, että tekijänoikeus syntyy opinnäytteen tekijälle yksin. Tekijänoikeusneuvoston lausunnossa 1988:2 tätä tarkennetaan seuraavasti. (Periaatteet toistetaan lausunnossa 2001:10.)

Sillä, että teos on opintosuoritus, ei ole tekijänoikeudellisessa mielessä merkitystä. Työn valmistaneella opiskelijalla on tekijänoikeus työhönsä. Se, missä määrin opettajan ohjaus on vaikuttanut työn lopputulokseen, on ratkaistava tapauksittain. Jos opettajan osuus on ollut siinä määrin luova ja omaperäinen, että se on todettavissa valmiissa tuotteessa, on myös opettajan panos tekijänoikeudellisesti suojattu. Tällöin opinnäytetyö rinnastuu tekijänoikeuslain 6 §:ssä tarkoitettuihin yhteisteoksiin. Yleensä opettajan osuus on lähinnä neuvova ja pedagoginen. Tällöin tekijän­oikeuden on katsottava syntyneen yksin opiskelijalle.

Julkisuuslaki ei vaikuta tekijänoikeuteen

Jos opiskelija esittää tekemänsä tutkielman, ohjelman tai muun teoksen esimerkiksi harjoitustyönä, pro gradu -työnä, diplomityönä tms., siitä yleensä tulee julkinen asiakirja sillä perusteella, että se on viranomaiselle annettu asiakirja. Asiakirjojen julkisuus, joka nykyisin perustuu lakiin viranomaisten toiminnan julkisuudesta, kylläkin menee tekijänoikeuden edelle määrätyssä mielessä (25d §), mutta tämä ei kumoa tekijänoikeutta. Erityisesti tässä yhteydessä julkisuus ei perusta oppilaitokselle mitään oikeutta vaan vain velvollisuuden: sillä on velvollisuus asiakirjan julkisuuden takia pyynnöstä antaa se luettavaksi tai kopio siitä.

Olli Pitkänen on kirjoittanut oppaan Harjoitustöiden tekijänoikeudesta, jossa käsitellään aihetta monipuolisesti. Oppaassa, joka on varsin ansiokas, esitetään kuitenkin mielestäni varsin epäselvästi julkisuuslainsäädännön vaikutus harjoitustyön asemaan. Siinä ensin otetaan se kanta, että opiskelijalla on oikeus rajoittaa työnsä julkisuutta mutta sitten kuitenkin todetaan: Niinpä lienee selvää, että arvosteltuun opinnäytteeseen saa kuka tahansa tutustua niin kuin AsiakJulkL:ssa säädetään. Käsittääkseni viranomaiselle (myös korkeakoululle) annettu asiakirja (myös opinnäytetyö) tulee pääsääntöisesti – siis ellei johonkin tapaukseen sovellu jokin laissa nimenomaisesti säädetty poikkeus julkisuudesta – julkiseksi sillä hetkellä, kun viranomainen saa sen. Julkisuus siis alkaa opinnäytteen luovuttamisesta, ei siitä, että se on arvosteltu. Toisaalta tästä julkisuudesta ei seuraa muuta tekijänoikeuden rajoitusta kuin ne, joihin Pitkänen viittaa (tosin mainitsematta oikeutta saada asiakirjasta kopio). Toisaalta kyllä, kuten Pitkänenkin toteaa, tekijänoikeusneuvosto on lausunnossaan 1989:4 ottanut sellaisen kannan, että ”opinnäytteet julkistuvat niitä arvosteltaviksi luovutettaessa, edellyttäen että tekijä ei ole sitä nimenomaisesti kieltänyt”, lähtien siitä ajatuksesta, että opiskelija hyväksyy korkeakoulun ”sisäiset säännöt ja käytännön”, ellei niitä erikseen vastusta. Oikeampi tulkinta olisi mielestäni se, että julkisuuslainsäädännöstä johtuva rajoitus eli teoksen tuleminen julkiseksi asiakirjaksi (mutta ei tekijänoikeudellisessa mielessä julkistetuksi) on ehdoton, tekijän tahdosta riippumaton, kun taas julkistaminen tekijänoikeudellisessa mielessä, siis esimerkiksi webissä julkistaminen tai kirjana painaminen, pysyy tekijän yksinoikeutena.

