Onko kielenhuolto hölynpölyä?

On tuskin liioittelua väittää, että suomalaisten enemmistön mielestä kielenhuolto on pienehkön tu[t]kijaporukan harrastus, jolla on yleisön kannalta vain kuriositeettiarvoa: lyödään kapakassa vetoa siitä, saako sanoa alkoi satamaan vai pitääkö sanoa alkoi sataa, ja oikean vastauksen saamiseksi soitetaan kielitoimistoon. Eri alojen asiantuntijat taas usein pitävät kielenhuoltajia harmillisina häirikköinä, jotka tuntemattomasta syystä vaativat naurettavaa taivutusta viive : viipeen taikka sepittävät hassuja "suomennoksia" (kuten anne) kaikkien tuntemille kansainvälisille sanoille (kuten data).

Joku on sanonut, että ns. yleinen mielipide ei ole koskaan täysin väärässä - eikä koskaan täysin oikeassa. Myöntäkäämme toki, että mistä hyvänsä asiasta kiinnostuneella ihmisellä on taipumus pitää sitä suhteettoman tärkeänä, ja kielenhuollon historiasta löytyy runsaasti esimerkkejä pahoista ylilyönneistä. Tuskinpa esimerkiksi olisi ollut mitään haittaa siitä, että olisi sallittu ihmisten vapaasti kirjoittaa (ja sanoa) joko kirjoittaa tai kirjottaa. Vain neuroottisesti "järjestystä" rakastava ihminen voi uskoa, ettei yleiskielessä voi sallia molempia; kukaan ei sentään ole keksinyt, että synonyymien olemassaolo loukkaa yleiskielen ideaa. Tai miksi kummassa vielä 1970-luvulla (?) sääntöjä muutettiin niin, että pitää kirjoittaa (ja kai sanoakin) ameba eikä ameeba? Vakiinnutettiinhan vierasperäisten sanojen asu jo vuosisadan alussa - tosin nykypäivän näkökulmasta aika outojen periaatteiden mukaan, onhan itsestään selvänä taustana ruotsin kielen ääntämys. Vaikuttaa varsin akateemiselta ruveta muuttelemaan tavallistenkin vierasperäisten sanojen muotoa ilman erityisen 'painavia, suurelle yleisölle selvästi kerrottavia perusteluja.

Kielenhuollon kritiikki on yhä selvemmin ruvennut saamaan äänekästä tai äänetöntä sivustatukea kielitieteilijöiden keskuudesta. Periaatteena tuntuu olevan "Alas lyökää koko vanha maailma", kun julistetaan:

- - lingvistinen tutkimus lähtee kolmesta premissistä: (i) puhuttu kieli on tutkimuskohteena ensisijainen kirjoitettuun kieleen nähden, (ii) lingvistiikka on deskriptiivistä eikä preskriptiivistä, ja (iii) lingvistiikka on ensisijaisesti synkronista eikä diakronista.

(Fred Karlsson: Johdatusta yleiseen kielitieteeseen. Oy Gaudeamus Ab, Helsinki 1976.)

Tarkoitukseni ei ole hyökätä kielitieteen uusia tuulia vastaan. Esimerkiksi edellä siteerattu kirja on varsin kiintoisa, ja sitä voisi suositella jokaiselle, jos sen kielenkäyttöä hiukan huollettaisiin. Sen sijaan haluan puolustaa sitä, mikä perinteisessä kielenhuoltoajattelussa on kestävää.

Nykyisin vallitsevan kielitieteellisen suuntauksen samastaminen "lingvistisen tutkimuksen" käsitteen kanssa on tietysti aika arveluttavaa. Sitä voisi pitää jopa sen arveluttavan maailmankatsomuksen heijastumana, että meidän käsityksemme (nykyajan tutkijoiden keskuudessa tavallisin näkemys) on ehdottomasti oikea, vaikka ehkä periaatteessa myönnetään, että tulevaisuudessa sitä saatetaan jopa parantaa. On helppoa nauraa menneiden sukupolvien tutkijoille - esimerkiksi suomen kielen varhaisimpien tutkijoiden yrityksille kuvata kieltämme latinan kieliopin esikuvan mukaan - kun tulevat sukupolvet eivät vielä ole nauramassa meille.

