Standardi, mikä se on?

Sisällys:

Tämän jutun tarkoitus on selventää, mitä eri asioita sanalla standardi saatetaan tarkoittaa eri yhteyksissä. Kuvailen lyhyesti, mitä organisaatioita toimii standardoinnin alalla erityisesti tietotekniikassa (oikeammin: datatekniikassa). Lisäksi ehdotan, että tämän sanan käyttö väljimmässä merkityksessä korvattaisiin sanalla normi.

Mikä on standardi

Standardi sanan laajimmassa merkityksessä voitaisiin määritellä jonkin organisaation esittämäksi suositukseksi siitä, miten jokin asia tulisi tehdä. Yleensä ”asia” tarkoittaa tässä jotakin laajahkoa kokonaisuutta. ”Asia” voi olla vaikkapa keittiökalusteiden mitoitus, verkkovirran jännite, lisäaineiden ilmoittaminen elintarvikkeiden pakkauksissa, päivämäärien merkitseminen tai C-ohjelmointikielellä tehdyt ohjelmat.

Käytännössä on toki olennaista, miten laajasti suositus tulee hyväksytyksi. Niinpä standardi-sanaa voidaan jopa sellaisista asioista, jotka ovat tulleet hyvin yleiseen käyttöön, vaikka niitä ei missään ole erikseen esitetty suosituksina. Standardi-sanaa käytetään markkinointi­väit­teis­sä ehkä jopa tahallisen harhaanjohtavasti. Ks. Matti P. Pulkkisen pakinaa Poista varmistin, kun kuulet sanan standardi!

Noudatetaanko standardeja, ja miksi?

Standardien noudattamisessa on suuria eroja. Monilla aloilla standardien noudattaminen on itsestäänselvyys; mitäpä elämästä tulisi, jos esimerkiksi sähköpistokkeet eivät noudattaisi standardeja? Osa standardeista taas on jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi; kenties ne ihmiset, joiden noudatettaviksi ne on tehty, eivät tiedä niiden olemassaolosta - tai sitten he eivät halua noudattaa niitä.

Ks. SFS:n Web-sivuilla olevaa juttua Standardien tarkoitus ja hyödyt. Standardoinnin syitä ja standardeista johtuvia etuja valottaa myös SFS-käsikirja 1, Standardien tarkoitus ja käyttö (verkossa PDF-muotoisena).

Standardit eivät suinkaan ole lakeja. Yleisesti ottaen ei ole mitään tapaa pakottaa ketään ihmistä tai mitään organisaatiota noudattamaan standardeja. Poikkeuksia on toki olemassa, mutta silloinkaan ei ole yleensä ole kyse siitä, että valtion lakiasäätävä elin olisi nimenomaisesti antanut jollekin standardille lain voiman. (Tosin esimerkiksi Suomessa on erikseen säädetty, että SI-mittajärjestelmää koskevaa standardia on noudatettava, mutta säädös koskee vain eräitä tilanteita kuten tavaran painon ilmoittamista silloin, kun hinta määräytyy painon mukaan.) Pikemminkin voidaan sanoa, että joissakin tapauksissa laki epäsuorasti velvoittaa varsinkin elinkeinonharjoittajat noudattamaan standardeja silloin, kun tämän voidaan katsoa kuuluvan ns. hyvään kauppatapaan.

Varsinkin tietotekniikassa standardeja noudatetaan siksi, että yhteentoimivuus on välttämätöntä. Jotta dataa voisi siirtää järjestelmästä ja ohjelmasta toiseen ja laitteita ja systeemejä voisi eri tavoin kytkeä toisiinsa, tarvitaan jonkinlaisten yhteisten määritysten (spesifikaatioiden) noudattamista.

