Sellaisten kielten nimitysten kuin suomen kieli tai suomenkieli kirjoittaminen on ollut varsin horjuvaa. Aluksi yhteen kirjoittaminen oli tavallisinta, ja muun muassa Lönnrot kirjoitti niin. E. N. Setälä kuitenkin kirjoitti erikseen, ja hänen kantansa vaikutti. Virallista päätöstä ei kuitenkaan tehty. Aluksi ei edes ollut virallista kielenhuoltoelintä, ja kun sellainen oli perustettu, se ei koskaan käsitellyt asiaa.
Kielten nimien kirjoittaminen sanaliitoiksi vakiintui kielioppeihin ja kielenoppaisiin 1940-luvulla, kuten kirjassa Kielenhuollon juurilla kuvataan (s. 165–175, kohta 4.2). Kuitenkin vielä NSK:ssa on hakusana suomenkieli, joskin siinä sanotaan, että erikseen kirjoittaminen on tavallisempaa. PSK ja KSK ovat ottaneet kantaa erikoisella tavalla: hakusana on säilytetty, mutta sanaliittona (suomen kieli); yleensä niiden hakusanoina ei ole sanaliittoja. Käytäntö on pysynyt kirjavana, ja suositellun asun ohella esiintyy yleisesti myös suomenkieli, ja myös Suomen kieli ja jopa Suomenkieli esiintyvät edelleen.
Kielenhuollon juurilla ‑kirjan ilmestymiseen liittyvässa haastattelussa Seikkailuja kielenhuollon historiaan kirjan tekijä kertoo:
Selvityksen tarve lähti usein kielineuvonnassa esitetystä kysymyksestä. Ensimmäinen taisi koskea kielten nimien kirjoittamista: miksi suomen kieli eikä suomenkieli? En keksinyt ohjeelle kielellistä perustetta silloin enkä myöhemminkään, ja huomasin yllätyksekseni, ettei se ollut selvä asia 1900-luvun alkupuolen kielimiehillekään, vaan oli pätevyydeltään kaksi tasavahvaa puoluetta, jotka riitelivät keskenään. Erilleen kirjoittamisen kanta voitti 1950-lukuun mennessä ehkä siksi, että Setälä oli esittänyt sen kieliopissaan ja Saarimaa jatkoi samaa oppaissaan. Kielten nimien kirjoittaminen on yksi niistä asioista, joista ei koskaan tehty varsinaista päätöstä kielilautakunnassa.
Ilmeisesti ensimmäinen viralliseksi tulkittava kannanotto on vasta Kielikellon 4/1996 artikkelissa Yhdyssanat. KOP:ssa asia esitetään selvästi: sivu Yhdyssana vai ei: suomen kieli, suomenkielinen esiittää: ”Kun kielen nimi (kuten suomi) esiintyy sanan kieli kanssa, sanat kirjoitetaan erilleen: suomen kieli. Kokonaisuus muodostaa kyllä kiinteän yhdistelmän, mutta erilleen kirjoittaminen on vanha käytäntö.” Todellisuudessa siis vanhassa käytännössä kirjoitettiin milloin yhteen, milloin erikseen, ja erikseen kirjoittaminen on kyllä yleistynyt, mutta ei ole koskaan ollut lähelläkään yksinomaista käytäntöä.
Kielenhuollon juurilla ‑kirjassa esitetään myös, että nykyisestä normista poikkeaminen voisi joskus olla perusteltua, ja ehdotetaan normin muuttamista (”tarkentamista”):
Joissain yhteyksissä kielten nimet olisi kuitenkin syytä kirjoittaa yhteen selvyyden takia, niin kuin jo Ekman (Tunkelo) esitti aikoinaan artikkelinsa alaviitteessä: ”Esim. Norjan lapinkieltä on lapin murteista enimmän viljelty kirjallisuudessa.” Samaa ehdotti Kettunenkin oppaaseensa liittyvässä Suomen kielen ohjesanastossa (1949): ”suomen kieli t. suomenk. (esim. hyvän suomenkielen mukainen)”. Esimerkiksi ilmauksessa ”1600-luvun suomenkielen ortografia” on kieli ilman muuta selvempi yhteen kuin erikseen kirjoitettuna. Kielten nimien normia olisi syytä tarkentaa tältä osin tulevissa oppaissa.
Esimerkki on erikoinen, sillä ilmaus olisi sujuvasti lyhennettävissä asuun, jossa ei ole lainkaan kieli-sanaa: ”1600-luvun suomen ortografia”.
Tämän koosteen ensimmäinen versio on kirjoitettu 8.11.2015. Koostetta on muutettu viimeksi 29.4.2026.
Tämä sivu kuuluu Jukka ”Yucca” Korpelan avoimeen tietosivustoon Datatekniikka ja viestintä, osaan Ihmisten kielet.