Sanan piano monikon partitiivi ja genetiivi ovat PSK:n ja NSK:n mukaan vain pianoja ja pianojen, mutta NSK:n mukaan sana taipuu kuten arvelu, joten mahdollisia ovat myös partitiivi pianoita ja genetiivit pianoiden ja pianoitten (ja sulkeisiin pantuna pianoin, joka tuskin on ollut käytössä). Pois jätetyt muodot ovat olleet harvinaisempia, mutta niitä on esiintynyt ja esiintyy edelleen, muun muassa musiikkiliikkeiden ilmoituksissa.
Tätä muutosta ei ole missään kai selitetty saati perusteltu. Voi kuitenkin arvella, että syynä on uusi käsitys ääntämyksestä. Vanhojen kielioppien mukaan suomessa on vain tietty joukko diftongeja eikä ia kuulu joukkoon. (Kieliopeissa ei ennen edes mainittu, että yleiskielen diftongi ie esiintyy länsimurteissa yleisesti asussa ia tai iä – hiano miakkamiäs). Nyttemmin on alettu tulkita, että esimerkiksi ia voi esiintyä sekä k:n astevaihtelun takia (esimerkiksi sanassa pian) että nuorehkoissa lainasanoissa. ISK kuvailee kohdassa Diftongi vai vokaaliyhtymä?:
Tavunrajan hahmotus voi vaikuttaa myös sanapainoon ja eräissä tapauksissa sanan taivutukseenkin. Esimerkiksi substantiivit piano ja maestro taipuvat tavallisesti kuin kaksitavuiset sanat: pianojen (*pianoiden), maestrojen (~ harv. maestroiden), mikä viittaa siihen, että yhtymät ia ja ae äännetään niissä diftongeina.
Lainatussa kohdassa sana pianoiden on merkitty asteriskilla (*), joka tarkoittaa ”epäkieliopillista ilmausta” eli kai sellaista, mitä ennen sanottiin kielenvastaiseksi: ilmausta, jota ei todellisuudessa esiinny kielessä (paitsi ehkä satunnaisena virhemuodosteena kieltä vasta oppivan käytössä tai leikillisenä). Tämä on erikoista, koska sana siis on NSK:n mukainen ja koska se on edelleen käytössä esiintyy muun muassa musiikkialan yritysten kielessä.
Vanhan ajattelutavan mukaan siis piano ääntyy pi.a.no, missä pisteet osoittavat tavurajaa. Tällöin olisi luonnollista, että monikossa olisi pianoita ja pianoiden, joskin niiden ohessa voisi olla (harvinaisina) myös pianoja ja pianoiden. Vrt. esim. samahahmoisen (kolmitavuisen o-loppuisen) sanan numero taivutukseen. Jos taas ajatellaan, että piano ääntyykin pia.no, on aika selvää, että taivutus on samanlainen kuin sanan hieno, joten pianoita ja pianoiden olisivat yhtä mahdottomia kuin hienoita ja hienoiden. Tältä kannalta sanakirjoissa tehty muutos on ymmärrettävä – mutta silloin kai on ajateltava, että kaksitavuinen ääntämys on ainoa mahdollinen.
Muutos on tehty epäjohdonmukaisesti. Esimerkiksi edellä mainitulle sanalle maestro KSK esittää edelleen molemmat taivutustavat, samoin sanalle fiasko.