Viralliset standardit

Standardi sanan suppeimmassa merkityksessä eli virallinen standardi on kansainvälisen standardointijärjestön ISO:n standardiksi vahvistama normi (kansainvälinen standardi) tai sen jonkin jäsenjärjestön, esimerkiksi SFS:n, standardiksi vahvistama normi (kansallinen standardi).

Usein kansallinen standardi on sisällöltään täysin identtinen vastaavan kansainvälisen standardin kanssa taikka siitä vain joissakin yksityiskohdissa poikkeava. Toisaalta kansainvälinen standardi usein perustuu johonkin kansalliseen standardiin tai on valmisteltu jonkin kansallisen standardointijärjestön johdolla. Varsin usein ISO-standardi perustuu yhdysvaltalaiseen ANSI-standardiin; sen on puolestaan saattanut ”alihankkijana” laatia esim. NISO.

Tietotekniikan kansainväliset standardit on hyvin usein laadittu yhteistyössä IEC:n kanssa ja ne ovat molempien organisaatioiden vahvistamia. Siksi niihin etenkin virallisissa yhteyksissä viitataan tyyliin ISO/IEC 8859-1 (eikä vain ISO 8859-1).

Kansallisen ja kansainvälisen tason välissä on alueellinen taso. Sen organisaatioista Suomelle merkittävin on eurooppalainen CEN. Se laatii erityyppisiä standardeja ja spesifikaatioita. Virallisimmat eli ”eurooppalaiset standardit” EN:t ovat siinä mielessä velvoittavia, että CENin jäseninä olevien kansallisten standardointijärjestöjen on laadittava kustakin EN:stä vastaava kansallinen standardi.

Usein esitettyyn kysymykseen ”Miksi standardit maksavat?” lyhyt vastaus on: koska niiden tekeminen maksaa. Viralliset standardit ovat todellakin yleensä maksullisia, ja omasta pussista maksettaessa varsin kalliita. Asiaa selittää mm. juttu The Myth of Free Standards: Giving Away the Farm.

Muut standardit

Internet-standardeiksi kutsutaan niitä muutamia RFC:itä, joille IETF on vahvistanut STD-statuksen. Ks. dokumenttia Mitä RFC:t ovat?. Väljemmässä merkityksessä voidaan tarkoittaa myös sellaista standards track -RFC:tä, jota yleisesti noudatetaan. Tällainen kielenkäyttö on kuitenkin omiaan sotkemaan asioita. Usein on parempi puhua vain RFC:stä. Jos halutaan korostaa RFC:n sisältöä vastakohtana asiakirjalle, joka sen sisällön esittää, voidaan käyttää sanaa protokolla. Myös ilmaisu Internet-normi voi olla sopiva joissakin yhteyksissä.

”Teollisuusstandardi” on aika usein käytetty vastine englannin sanalle industry standard. Käännös on sikäli huono, että englannin sanalla industry on paljon laajempi merkitys kuin suomen sanalla teollisuus on - ainakin sellaisessa kielenkäytössä, jossa englannin vaikutus ei ole kovin paljon muuttanut sanojen merkityksiä. Joka tapauksessa itse käsite on epämääräinen. Usein sillä viitataan jonkin hallitsevassa asemassa olevan yrityksen kuten Microsoftin tai Intelin noudattamaan käytäntöön jossakin asiassa. Sellainen käytäntö saattaa muodostua muidenkin yritysten noudattamaksi tai ainakin tukemaksi ”alan käytännöksi”. Toisaalta sillä voidaan tarkoittaa alan useiden yritysten keskenään sopimaa käytäntöä. Jos sopijaosapuolia on useita ja toiminnassa on mukana muitakin tahoja kuin alan tuottajia - esimerkiksi tuotteiden ostajien jonkinlainen edustus - ja toiminta on järjestetty esimerkiksi jonkin konsortion (consortium) puitteisiin, voitaisiin puhua alan omasta standardista tai mieluummin alan omasta normista. Tavoitteet ovat tällöin paljolti samanlaiset kuin virallisilla standardeilla (ja Internet-standardeilla) mutta organisaatio ja menettelytavat ovat erilaiset. Esimerkkinä voidaan mainita World Wide Web -konsortio (W3C), joka käytännössä hyvin pitkälle päättää Webiä koskevista alan normeista, ja alkujaan eurooppalaisten tietokonevalmistajien yhdistykseksi perustettu ECMA, jonka tehtävänä on standardoinnin edistäminen.