Resurssien käytön vaikutus

Joskus esitetään, että jos opiskelijan teos on luotu käyttäen oppilaitoksen resursseja (käytännössä lähinnä tietokoneita), niin oppilaitoksella olisi teokseen jonkinlainen tekijänoikeus. Tämä ei pidä paikkaansa. Tekijänoikeuslakiin ei sisälly mitään sellaista, että tekijän käyttämien työvälineiden omistajalla olisi osuutta tekijänoikeuteen.

Tekijänoikeudesta aivan riippumaton näkökohta on, että opiskelija on saattanut opiskelun varjolla harjoittaa muuta toimintaa oppilaitoksen resursseja käyttäen, esimerkiksi tehdä korkeakoulun tietokoneilla ohjelmia myyntitarkoituksessa ja ilman, että asia liittyy hänen opiskeluunsa korkeakoulussa. Silloin oppilaitos voi vaatia korvauksia resurssien käytöstä, teoriassa myös rangaistusta sopimusrikkomuksesta, mutta silloinkaan oppilaitos ei voi saada tekijänoikeutta kyseisiin teoksiin. Analogiana voisi esittää, että varastetulla tietokoneella kirjoitetun kirjan tekijänoikeus on tekijällä eikä tietokoneen laillisella omistajalla.

Miten tekijä tai lähde pitää ilmoittaa

Teoskappaleissa tai teosta esitettäessä ”on tekijä ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii” (3 §). Tällöin tarkoitetaan tekijää merkityksessä ’se joka on teoksen tehnyt’, ei merkityksessä ’tekijänoikeuden omistaja’. Lisäksi jos teosta käytetään tekijänoikeuslain 2. luvun (tekijänoikeuden rajoitukset) nojalla, esimerkiksi siteerausoikeuden (22 §) perusteella, on ”lähde mainittava siinä laajuudessa ja sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii” (11 §).

Mitään nimenomaista muotoa tekijän tai lähteen ilmoittamiselle ei ole säädetty. Ei ole myöskään säädöstä siitä, miten näyttävästi ilmoittaminen on tehtävä, paitsi viittaus ”hyvään tapaan”. ”Hyvä tapa” ei lakikielessä tarkoita aivan samaa kuin arkikielessä. Arkikielessä ilmaus viittaa yleensä käytöstapoihin, sivistyneeseen käytökseen. Lakikielessä se viittaa pikemminkin vakiintuneisiin tapoihin, yleiseen käytäntöön, ellei sen voida katsoa olevan ristiriidassa lain tai moraalin kanssa.

Vaatimusta tekijän ilmoittamisesta on tulkittu siten, että sitä ei tarvitse noudattaa kaikissa tilanteissa. Esimerkiksi hautajaisissa ei ole tapana ilmoittaa soitettavan musiikin säveltäjiä, eikä taideteollisuuden tuotteisiin useinkaan ole tapana merkitä tekijän (suunnittelijan) nimeä. Harvoin myöskään rakennuksessa ilmoitetaan sen suunnittelijan nimeä. Tässä täytynee lain kirjaimen väistyä sen tieltä, mitä yleisesti pidetään kohtuullisena ja tavanomaisena. Oikeudellisesti paljon kyseenalaisempi on esimerkiksi se käytäntö, että sarjakuvalehtien julkaisijat usein jättävät sarjakuvien tekijät mainitsematta.

Pääperiaatteena kuitenkin on, että tekijä ja monissa tilanteissa myös lähde on mainittava. Koska tässä on kyse tekijän ns. moraalisista oikeuksista, asiaan ei vaikuta se, että tekijänoikeus on ehkä muilta osin siirtynyt. On siis ilmoitettava, kuka on tehnyt teoksen. Jos tekijänoikeus on siirtynyt esimerkiksi yritykselle, voi tekijänoikeuden omistajan ilmoittaminen tekijän ilmoittamisen lisäksi olla käytännössä järkevää, vaikka laki ei sitä vaadi.

Korkeimman oikeuden tuomiossa KKO:2005:92 on otettu varsin vahvasti tekijän kantaa korostava linja tulkittaessa tekijän mainitsemista. Ratkaisu sisältää mm. seuraavat linjaukset:

Mitä tekijänoikeuden rikkomisesta voi seurata?

