Alkusointusyntyiset vahvistussanat suomessa

Suomen kielen erityinen vahvistus­sanojen tyyppi muodostuu vah­vis­tet­ta­van sanan alusta ja aineksesta, joka ei ilmaise mitään merkitystä ja on tyypillisesti lyhyt tavu kuten pö tai ti. Tämä luo alku­sointuisia ilmauksia, kuten typötyhjä ja putipuhdas. Niiden raja muun­laisiin vahvistavan aineksen sisältäviin ilmauksiin on osittain tulkinnan­varainen.

Vahvistussanan käsite

Vahvistussanalla tarkoitetaan tässä sanaa, joka vahvistaa tai korostaa toisen (yleensä seuraavan) sanan merkitystä ilman, että sillä itsellään olisi merkitystä.

Vahvistus­sana saattaa olla siinä mielessä merkityksetön, ettei se esiinny kielessä muun­laisessa tehtävässä eikä liity kielen muuhun sanastoon. Se voi kuitenkin olla myös sana, joka on ”kivettynyt” vahvistus­tehtävään, mutta on alkujaan kielen muuta sanastoa ja saattaa esiintyä myös muussa käytössä. Esimerkiksi hyvin ja täysin ovat tavallisia vahvistus­sanoja, mutta alku­perältään ne ovat nomini­varta­loi­den instruktiivi­muotoja ja voivat yhä esiintyä sen mukaisessa käytössä, kuten instruktiivi-ilmauksessa täysin purjein,

Esimerkiksi sana upo esiintyy vain yhdys­sanan upouusi alkuosana vahvistavassa tai koros­ta­vas­sa merkityksessä. Kielessä tosin on sellaisia sanoja kuin upota ja upoksissa, mutta mi­tään selvää suhdetta upo-sanaan ei ole, vaikka voikin kuvitella, että upottamisen tai upok­sis­sa olemisen ajatuksesta voi päätyä merkitykseen ’täysin, kokonaan’. Vielä selvempi tapaus on sanan puti esiintyminen vain sanan puti­puhdas alkuosana.

Esiintymättömyys muussa käytössä ei estä sitä, että sana on saman­asuinen kuin aivan muuta alku­perää oleva sana. Tosin olisi ajateltavissa, että vahvistus­sana otettaisiin johonkin käyt­töön tavalliseksi sanaksi, mutta esimerkiksi yritys­nimi ja tuote­merkki Upo ei ole syntynyt niin, vaan lyhenteenä sanoista Uusi Putkisänky Osakeyhtiö. Vahvistus­sana supi on saman­asuinen kuin pesu­karhua (tai supi­koiraa) tarkoittava supi, joka on lainasana, ja päästäisen murre­nimityksessä supihiiri esiintyvä supi, jonka on päätelty kuuluvan samaan sana­perheeseen kuin suppea ja supistaa.

Alkusointusyntyiset vahvistussanat

Alkusointusyntyiseksi voidaan kutsua sellaista vahvistus­sanaa, joka on järkevästi seli­tet­tä­vis­sä syntyneeksi sanasta, jota se vahvistaa, muuntamalla sen loppua aineksella, joka ei ole johdin eikä taivutus­pääte. Esimerkiksi sanan hipi voidaan selittää syntyneen sanasta hiljaa ottamalla siitä kaksi ensimmäistä äännettä ja liittämällä loppuun merkityksetön aines pi. Kuten Kieli-ikkuna Vitivalkoista vaivatta sanoo, sellaiset vahvistus­sanat ”ovat muodostuneet pääsanaansa varten”.

Alkusointusyntyisyys-sanalla siis viitataan siihen, että alkusointu, allitteraatio, sanojen alku­osien samanlaisuus, on ollut sanan synnyn varsinainen syy. Kyse ei siis ole siitä, että on valittu sanoja, joiden alut sopivat yhteen (kuten vaka vanha Väinämöinen), vaan siitä, että sanoja on muodostettu (luotu) alku­sointua varten.

On ajateltavissa, että tällainen sanan­synty on saanut alkunsa yksinkertaisesta sanan­toistosta kuten hiljaa hiljaa. Toisaalta tällaista ei tarvitse olettaa, vaan vahvistus­sana on voinut syntyä suoraan sanaa muuntamalla. Sanan toisto sellaisenaan tai eri taivutus­muodos­sa tai johdoksena on kyllä suomen kielessä varsin tavallista. Aihetta käsittelee laajasti Matti Räsäsen väitös­kirja Päivä päivältä enemmän ja enemmän – Suomen toisto­konstruktioita.