On myös olemassa useita kansainvälisiä ja alueellisia (esim. eurooppalaisia) organisaatioita, jotka pyrkivät edistämään jonkin alan standardointia. Lisäksi kansalliset standardointijärjestöt toimivat yhteistyössä myös oman maansa eri alojen organisaatioiden kanssa.

Konsortiomuotoinen tai muu virallista standardointiorganisaatiota kevyempi menettely normien laatimiseksi saatetaan valita useista syistä. Ensinnäkin toiminta on silloin joustavampaa ja nopeampaa, koska virallinen standardointi edellyttää määrättyjen muotojen noudattamista, joissakin asioissa yksimielisyyttä ja standardeja vahvistettaessa yleensä määräenemmistöä. Konsortio taas voidaan muodostaa sellaisten organisaatioiden kesken, joilla on riittävä yksimielisyys keskenään. Lisäksi konsortiosta voidaan tehdä alakohtainen ja siinä voidaan keskittyä sen alan kysymyksiin. Virallinen standardointikin tehdään toki asiantuntijatyön pohjalta, mutta sen on kuljettava tietä, jossa asiat vahvistetaan korkeammalla päätöksentekotasolla, jolla tietenkään ei enää ole syvällistä kunkin erityisalan asiantuntemusta.

Suuntaus on kohti virallisen ja epävirallisemman standardoinnin joustavaa yhdistämistä. Erityisesti tietotekniikan alalla tätä on pidetty tärkeänä, koska toisaalta normeja pitää kehittää nopeasti, toisaalta halutaan hyötyä virallisen standardoinnin eduista joissakin yhteyksissä. Ks. esim. CEN/ISSS:n sivuja.

Normit saattavat olla myös toimialakohtaisia tai muuten tarkoitetulta sovellettavuudeltaan rajoitettuja. Tällaisia ovat Suomessa esimerkiksi julkisen hallinnon suositukset (JHS:t).

Eri tahoilla määriteltyjen standardien ja muiden normien merkitystä kuvaa se, miten laaja on The Open Groupin Standards Information Base, vaikka siinä on mukana vain aivan keskeisimpiä datan käsittelyssä ja siirrossa tarvittavia kansainvälisiä normeja. Mainittu aineisto sisältää myös hyödyllisiä yleiskuvauksia ja linkkejä.

Tietotekniikan standardien saatavuus

Myös tietotekniikan standardit ovat pääsääntöisesti maksullisia. Niistä kuitenkin monet ovat vapaassa jakelussa eri syistä. Lisäksi usein on vapaasti saatavilla standardiehdotuksia, myös sellaisia, jotka eivät sisällöltään poikkea lopullisesta standardista.

SFS-standardeja myy Suomen Standardisoimisliitto SFS. Lisäksi se välittää EN-, ENV- ja ISO-standardeja. SFS:n sivuilla kerrotaan myös kirjastoista, jotka hankkivat kaikki SFS:n julkaisemat standardit.

ISO:n ja IEC:n yhteisen teknisen komitean JTC1:n sivuilta on saatavissa maksutta eräitä tietotekniikan alan kansainvälisiä standardeja.

NISOn sivustosta on saatavilla amerikkalaisia tietotekniikkaan liittyviä, lähinnä informatiikan alaan kuuluvia ANSI/NISO-standardeja, joista osa on sisällöltään jotakin ISO-standardia vastaavia.