Vaikka moderni kielitiede usein tuntuukin haluavan heittää lapsen (kielenhuollon) pesuveden mukana, tätä taipumusta ei pidä soveltaa siihen itseensä. Jos suomennamme edellä esitetyn lainauksen "premissit", saamme aivan järkevän tuntuisia lähtökohtia:

• On tärkeämpää tutkia puhekieltä kuin kirjoitettua kieltä. Olkoonkin, että tämä on lähinnä mieltymyskysymys ja verrattavissa siihen, onko tutkija kiinnostunut enemmän slaavilaisista vai romaanisista kielistä, on toki hyödyksi korostaa puhekielen merkitystä vastapainoksi aiemmalle kirjoitetun kielen (ja sitä matkivan esitelmäkielen) ylikorostamiselle.
• Kielitieteen tehtävänä on kuvata, miten ihmiset kieltä käyttävät, eikä määrätä, miten heidän pitäisi puhua Ja kirjoittaa. Toki todellisen kielen tutkiminen eikä kielenhuolto on tieteessä ensisijaista - mutta ehdottomuuteen vietynä esitetty "kielitieteen tehtävä" olisi verrattavissa siihen, että oikeustiede tutkisi lakeja vain de lege lata (säädettyjen lakien kannalta) eikä lainkaan de lege ferenda (siitä kannalta, mitä laissa pitäisi säätää) tai jopa tuomioistuimien toimintaa vain siltä kannalta, miten ne tosiasiassa tuomitsevat.
• Pitää tutkia sitä, millaisia kielet ovat nyt, enemmän kuin sitä, miten niistä on tullut sellaisia. Itse kyllä maallikkona pidän kielihistoriaa (ja jopa "kantakielen" rekonstruointia) varsin kiintoisana, mutta sallin muille muut mieltymykset - ymmärtäen senkin, että useimmat ihmiset ehkä pitävät kielihistoriaa tylsänä ja varhaisemman kielentutkimuksen ja -opetuksen kiinnostusta siihen tuputuksena.

On huomattava, että edellä mainituista modernin kielitieteen periaatteista muutkin kuin keskimmäinen suuntautuvat tai niiden voidaan hyvin helposti ymmärtää suuntautuvan - kielenhuoltoa vastaan. Onhan kielenhuolto ollut kiinnostunut ennen muuta kirjoitetusta kielestä, ehkä luottaen pitkälti siihen, että se vähitellen muokkaa myös puhekieltä. Ja onhan kielenhuollon perusteluissa, nimenomaan sellaisissa, joita suuri yleisö oudoksuu, usein keskeisellä sijalla ollut kielihistoriallinen todistelu.

Kielenhuollon tavoitteissa ja periaatteissa olisi mielestäni syytä korostaa seuraavia asioita.

Kielen tehokkuus viestinnän kannalta. Usein tämä ymmärretään hyvin suppeasti; perustellaan esimerkiksi sanojen lyhentämistä tehokkuudella. Perustelu onkin pätevä sellaisissa tapauksissa kuin siirtyminen sanasta psyykillinen sanaan psyykkinen, koska aineksella -lli- ei ole tällöin ollut mitään merkitystehtävää. Sen sijaan on kyseenalaista, voidaanko sana teknillinen aina korvata sanalla tekninen. Luultavasti teknillisissä korkeakouluissa ollaan sitä mieltä, että jos niitä kutsuttaisiin teknisiksi, ne alettaisiin mieltää "teknisiä temppuja" eikä tekniikkaa opettaviksi ja tutkiviksi laitoksiksi. Toisin sanoen tässä tapauksessa aineksella -lli- on jonkinlainen merkityssisältö tai -vivahde, ja siksi sen jättäminen pois vähentäisi kielen tehokkuutta. Viestin ymmärtäminen väärin, väärinymmärryksen ehkä hankalakin korjaaminen jne. nimittäin on paljon pahempaa tehokkuudelle kuin muutama muka ylimääräinen äänne. Tällä perusteella olisi syytä kokonaan luopua siitä ajoittain muodiksi yltyvästä tavasta, että vierasperäisistä adjektiiveista tiputetaan pois "tarpeeton" lopputavu -nen. Saatava vähäinen säästö enemmän kuin kumoutuu, kun kuulija tai lukija kerrankin luulee virheellisesti aktiivin tarkoittavan verbinmuotoa eikä toimeliasta.