Alkusointuiset vahvistussanat ovat käyttö­alaltaan yleensä varsin rajoittuneita. Sellainen sana syntyy jonkin sanan pariksi, ja se voisi liittyä muuhunkin samalla tavalla alkavaan sanaan, mutta niin ei yleensä käy. Esimerkiksi vahvistusadverbi upo tuskin voi liittyä muuhun sanaan kuin uusi. Kielellä leikiteltäessä voidaan toki sanoa vaikkapa upouskomaton, mutta tällaiset muodosteet eivät näytä tarttuvan kieleen.

Alkusointusyntyiset vahvistussanat kielen kuvauksissa

Hiukan yllättäen Iso suomen kielioppi (ISK) ei kuvaile alku­sointu­syntyisiä vahvistus­sanoja kuin hyvin epäsuorasti: § 427 Edusosana muu kuin nen-adjektiivi kuvaa aika ylimalkaisesti yhdys­sanoja, joissa ”määriteosa – – ei edusta mitään lekseemiä”. Se mainitsee tästä esi­merk­kei­nä ensin sanat ikivanha ja superrikas, joissa alku­osalla on oma merkitys­sisältö ja alku­perä on joko kielen vanha sana tai lainattu aines, ja vasta sitten alku­sointu­syntyiset typötyhjä, täpötäysi, uppo-outo (joista viimeksi mainitun voisi selittää toisinkin, kuten jäljempänä kuvataan).

Aihetta käsittelee tarkemmin Kielikellon 4/1991 kirjoitus Täpötäysi ja patajuoppo. Sekin tarkastelee laajemmin vahvistus­sanoja, joista osa ymmärrettävästi herättää kiinnostusta siksi, että niille ei ole mitään ilmeistä synty­selitystä.

Eino Nieminen on käsitellyt alku­sointuisia vahvistus­sanoja Virittäjässä 2/1938 artikkelissa Ypö yksin ja verrannut niitä liettuan kielen vastaavaan ilmiöön.

Rajanveto-ongelmia

Aina ei tietenkään ole selvää ja kiistatonta, onko kyse alku­sointu­syntyisestä vahvistus­sanasta. Kielen muutokset saattavat häivyttää sanan alku­perän ja alku­peräisen merkityksen. Nyky­kielen kannalta voitaisiin sanan vitivalkea alku tulkita vahvistus­sanaksi. Alkujaan kyse on kuitenkin ollut kuvailevasta ilmauksesta: viti on tarkoittanut vasta­satanutta lunta. Se jopa edelleen esiintyy Kieli­toimiston sana­kirjassa tässä merkityksessä, joka kuitenkin lienee aika lailla hävinnyt nyky­kielestä.

Esimerkiksi raivoraitis ei vahvasta alku­soinnusta huoli­matta sovi tässä käytettyyn määritelmään, koska alku­osa esiintyy myös itsenäisenä sana ja sillä on oma merkityksensä (’raivoisan’).

Myöskään ventovieras ei liene alku­sointu­syntyinen. Vaikka vento esiintyy Kieli­toimiston sanakirjassa vain tässä sanassa, se on aiemmin ollut myös itsenäinen sana. Nyky­suomen sana­kirja kuvailee sen tarkoittavan mm. pehmeää tai upottavaa (maaperästä puhuttaessa), velttoa ja voimatonta sekä vierasta, outoa. Suomen etymo­logisen sana­kirjan mukaan eri vento-sanojen suhteet toisiinsa ja alku­perät ovat epä­selviä. (Sanan alku­perää on käsitelty Tette Hofstran artikkelissa Fi. ventovieras, jossa esitetään myös mahdollisuus, että sana olisi kuitenkin syntynyt alku­soinnuttelusta, vrt. viron võnnuvõõras.)

Sana pilkko (samoin kuin pilkkosen yms.) on tulkittu olevan yhteydessä sanaan pilkottaa. Tämä olisi kuitenkin merkityksen kannalta outoa, koska pimeä tarkoittaa sellaista, missä ei näy juuri mitään, ja vahvistus­sanan pitäisi korostaa tätä eikä viitata minkään pil­kot­ta­mi­seen. Niinpä alku­sointu­syntyisyys lienee paras selitys, vaikka sanan muoto onkin erityyppinen kuin useimmissa alku­sointu­syntyisissä sanoissa.

Tulkinnan­varainen on uppo-outo, koska alku­sointua tavallisessa mielessä ei ole ja koska sanan uppo voi tulkita liittyvän sellaisiin sanoihin kuin upota ja upoksissa, ja se esiintyy myös täysin alku­soinnuttomassa sanassa upporikas.

