NSK:n mukaan verbien taivutustyypissä 41 (mallisanana kihistä) on rinnakkaismuotoja, joissa verbin vartalo muuttuu merkittävästi: kihisen ∼ kihajan, kihisi ∼ kihaji, kihisisi ∼ kihajaisi. Tähän ei liity tyylilaji-, murteellisuus- tms. huomautusta, ainoastaan se, että kihaji on sulkeissa, ja selitysten mukaan ”normaalityyliin kuulumattomat tai harvinaiset taivutusmuodot on pantu sulkeisiin”. Vaikka NSK:n taivutuskaava ei esitäkään muita kihaj-alkuisia muotoja kuin edellä mainitut kolme, sen esimerkeistä voidaan päätellä (esimerkiksi sana väräjävä hakusanassa väristä), että ainakin partisiipin preesens voi olla sellainen.
Kirjallisuudessa on esiintynyt muitakin tällaisia muotoja, esimerkiksi väräjäen (Uusi Suometar v. 1890), väräjänyt (4 esiintymää Korp-korpuksissa) ja väräjämään (yli tuhat esiintymää Korp-korpuksissa).
PSK:ssa ja KSK:ssa ei taivutuskaavoissa mainita mitään kihajaa-tyyppisiä muotoja. Voisi siis ajatella, että niitä kaikkia pidetään nykykieleen kuulumattomina. Tilanne on kuitenkin mutkikkaampi.
Esimerkiks sana heläjää on PSK:ssa hakusanana, mutta vain viittauksena sanaan helistä, jonka kuvauksessa on seuraava esimerkki: ”Sävel, soitto, nauru helisee, harv. heläjää.” Näin oli aluksi KSK:ssakin, mutta kuvausta muutettiin niin, että sanan helistä kuvauksessa ei enää mainita muotoa heläjää ja että toisaalta on omana hakusananaan heläjää. Sille on oma taivutustyyppinsä (77), ja siitä sanotaan ”Vaillinainen taivutus; vain joitakin kolmannen persoonan muotoja”. KSK esittää vain muodot heläjää, heläji ja heläjäisi. Ajatuksena lienee, että näiden lisäksi ei muita olekaan, paitsi vastaavat, -vät-loppuiset monikot. Joka tapauksessa KSK:n mukaan siis vain 3. persoonan muodot ovat mahdollisia, eivät infinitiivit eivätkä partisiipit (kuten heläjävä).
Kuitenkaan KSK:aan ei ole otetty heläjää-tyyppisiä synonyymeja läheskään kaikille verbeille, joille tällaiset muodot ovat NSK:n mukaan mahdollisia, vaan vain seuraavat: heläjää. kumajaa, vipajaa. Esimerkiksi sanaa väräjää ei KSK:ssa ole.
Kyseiset taivutusmuodot ovat nykykielessä harvinaisia, mutta niitä esiintyy runokielessä ja joissakin sanonnoissa. Esimerkiksi väräjää esiintyy 1930-luvun raamatunsuomennoksessa neljä kertaa, ja ilmaus väräjävällä äänellä on edelleen käytössä;
Kieliopillinen ero on siinä, että NSK:n mukaan joukolla verbejä on tietynlainen rinnakkainen taivutus, kun taas PSK:n ja KSK:n mukaan on joukko vajaasti taipuvia verbejä kuten heläjää, jotka ovat sellaisten verbien kuin helistä synonyymeja. Vaikka tämä uudempi lähestymistapa on muoto-opillisesti johdonmukaisempi, se merkitsee (koska kyseisiä synonyymeja on otettu mukaan hyvin valikoiden). että monet käytössä olevat verbinmuodot tulkitaan yleiskieleen kuulumattomiksi.
Hiukan samanlainen tapaus on NSK:n verbien taivutustyyppi 40, mallisanana palata. NSK:n mukaan siinä on vaihtoehtoisia taivutusmuotoja: palaan ∼ palajan, palaisi ∼ palajaisi, ilman tyylilaji- tms. merkintää. KSK:n taivutuskaavoissa palajaa-tyyppisiä muotoja ei ole. Sanan palata kuvauksessa on kyllä erikseen seuraava huomautus: ”(vanh., ylät. myös taivutusmuotoja palajan, palajat, palajaisi jne.)” Tässä siis j:lliset muodot tulkitaan taivutusmuodoiksi, ei erillisen verbin muodoiksi; tämä onkin loogista, koska j:n esiintyminen on kielihistoriallisesti vain saman vartalon muunnelma. Verbille halata merkityksessä ’haluta (hartaasti), toivoa, kaivata, ikävöidä’ mainitaan muodon halaa rinnalla muoto halajaa, jota kohdan molemmissa esimerkeissä käytetään. Se lieneekin tavallisempi, varmaankin erotukseksi verbistä halata merkityksessä ’syleillä’.