Kielen ymmärrettävyys on siis tavallaan tehokkuuden yksi olennainen puoli. Se on kuitenkin syytä nostaa itsenäiseksi, hyvin keskeiseksi tavoitteeksi, koska kielenkäyttö, jota ei ymmärretä tai joka ymmärretään perusteellisen väärin, on nollan arvoista tai pahempaakin. Kielenhuolto onkin kiitettävästi ruvennut kiinnittämään huomiota virkakielen ymmärrettävyyteen. Sen rinnalle voidaan nostaa esitelmäkieli, politiikan kieli ja tieteen kieli, jotka ovin usein ovat yksinkertaisten ajatusten (tai kaikkien ajatusten puutteen) ilmaisemista liki käsittämättömällä tavalla. Käsittämättömyyden perustelu vain voi olla toinen: virkakielen kiemuraisuutta perustellaan "täsmällisyydellä" esitelmien tai humanististen tieteiden kielen pöhöttyneisyyttä taas "syvällisyydellä" tai laaja-alaisuudella". Olen jopa sitä mieltä, että kielen ymmärrettävyys on kielenhuollon tärkein tavoite, jonka tulee tarvittaessa syrjäyttää kaikki kielen "puhtauden", kielen rakenteen yhtenäisyyden, kielen historiallisen jatkuvuuden yms. näkökohdat.

Juuri ymmärrettävyystavoitteella onkin perusteltava kielen järjestelmällisyyttä - silloin kun järjestelmällisyys todella parantaa ymmärrettävyyttä. Yleensähän ihminen ymmärtää kieltä parhaiten silloin, kun kielen rakenteilla on suunnilleen sama merkitys eri yhteyksissä. Poikkeusten muistaminen on rasittavaa. Tältä kannalta voi hyvin kysyä, miksi ylenpalttisessa innossa korvata sairauksien ja häiriötilojen nimiä "vähemmän leimaavilla" (esimerkiksi sokeritauti diabeteksella) on jätetty sikseen nimitys alkoholismi. Siinähän on johdin -ismi, joka useimmiten tarkoittaa aatetta tai oppia; olipa alkoholismi ilmiönä sitten sairaus, valittu elämäntapa tai jotain niiden väliltä, sen vallitseva nimitys on kielen järjestelmän kannalta huono. (Tiedän, ettei esitykseni saavuta suosiota, mutta ehdotan silti vanhaa nimitystä juoppous, jonka ainoa vika on, etteivät sen aiheuttamat mielleyhtymät sovi vallitsevaan ideologiaan.) Epäjärjestelmällisyys kielessä on sitä haitallisempaa, mitä harvinaisemmasta ilmaisusta on kyse - sitä todennäköisempää on, että poikkeava ilmaisu outona ymmärretään yleisen säännön pohjalta.

Oikeakielisyyskannanottoja perustellaan usein sillä, että jokin ilmaisu on "omaperäisempi" tai "suomalaiscmpi" kuin jokin toinen. Tällainen argumentaatio on hyvin sopusoinnussa edellä esitetyn kanssa ainakin silloin, kun kyse on muoti-ilmiöiden torjumisesta. Kielenkäyttömuotien tunkeutuminen yleiskieleen tekee siitä tarpeettomasti horjuvan ja vaikeuttaa ymmärtämistä: jos olemme tänään muodikkaita, olemme huomenna auttamattomasti ajasta jäljessä. Mutta onko kielellisen omaleimaisuuden puolustamisella muutakin arvoa? Oliko edistysaskel, kun siirryttiin kyökistä keittiöön?