Tulkinnan­varainen on myös poroporvari; alku­sointu­syntyisyys vaikuttaa selvältä, mutta sanan merkitys ei varsinaisesti ole ’täysin porvari’, vaan alkuosa muuttaa merkityksen kielteiseksi: ’sovinnainen, vanhoillinen, pikkusieluinen ihminen’. Kuitenkin Suomen sanojen alkuperä ‑teoksen selityksen mukaan alku­peräinen merkitys olisi ’pikkukauppias; rikas kauppa­mies’ ja ”alku­osa poro- on ilm. ainakin ositt. alkusoinnun kautta syntynyt vahventava partikkeli”.

Epäselvä on myös poropeukalo, jossa alku­sointua on vain ensimmäisessä äänteessä.

Alkusointusyntyisiltä vaikuttavat vihoviimein, vihoviimeinen, vihonviimein ja vihonviimeinen ovat selitettävissä myös niin, että alkuosa on epäsäännöllinen lyhentymä sanasta vihdoin.

Vahvistussanat: itsenäisiä vai ei?

Monet vahvistussanat, alkusointuiset ja muut, voitaisiin tulkita sana­liiton pikemminkin kuin yhdys­sanan muodostaviksi tulkittavia. Esimerkiksi Lauri Hakulisen kirja Suomen kielen rakenne ja kehitys (SKRK) esittää (4. painoksessa s. 493) ilmaisun puti puhdas sanaliittona, ”alku­sointu­sana­parina”. Kuitenkin Nykysuomen sanakirja ja sen seuraajat esittävät sen yhdyssanana, edes mainitsematta erikseen kirjoittamisen mah­dol­li­suut­ta.

Kyse ei kuitenkaan liene vain kirjoitusasusta, vaikka SKRK sanookin alku­sointu­yhdys­sanojen olevan ”oikeastaan vain ortografiansa vuoksi” alku­sointu­fraaseista erotettavia. Tässä yhteydessä kirja tarkoittaa sellaisia sanoja kuin kuten henkihieverissä ja yltympäri, joissa kummallakin osalla on merkitys­sisältö, mutta sanojen valintaan on epäilemättä vaikuttanut pyrkimys alku­sointuun.

SKRK:n kuvaus alku­sointu­syntyisistä vahvistus­sanoista on kokonaisuudessaan seuraava:

Erikseen huomautettakoon sellaisista alku­sointu­sana­pareista, joiden ensi osana on redupli­ka­tii­vi­nen, pää­sanansa alku­äänteitä deskriptiivisen­omaisesti toistava vahvike­adverbi, esim.: apposen alasti, paki paraastaan, pilkko(-sen) pimeä, puti puhdas. ruti ruotsalainen, selkosen selällään, supi suomalainen, tipo tiehensä, typö tyhjä, täpö täysi, upo uusi.

Ilmaus ruti ruotsalainen tai rutiruotsalainen esiintyy tällaisissa luetteloissa, mutta ilmeisesti harvoin todellisessa kielen­käytössä. Sana ruti esiintyy vahvistus­sanana monen­laisissa yhdistelmissä, joissa ei ole mitään alku­sointua ja saattaa johtua verbin rutista vartalosta. Vrt. ruutikuiva-sanan selityksiin.

Vaikka selkosen ja selko- esiintyvätkin vain sanan selällään ja vastaavien kanssa, niitä ei voine tulkita varsinaisesti alku­sointu­syntyisiksi. Ne voidaan tulkita pikemminkin selkä-sanan johdoksiksi tai selkeä-tyyppisiin sanoihin perustuviksi.

SKRK siis kuvaa nämä kaikki ilmaukset sana­liitoksi, nykyiset sana­kirjat taas lähes kaikki yhdys­sanoiksi. Todellinen lausumis­tapa varmaankin vaihtelee. Minun kielikorvani mukaan typö tyhjä on melko selvästi kaksihuippuinen, siis sanaliitto, supisuomalainen lähes yhtä selvästi yksihuippuinen, siis yhdyssana, ja apposen alasti selvä sanaliitto.

Normeissa on kuitenkin päädytty yleiseen yhteen kirjoittamiseen, paitsi kun alku­osa on kolmi­tavuinen: selkosen selällään, mutta selkoselällään. Kieli­toimiston ohje­pankin sivu Yhdys­sana vai ei: koulu­kypsä, viisi­vuotias? esittää asian jopa mainitsematta kolmi­tavuisia poikkeuksia (jotka kuitenkin Kieli­toimiston sana­kirjassa ovat erilleen kirjoitettuja): ”Sana­jono on yhdys­sana myös silloin, kun alku­osana on jälki­osaa vahvistava sana, joka ei sellaisenaan esiinny yksin (ruti-)”.