Euroopan standardijärjestö CEN, joka laatii mm. EN-standardit, julkaisee myös epävirallisempia CWA-asiakirjoja, jotka ovat konsensukseen perustuvia määrityksiä. Niistä osa on vapaasti saatavilla: CEN Workshop Agreements.

ECMA julkaisee standardejaan ja teknisiä raporttejaan verkossa. Monet ECMA-standardeista vastaavat sisällöltään jotakin ISO-standardia. Esimerkiksi standardi ISO-8859-1 on asiallisesti sama kuin ECMA 94.

WWW:tä koskevaa standardointia hoitaa käytännössä lähinnä Word Wide Web Consortium, W3C. W3C:n suositukset ja raportit, mukaan lukien suositusluonnokset ja -ehdotukset, julkaistaan verkossa.

IETF:n julkaisemat RFC:t ovat saatavilla hyvin monesta paikasta, samoin niiden eräänlaiset esiversiot Internet-Draftit. Yksi virallinen jakelupaikka on RFC Editor -sivusto.

Unicode-konsortion laatima merkistöstandardi Unicode (joka vastaa ISO 10646 -standardia) sekä siihen liittyviä dokumentteja on saatavilla konsortion sivuilta. Sama koskee standardin luonteista tietokoostetta Common Locale Data Repository, CLDR.

Suomalaiset julkisen hallinnon suositukset (JHS:t), joista monet koskevat tai sivuavat tietotekniikkaa, ovat kaikki saatavilla verkosta JHS-sivustosta.

TIEKEn sivuston osassa Kauppamenettelyt ja standardit on tietoja kansainväliseen kauppaan liittyvistä standardeista ja suosituksista.

ITU-T julkaisee teletekniikan alan standardeja, joista jotkin kuuluvat osittain tietotekniikan alaankin. ITU:n julkaisuja on ostettavissa eri tavoin. Tarjolla on myös mahdollisuus pieneen määrään maksuttomia standardien latauksia.

Telealan eurooppalainen standardointijärjestö ETSI julkaisee standardinsa verkossa. Niitä voi hakea erityisen lataussivun kautta.

Termeistä: standardi vai normi?

Kuten edellä sanotusta ilmenee, standardi-sanalla on hyvin kirjavaa käyttöä. Tiukimmillaan sana tarkoittaa vain määrättyjen kansallisten ja kansainvälisten standardointijärjestöjen standardiksi vahvistamia dokumentteja. Esimerkiksi tietotekniikan alalla sellaisia on suhteellisen vähän verrattuna siihen, paljonko alaa on väljemmässä mielessä standardoitu.

Standardilla voidaan vielä tarkoittaa vain ”yleistä käytäntöä”. Tämä on niin epämääräinen käsite, että on parempi käyttää siitä epämääräistä nimitystä kuin kutsua sitä standardiksi tai normiksi ollenkaan. Usein on erittäin kiistanalaista ja tulkinnanvaraista, mikä on jonkin alan yleinen käytäntö, ellei sitä ole edes kirjattu mihinkään asiakirjaan, jota voisi pitää jonkinasteisena normina.

Edellä esitetyn pohjalta suosittelen, että sanaa normi käytettäisiin yleisnimityksenä ja sanaa standardi suppeammassa merkityksessä. Selvintä olisi, jos standardi (ilman etuliitettä) tarkoittaisi vain virallista standardia ja Internet-standardi vain ja nimenomaan RFC:tä, jolla on STD-status. ”Teollisuusstandardin” asemesta olisi asiallista puhua alan normista tai alan käytännöstä sen mukaan, onko kyse normista, joka on edes periaatteessa sovittu jollakin foorumilla (muualla kuin yhden yrityksen sisällä) vai onko se muotoutunut muuta kautta.

Vai olisiko kuitenkin niin, että sana ”normi” liian laajasti ymmärretään velvoittavaksi? Mikä sitten voisi olla sopiva yläkäsite?