Tekijänoikeuden rikkomisen seuraamuksista on säädetty tekijänoikeuslain 7. luvussa sekä rikoslain 49. luvun 1 §:ssä. Tämä johtuu siitä, että nykyisin on pyritty kokoamaan rikoslakiin kaikki säädökset vakavista rikoksista, ja muissa laeissa on säädöksiä vain lievemmistä rikkomuksista, joista ei voi seurata vankeustuomiota.

Kyseeseen tuleva rikosnimike on tekijänoikeusrikkomus tai tekijänoikeusrikos. Jälkimmäinen tulee kyseeseen, jos on toimittu ansiotarkoituksessa ja on aiheutettu huomattavaa haittaa tai vahinkoa loukatun oikeuden haltijalle.

Seuraamuksena voi olla yksi tai useampia seuraavista:

Lisäksi voidaan rikoksia yleisesti koskevien säädösten (rikoslain 10. luvun) perusteella tuomita rikoksessa käytetyt välineet ja rikoksella saavutettu hyöty valtiolle menetettäväksi. Tämä voi koskea myös mm. tietokonetta.

Edellä mainittu ”kohtuullinen hyvitys” liittyy ns. ankaraan (objektiiviseen) vastuuseen, joka ei riipu tahallisuudesta tai tuottamuksesta. Toisaalta lain tulkinta on erinäisten vaiheiden jälkeen asettunut sellaiseksi, että hyvityksenä maksettava summa on enintään normaali lisenssimaksu, mahdollisesti sitä merkittävästi pienempi, ks. erityisesti KKO 1999:115. (Tällöin ajatellaan teoksia, esimerkiksi tietokoneohjelmia, joiden lisenssejä yleisesti myydään. Muissa tapauksissa tulkintakysymys muodostuisi varmaankin varsin ongelmalliseksi.)

Jos on toimittu tahallisesti tai tuottamuksellisesti, voidaan hyvityksen lisäksi tuomita maksamaan varsinaista vahingonkorvausta. Lisäksi tulee kyseeseen rangaistukseen tuomitseminen, jos tekijänoikeutta on loukattu ”tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta” (56a §). Tässä esiintyvien termien merkitystä rikosoikeudessa käsittelee Jouni Heikniemen kirjoitus Tahallisuudesta ja huolimattomuudesta.

Oikeuskäytännössä tekijänoikeuden loukkaamisesta tavallisimmin tuomittu rangaistus on ollut sakko, mutta vankeustuomioitakin on annettu, myös ehdottomina.

Yleisten oikeusperiaatteiden kannalta on varsin erikoista, että tietokoneohjelman kopiointi yksityiseenkin käyttöön ilman tekijän lupaa on tekijänoikeuslaissa nimenomaisesti kielletty (12 §), mutta samassa laissa on toisaalla säädetty, että sellaista tekoa ei pidetä tekijänoikeusrikkomuksena (56a §). Koska kyseeseen ei voine tulla myöskään rikoslain tekijänoikeusrikossäädöksen soveltaminen, sellainen teko on toisaalta laissa nimenomaisesti kielletty, toisaalta nimenomaisesti jätetty rangaistavuuden ulkopuolelle. Asia on enemmänkin periaatteellinen kuin käytännöllinen, sillä puheena olevasta teosta voidaan tuomita hyvitykseen ja mahdollisesti myös korvaukseen, joka käytännössä voi olla merkittävämpi seuraamus kuin pieni sakko.

Mitä tehdä, kun tekijänoikeuttani on loukattu?

Se, jonka tekijänoikeutta on loukattu – esimerkiksi julkaisemalla luvatta hänen kirjoittamansa teos – voi periaatteessa tehdä rikosilmoituksen, jos loukkausta on syytä epäillä tahalliseksi. Mahdollinen rikosjuttu voi johtaa rangaistukseen siten kuin edellisessä kohdassa mainittiin, ja jutun yhteydessä asianomistaja voi esittää oman korvausvaatimuksensa.

Rikosilmoitus on toisaalta aika voimakas menettely, johon ei kannata ryhtyä ilman painavaa syytä, ja toisaalta se ei johda tuloksiin kovinkaan nopeasti. Toinen vaihtoehto saattaa tekijänoikeuden loukkaus oikeuden käsiteltäväksi on ajaa sitä vahingonkorvauskanteena ns. siviilijuttuna. Silloin on syytä kääntyä asianajajan puoleen – ja varautua kustannuksiin, joita mahdollisesti saadaan aikanaan perityiksi syylliseltä. (Toisaalta koti- tai muu vakuutus saattaa osittain korvata oikeuskuluja.)

