Suomen kielen normien muutoksia, luku 7 Sananmuodostus:

-luontoinen ∼ -luonteinen

NSK toteaa sanan luontoinen kuvauksessa näin: ”muuten [kuin henkilöistä] tav:mmin luonteinen”. Tämä näyttäisi sanovan, että voidaan käyttää esimerkiksi joko sanaa kausiluonteinen tai sanaa kausiluontoinen, joskin jälkimmäinen on harvinaisempi. Kuitenkin näistä vain edellinen on NSK:ssa haku­sanana; tämä ei toisaalta ota kantaa siihen, kävisikö myös toinen.

Yksittäisten sanojen osalta NSK kuitenkin ottaa kantaa. Se esittää esimerkiksi, että arka­luonteinen voi tarkoittaa sekä ihmistä (luonteeltaan arkaa) että asiaa (joka vaatii varovaisuutta, hieno­tunteisuutta), samoin arka­luontoinen, mutta siitä sanotaan ”asioista par. arka­luonteinen”.

Myöhemmin muodostui kannaksi, että luontoinen sopii yhdys­sanan jälki­osaksi vain, kun kuvataan ihmistä, ja asioista ja esineistä pitäisi käyttää luonteinen-loppuista sanaa. Tätä ei liene perusteltu missään, ja ajatus on kyseen­alainen: miksei niin ihmisellä kuin asiallakin voisi olla sekä luonto että luonne, ja mitä eroa niillä olisi? Toisaalta ihmisestä puhuttaessakin on luonteinen-loppuisia sanoja pidetty mahdollisina, joten selvää tehtävän­jakoa ei tavoiteltu.

PSK esittää hakusanan -luontoinen kuvauksessa ensin käytön luontoon viittaamassa (esim. karuluontoinen Lappi), sitten ihmistä kuvaamassa (esim. rajuluontoinen), jolloin vaihtoehtona on-luonteinen-loppuinen sana, ja lopuksi: ”esineistä, asioista paremmin: luonteinen”. Aivan samanlaisen kannanoton esittää >Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (vielä 4. painoksessa v. 2011).

KSK:ssa ei ole kannanottoa, vaan se vain kuvaa, että -luontoinen-loppuisia sanoja käytetään myös esineistä ja asioista.

Asia siis normitettiin yleisesti PSK:ssa, ja nyttemmin normi on purettu. Purkaminen on kuvattu Kielikellon 4/2014 artikkelissa Kielitoimiston sanakirja verkkoon seuraavasti:

Vanhastaan on suositettu luontoinen-sanan sijasta käytettäväksi sanaa luonteinen silloin, kun ei puhuta ihmisistä vaan esineistä ja asioista. Sanoja ei ole kuitenkaan pystytty pitämään erillään, eikä ole tarpeenkaan. Yhdyssanoissa käytäntö on vaih­del­lut sana­kohtaisesti, mutta esimerkiksi sanapari arkaluontoinen asia on ollut käy­tös­sä yleisempi kuin arkaluonteinen asia. Tällaiset luontoinen- ja luonteinen-sanat on esitetty nyt synonyymeina.

Epäselvää on kuitenkin, ovatko molemmat vaihto­ehdot aina oikeita. KSK esittää lukuisia sana­pareja, joissa luonteinen ja luontoinen ovat mahdollisia ja tarkoittavat sanaa. Siinä on kuitenkin monia luonteinen-loppuisia sanoja, kuten eriluonteinen, joille ei ole luontoinen-loppuista synonyymia, ja myös muutama vastakkais­suuntainen tapaus: iloluontoinen, kruununluontoinen, pahaluontoinen, pahanluontoinen. Ehkä tämä on tulkittava vain niin, että näissä tapauksissa on otettu mukaan vain yleisempi vaihto­ehto. Toisaalta esimerkiksi ilo­luonteinen ei ole paljoakaan harvinaisempi kuin ilo-luontoinen, ja eri­luontoinen on suunnilleen yhtä yleinen kuin eri­luonteinen. Lisäksi NSK:ssa on myös eri­luontoinen haku­sanana, selityksenä ”luonnoltaan erilainen”, mutta kun esimerkkeinä ovat eriluontoiset seudut, veljekset, on kyseen­alaista, onko tässä mitään merkitys­eroa.

Sana kruununluontoinen on varmaan useimmille outo, vaikka KSK:kin tuntee sen. Selityksenä on, että se on maasta käytetty oikeus­termi, merkityksenä ’johon vain valtiolla voi olla omistus­oikeus’. Maa on siis ”luonnoltaan” sellainen, että vain kruunu (valtio) voi sen omistaa. Taustaa selittää, että NSK:ssa sanan luontoinen yhden merkityksen kuvaus viittaa sanaan maanluonto, jonka selitys on: ”s. lak. Maan­luontoja on kolmea pääryhmää: vero- l. perintö-, rälssi- ja kruununmaa. Uusimman lainsäädännön mukaan maan­luonnnot ovat suureksi osaksi menettäneet merkityksensä.” On kyseen­alaista, onko KSK:n kuvaus edes historiallisesti oikea; vrt. Tieteen termi­pankin kuvaukseen sanasta maanluonnot.