Kielellinen omaleimaisuus arvona voidaan kyseenalaistaa jo sen suhteellisuuden takia. Jos joku sanoo, että asuuri on vierasperäisyytensä takia huono sana ja tarjoaa tilalle taivaansinistä, voi joku toinen yrittää panna jauhot suuhun todistelemalla, että sekä taivas että sininen ovat myös lainasanoja, hiukan vanhempia vain.

Omaleimaisuuden suosimisen yksi painava peruste on kuitenkin tuttuus, jolla on huomattava merkitys kielen ymmärrettävyydelle. Kun kerran sanat ovat yleensä "mielivaltaisia" symboleita asioille, on järkevää käyttää tänään samoja symboleita kuin eilenkin, ellei ole todella painavaa perustetta muuttaa niitä. Sama koskee kielen rakenteita, esimerkiksi sijamuotojen käyttöä. Tämä merkitsee, että järkevä kielenhuolto on perusolemukseltaan konservatiivista: se suosii vakiintuneita ilmaisutapoja ja pyrkii rakentamaan uusia ilmiöitä kuvaavat sanat ja rakenteet sellaisiksi, että ne sopivat yhteen vanhojen kanssa.

Konservatiivisuus on kuitenkin usein ongelmallista, koska voidaan olla konservatiiveja toisaalta käytännön, toisaalta periaatteiden suhteen. On esimerkiksi vakiintunut käytäntö sanoa: "Hän opiskelee sähkötekniikan osastolla." Toisaalta tämä käytäntö on ristiriidassa suomen kielen paikallissijojen käyttöä koskevien periaatteiden kanssa: olisi sanottava osastossa, ei osastolla. Tämäntapaiset kielenhuoltoa koskevat ohjeet ymmärretään usein määräileviksi ja teoreettisiksi. Todellisuudessa on kuitenkin kyse käytännöstä kahdella tasolla. Suomen kieleen on vakiintunut joukko tapoja käyttää paikallissijoja, ja tämän vanhan ja yleisen käytännön vastakohtana on joskus uudempi ja erikoistapauksiin rajoittuva käytäntö. Nekin, jotka sanovat sähkötekniikan osastolla, sanovat toisaalta korkeakoulussa (eikä korkeakoululla), teknillisessä tiedekunnassa ja fysiikan laboratoriossa - joskin ehkä toisaalta matematiikan laitoksella! Tällainen sekasotku ei tunnu järkevältä, varsinkaan kun sen taustalla on melko yksinomaisesti ruotsin kielen prepositioiden käyttö.

Loppujen lopuksi on tietysti kielen viestintäarvon kannalta yhdentekevää, käytämmekö esimerkiksi opiskelupaikasta puhuttaessa sisä- vai ulkopaikallissijoja eli sanommeko osastossa vai osastolla. Yhdenmukaisuus sen sijaan on järkevää. Ja kun kerran useimmissa vastaavissa yhteyksissä käytämme vanhastaan sisäpaikallissijoja, on syytä suosia niitä. Konservatiivisuus on täysin looginen perustelu: jos kaksi ilmaisutapaa ovat periaatteessa yhtä hyviä, käyttäkäämme vanhaa ja vakiintunutta.

Konservatiivinen kielenhuolto ei merkitse vieraiden vaikutusten torjumista. Jos esimerkiksi jollakin erityisalalla on yleisessä käytössä vieraasta kielestä lainattu termi, on konservatiivisten periaatteiden mukaista omaksua se tarvittaessa yleiskieleenkin, jos se rakenteeltaan ja muutoinkin kohtuullisesti sopii suomen kieleen. Merkitsisihän uuden sanan sepittäminen kielen vanhoista aineksista muutosta alan asiantuntijoiden kielenkäyttöön taikka pahimmassa tapauksessa johtaisi siihen, että asiantuntijat käyttävät yhtä termiä ja kansa toista.