Suomen kielen sijamuotojen nimitykset

Päätteisiin perustuvien nimitysten tarve

Inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi... kuka niitä muistaa? Jopa suomen kieltä tutkiva tai opettava saattaa ryhtyä lallattamaan sijamuotojen listaa sen sijaan, että muistaisi suoralta kädeltä, mikä on allatiivi. Tässä esityksessä ehdotetaan sijojen nimeämistä niiden päätteiden mukaan. Näitä ehdotuksia voi ruveta käyttämään, vaikka niistä ei tehtäisi mitään yleistä päätöstä. Jokainen suomea osaava ymmärtää selittämättäkin, mikä on -lle-sija. Tarvittaessa voi mainita sulkeissa vanhan nimen: ”lle-sija (allatiivi)”.

Nykyisin yleisesti käytetyt sijojen nimitykset eivät enimmäkseen ole kansainvälisiä, vaikka ne perustuvat eräänlaiseen latinaan. Suurin osa niistä on sepitetty juuri suomen sijojen nimiksi, eikä useimpia nimiä juuri käytetä muiden kielten yhteydessä – senkään takia, että niissä ei ole vastaavia sijamuotoja. Nekin nimet, joilla on vastine muiden kielten kieliopeissa, saattavat olla harhaanjohtavia. Esimerkiksi suomen ”genetiivi” esiintyy muun muassa objektin sijana, mikä ei vastaa tilannetta useimmissa muissa sellaisissa kielissä, joissa on genetiivi-niminen sija.

Ehdotetut nimet

Ehdotetut nimet perustuvat sijamuodon päätteeseen sellaisena kuin se esiintyy yksikössä. Tähän on kaksi poikkeusta: nominatiivi-nimitys on säilytetty, koska kyseisellä sijalla ei ole varsinaista sijapäätettä lainkaan, ja instruktiivi-nimitys on säilytetty, koska on kaksi n-päät­teis­tä sijaa, joten on käytännöllistä säilyttää hankala nimitys niistä harvinaisemmalla.

Seuraavassa taulukossa ovat mukana ehdotettujen nimitysten lisäksi useimmissa suomen kieliopeissa käytetyt nimitykset (Muu nimi) sekä niitä vastaavat suomen sanoihin perustuvat vanhat nimitykset (Vanha nimi), joita vielä käytetään joissakin esityksissä, vaikka niitä ei tunneta yleisesti. Esimerkkisanana on useimmille sijoille ”jalka”. (Millään sanalla ei ole kaikkia sijamuotoja, joten tällaiseen esi­tyk­seen joudutaan ottamaan eri esimerkkisanoja.)

Merkinnöistä ja nimityksistä

Merkintä ˣ (yläindeksi x) tarkoittaa tässä rajakahdennusta eli rajageminaatiota, jota ei merkitä normaalissa kirjoituksessa. Se toteutuu seuraavan sanan alkukonsonantin kahdentumisena.

Sijojen päätteisiin ei ole merkitty vaihtelua a ~ ä, joka johtuu vokaalisoinnusta.

Han-sijalla on useita eri päätevaihtoehtoja: yksikössä h*n ja *n, missä * on vartalon loppuvokaali, ja seen, ja monikossa hin ja siin. Näistä mitään ei voida nostaa ensisijaiseksi, joskin alku­peräi­sin­tä kantaa edustanee hen.

Ne-sijaa voitaisiin kutsua myös ine-sijaksi, koska monikko­muotoi­suus merkitsee sitä, että ne-sijapäätteen edellä on aina monikon i-tunnus.

Huomautuksia

Ehdotus ei ota kantaa siihen, mitkä muodot ovat sijamuotoja. Mukaan on otettu sellaisia muotoja, joista saattaa olla tarvetta puhua sijamuotoina joissakin yhteyksissä, vaikka ne eivät olisikaan sijamuotoja useimmissa kieliopeissa.

Sijojen ehdotetut nimet voidaan lausua niin, että pääte luetaan lausumalla sen kirjaimet. Esimerkiksi ”-lle-sija” voidaan lausua ”ällällee-sija”. Jotkin päätteet kuten ”na” ja ”ne” voi lausua ja on ehkä sujuvampaa lausua myös sanoina.

Nominatiivia kutsutaan usein perusmuodoksi. Tätä puoltaa se, että sillä ei ole sija­päätettä, joten se on tavallaan taivuttamaton muoto. Lisäksi se esiintyy haku­sana­muotona sana­kirjoissa, ja sitä myös käytetään, kun nimetään jokin sana, esimerkiksi ”jalka-sana” (silloinkin, kun tarkoitetaan sanan kaikkia muotoja). Muoto-opin kannalta perusmuoto-nimitys ei kuitenkaan osu oikeaan. Yksikön nominatiivi poikkeaa varsin usein sanan useimmissa muissa muodoissa esiintyvistä vartaloista. Esimerkiksi nominatiivi ”veli” poikkeaa kaikkien muiden muotojen vartalosta (velje-, monikossa velji-).

Suomen kielen sijamuodot eli kaasukset voidaan jakaa kolmeen ryhmään merkityksen, käytön ja keskinäisten suhteiden kannalta:

kieliopilliset sijat

Nominatiivi, n-sija ja t-sija. Ilmaisevat lähinnä lauseenjäsenten keskinäisiä suhteita. Esiintyvät lähinnä subjektin, objektin ja attribuutin sijoina.

suhdesijat

Ilmaisevat paikallisia, ajallisia ja muita suhteita. Esiintyvät lähinnä adverbiaaleissa. Voidaan jakaa neljään ryhmään: vanhat suhdesijat, statussijat, sisäsijat ja ulkosijat; kus­sa­kin ryhmässä on olosija, tulosija ja erosija. Kuitenkin olosija on kahdelle ryhmälle yhteinen, ja vanhoissa suhdesijoissa on kaksi tulosijaa, jotka on tulkittu myös yhden sijan, latiivin, eri päätteiksi. Lisäksi erosijaista sisäsijaa eli nta-sijaa ei yleensä tulkita sija­muodoksi, ja sen asemesta käytetään yleensä muita rakenteita (esim.: paimenen tehtävästä).

marginaaliset sijat

Esiintyvät nykykielessä lähinnä vain adverbeiksi muodostuneina, joissakin sanonnoissa ja infinitiiveissä: tta-sija, ne-sija ja instruktiivi.

Seuraava taulukko esittää suhdesijat tiivistetysti. Vain sisäsijat ja ulkosijat ovat järjestelmällisesti käytössä nykykielessä.

Vanhat suhdesijat ovat olleet aiemmin sekä paikallisuutta että muuta tarkoittavissa käytössä. Uusien sijojen muodostuttua ne ovat jääneet lähinnä vain paikkaa osoittaviin merkityksiin joissakin adverbeissa sekä substantiivien komparatiiveissa, esimerkiksi rannempana, rannempaa, rannemmas (rinnakkaismuoto ksi-sijainen rannemmaksi). Statussijat, jotka kuvaavat suhdetta johonkin tilaan (statukseen) tai asemaan (rooliin), muodostavat vajaan järjestelmän: olosijana käytetään vanhaa na-sijaa, ja erosija pääosin puuttuu (nta-sija esiintyy vain murteissa adverbeissa, ehkä myös substantiiveissa).