Oikeudenkäynnit ovat kalliita, ja niinpä on parasta ensin yrittää muulla tavoin hoitaa asia. Tekijä voi esittää vaatimuksensa tekijänoikeutta loukanneelle, jos tämä on tiedossa ja tavoitettavissa. Tällöin voi vaatia esimerkiksi tekijänoikeutta loukkaavan verkkosivun poistamista tai hyvitystä tai korvauksia taikka muuta, mitä tekijä pitää kohtuullisena. (Tekijän vaatimuksethan saattavat rajoittua esimerkiksi jopa vain siihen, että hänet asianmukaisesti mainitaan tekijänä.) Jos näin ei päästä tekijää tyydyttävään tulokseen, tulevat harkittaviksi edellä mainitut voimakkaammat toimenpiteet.

Eräs mahdollisuus erityisesti Internetissä tapahtuvien tekijänoikeuden loukkausten käsittelyyn on kääntyä sen palveluntarjoajan tai organisaation puoleen, jonka välineitä on käytetty, jos tekijänoikeutta loukannutta ei tavoiteta tai hänen kanssaan ei päästä hyväksyttävään ratkaisuun. Tämä voi olla tehokasta, jos kyse on esimerkiksi oppilaitoksen tai yrityksen sivuista. Palveluntarjoajat ovat kuitenkin usein halunneet pysyttäytyä erossa tällaisista kysymyksistä, mikä on omalla tavallaan hyvin ymmärrettävää, etenkin kun kysymys niiden vastuusta ja tehtävistä tällaisissa asioissa on ollut epäselvä niin Suomessa kuin muuallakin. Tilannetta on kuitenkin selventänyt EU-direktiiviin perustuva laki, joka tuli voimaan 1.7.2002.

Laki tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisesta antaa (5. luvussa) teoksen tekijälle oikeuden vaatia ensisijaisesti sisällöntuottajaa ja toissijaisesti palveluntarjoajaa poistamaan tekijänoikeutta loukkaavan aineiston. Asian taustasta kertoo hallituksen esitys 194/2001.

Niksejä: näin jäljitän teokseni laittomia kopioita webistä

Webistä saattavat luvattomat kopiot löytyä ns. hakupalveluilla (search engines). Aineistossa olevat omintakeiset sanat ja yhdistelmät voivat parantaa löydettävyyttä.

Tätä voi jopa käyttää hyväksi kirjoittamalla verkkosivuilleen tarkoituksellisesti kummallisia sanoja. Tosin kannattaa välttää sellaista, mikä hämäisi lukijoita.

Seuraava lomake etsii Googlella sivuja, joilla esiintyvät sanat ”blockquote” ja ”catilinam”. Yhdistelmä on harvinainen ja esiintyy ensisijaisesti tämän kirjoittajan eräässä aineistossa, jossa ns. blockquote-elementin käyttöä on havainnollistettu latinankielisellä sitaatilla, jossa sattuu esiintymään sana Catilinam. Niinpä löytyvät sivut lienevät suureksi osaksi sen erilaisia kopioita, laillisia tai laittomia. Tällaisten menetelmien toimivuus voi muuttua muun muassa siksi, että hakukoneita muutetaan.

Hakukoneilla voi etsiä myös tietyn fraasin esiintymiä. Esimerkiksi Googlessa ilmaus kirjoitetaan tätä varten lainausmerkkeihin. Näin ei kuitenkaan löydy sellaisia kopioita, joissa teksti esiintyy hiukan muutetussa muodossa.

Jotkin hakukoneet osaavat jo hakea kuvia niiden muodon perusteella eli niillä voi etsiä kuvia, jotka muistuttavat tiettyä kuvaa. Näin voidaan saada kiinni luvatta kopioitujen kuvien muunnettujakin versioita. Googlen kuvahaun lisäksi voi kokeilla TinEye-hakukonetta.

Saako some-sisältöä käyttää vapaasti?

Erilaisissa sosiaalisen median välineissä kuten Facebookissa ja Youtubessa levitetään hyvin paljon aineistoa. Vaikka aineisto on kaikkien vapaasti saatavilla, tämä ei tarkoita, että sitä saisi vapaasti kopioida muualle.