Edellä lainattu sääntö on sellaisenaan kehä­määritelmä: sen mukaan sellainen sana, joka esiintyy vain yhden tai muutaman sanan edellä siihen liittyvänä, muodostaa sen kanssa yhdys­sanan, koska se muodostaa sen kanssa yhdys­sanan. Tarkoitus lienee ollut sanoa, että yhteen seuraavan sanan kanssa kirjoitetaan sellainen vahvistava sana, joka ei muissakaan yhteyksissä esiinny erilleen kirjoitettuna.

Määritelmän tarkennus

Edellä esitetty kuvaus voidaan tarkentaa seuraavaksi määritelmäksi: alku­sointu­syntyinen vahvistus­sana on sana, joka

1. esiintyy yhdyssanan tai sanaliiton alkuosana, joka liittyy yhteen tai muutamaan sanaan
2. ei esiinny muussa yhteydessä edes sana­vartalona
3. muodostaa alku­soinnun ilmauksen toisen osan kanssa
4. vahvistaa toisen osan merkitystä tavalla, joka vastaa sellaisia määritteitä kuin täysin tai aivan
5. on vailla muuta merkitys­sisältöä.

Määritelmää ei ole syytä rajata sen mukaan, miten vahvistus­sana on muodostunut, muuten kuin siten, että tuloksena on uusi sana eikä vain sanan toistuminen tai eri taivutus­muoto. Ulko­puolelle siis jäävät sellaiset toisto­yhdys­sanat ja toisteiset sana­liitot kuin pikapikaa, ruokaruoka ja pienen pieni (tai pienen­pieni).

Kuvailevasti voidaan kuitenkin todeta, että alku­sointu­syntyinen vahvistus­sana koostuu tavallisesti lähtö­sanan alku­konsonantista ja -vokaalista sekä klusiilin ja lyhyen vokaalin muodostamasta aineksesta kuten pö tai ti. Tästä poikkeavat apposen ja sepposen, jotka näyt­tä­vät -nen-loppuisen sanan genetiiveiltä; niiden alku­osat appo ja seppo vastaavat taval­is­ta rakenne­tyyppiä, mutta niissä on kaksois­konsonantti. Saman­tapainen, mutta yksinäis­konso­nan­til­li­nen on vahvistus­sana täpösen.

Kooste alkusointusyntyisistä vahvistussanoista

Seuraava taulukko kattanee yleis­kielen alku­sointu­syntyiset vahvistus­sanat. Huomautuksia-sarakkeessa merkintä NS tarkoittaa, että vahvistus­sana esiintyy Nykysuomen sanakirjassa, mutta ei enää sen seuraajissa (Suomen kielen perus­sana­kirja, Kieli­toimiston sana­kirja); erikseen-sana tarkoittaa, että sana­kirjojen mukaan vahvistus­sana kirjoitetaan erilleen sanasta, jota se vahvistaa.

Uusia ei juuri synny

Alkusointusyntyisiä vahvistussanoja on siis suhteellisen vähän, eikä niitä näytä juuri syntyvän lisää. Matti Puntilan kirjoitus Täpö­täysi ja patajuoppo (Kieli­kello 1/1990) sanoo aiheesta jopa näin: ”Uusien luontevien reduplikaatio­partikkeleiden määrä tuskin kasvaa nykyisestään.” Tämä on sikäli yllättävää, että sellaisten sanojen muodostaminen on helppoa ja vahvistus­sanoja tarvitaan usein.

Vaikka uusia alku­sointu­syntyisiä vahvistus­sanoja muodostetaan jonkin verran ja ne kai usein ymmärretään tarkoitetulla tavalla, ne jostain syystä eivät jää ihmisten mieleen ja leviä kielen­käyttöön. Joku saattaa sanoa tai kirjoittaa epoensimmäinen, joku toinen taas jossain epiensimmäinen, mutta niistä ei muodostu sellaista kiinteää ja yleistä ilmausta kuin vaikkapa upouusi. Yksi leviämisen este varmaankin on, etteivät alku­sointu­syntyiset vahvistus­sanat ole välttämättä hahmotettavissa yksiselitteisesti. Kun joku käyttää sanaa vapivarma, voi kuulija ihmetellä, mikä vapi mahtaa olla, eikä tajuta sitä pelkäksi vahvistus­sanaksi.