Vanha norminmuutos on, että 1940-luvulla asetettiin aiemmin olennainen suositeltavammaksi kuin oleellinen ja sitten tämä kannanotto aika lailla unohtui, eikä siitä esimerkiksi NSK:ssa ole jälkeäkään. Silti esiintyy yhä ajatuksia, joiden mukaan olennainen on parempaa kieltä.
Sanat oleellinen ja olennainen ilmestyivät sanakirjoihin samaan aikaan, vuonna 1865. E. A. Saarimaa esitti Kielenopas-kirjassaan (1, painos 1947), että oleellinen on ”oudohko” johdos, ja suositteli käyttämään sen sijasta sanaa olennainen. Hän sai ajatukselleen tukea jopa siinä määrin, että Suomen Akatemian kielilautakunta asetti olennainen-sanan etusijalle Virittäjässä 54 (1950):
Kielilautakunta käsitteli asiaa 5. 11. 49 ja katsoi, että olennainen selvemmän johtonsa ja sellaisten paralleelien kuin satunnainen, näennäinen synnynnäinen takia on asetettava etusijaan, silti leimaamatta oleellistakaan huonoksi.
Seuraavalla vuosikymmenellä julkaistu NSK Nykysuomen sanakirja esittää kuitenkin molemmat sanat ilman kannanottoa tai tyylilajimerkintää.
Saarimaan huomio sananjohdosta on kyllä oikea: kun kantasanana on ole- (olla-verbin taivutusvartalo), ei e:n pidentymiselle johtimen llinen edellä ole perusteita. Tässä on vaikuttanut sellaisten sanojen kuin tarpeellinen ja hyveellinen malli; niissä ee kuuluu kantasanan taivutusvartaloon (esimerkiksi tarve : tarpeen). Lisäksi llinen-johdin ei yleensä liity verbivartaloon.