Tekijän lupa tarvitaan. Joissakin tapauksissa tekijä on saattanut itse antaa oikeudet vapaaseen käyttöön. Lupa on kuitenkin saatava teoksen todelliselta tekijältä, jonka jäljittäminen voi olla vaikeaa tai mahdotonta.

Sosiaalisessa mediassa levitetään aineistoa usein laittomasti. Täten ei voi ilman muuta luottaa siihen, että aineiston levitykseen laittaneella olisi valta antaa mitään lupia sen käyttöön.

Lisäaineistoa tekijänoikeudesta

Lainsäädäntö ja tekijänoikeusneuvosto

Tekijänoikeuslaki ja -asetus

Finlex-tietokannasta löytyvät

Tausta-aineistoa:

Huomattakoon, että laki 446/1995, joka perustuu Hallituksen esitykseen 287/1994, muutti olennaisesti tekijänoikeuslain rakennetta (pykäläjakoa). Sitä ennen kirjoitetuissa teksteissä olevat pykäläviittaukset eivät siis useinkaan enää vastaa nykyistä numerointia. Lisäksi vuoden 2006 alussa tuli voimaan laajoja muutoksia. Yleisemminkin kannattaa huomata, että tekijänoikeuslain muutoksia on tehty varsin paljon, mikä selittää lain rakenteen osittaista sekavuutta.

Oikeustapaukset

Korkeimman oikeuden (KKO) ennakkopäätöksissä on melko paljon tekijänoikeutta koskevia tai sivuavia oikeustapauksia. Finlexissä on jonkin verran myös hovioikeusratkaisuja tekijän­oikeus­asioista.

Tekijänoikeusneuvoston lausunnot

Tekijänoikeusneuvosto on lausuntoja antava elin, josta on säädetty tekijänoikeuslain 51 §:ssä. Sen web-sivuilla on sen lausunnot; tosin uusimmat lausunnot eivät aivan välittömästi päädy verkkosivuille.

Lausunnot ovat melko raskaslukuisia ja pitkiä. Niissä on samojen kaavojen mukaista tekijänoikeuden yleisten periaatteiden esittelyä ja usein viittauksia aiempiin lausuntoihin. joten asian ytimen eli varsinaisen kannanoton esille saaminen on työlästä. Toisaalta esitystapa korostaa jatkuvuutta tulkintojen pysyvyyttä.

Tekijänoikeusneuvoston lausunnot eivät sido tuomioistuimia. Käytännössä niillä on suuri merkitys, koska ne perustuvat tekijänoikeutta koskevaan asiantuntemukseen

Tekijänoikeusdirektiivejä

EUR-Lex, erityisesti osasto 17.20 Immateriaalioikeus sisältää seuraavat direktiivit:

Direktiivit eivät ole suoraan sovellettavaa lainsäädäntöä, vaan ne velvoittavat jäsenvaltiot säätämään lait, joilla direktiivien sisältö toteutetaan. Direktiiveillä on kuitenkin merkitystä lakien sisällön tulkinnassa.

Täydentäviä kirjoituksiani tekijänoikeudesta

Seuraavassa lueteltavat dokumentit täydentävät tätä aineistoa eri suhteissa. Osa niistä on melko vanhentuneita ja johonkin erityiseen tilanteeseen kirjoitettuja.

Muita suomenkielisiä dokumentteja

Seuraava luettelo ei ole missään erityisessä järjestyksessä. Mukana on myös melko vanhaa aineistoa, jolla on lähinnä historiallista mielenkiintoa.

Englanninkielistä aineistoa tekijänoikeudesta

Englanninkielisiä kirjoituksia tekijänoikeudesta on Internetissä erittäin paljon. Suuri osa niistä kuitenkin käsittelee tilannetta lähinnä Yhdysvalloissa, osittain myös kansainvälisesti, mutta sekä käsitteistö että sisältö voi suurestikin poiketa Suomen tilanteesta. Erityisesti mainittakoon seuraavat dokumentit ja dokumenttikokoelmat:

On syytä huomata, että mm. Yhdysvaltain tekijänoikeuslainsäädäntö ja -käytäntö poikkeavat monessa suhteessa suomalaisesta. Suomessa harjoitettuun toimintaan sovelletaan Suomen lakia, vaikka kohteena olisi ulkomaalaisen tekemä teos.