Ajatuksia sananvapaustoimikunnan mietinnöstä

Seuraavat kommentit koskevat sananvapaustoimikunnan mietintöä (komiteanmietintö 1997:3). Siinä tehdyt ehdotukset olennaisesti torjuttiin, mutta asiat nousivat uudelleen esille muutamaa vuotta myöhemmin, kuten ilmenee oikeusministeriön sivulta sananvapauslainsäädännön uudistamisesta. Hallitus antoi 2002-04-19 eduskunnalle esityksen laiksi sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi (HE 54/2002). (Lisätietoja: oikeusministeriön tiedote Sananvapauden käyttämistä koskevat säännökset ajan tasalle ja Digitodayn uutinen Uusi laki selkeyttää julkaisutoimintaa internetissä.) Käsittelystä kertoo EFFin sananvapaussivu. Eduskunta hyväksyi 2003-02-17 lain sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä huomattavien muutosten jälkeen, ja laki tuli voimaan 2004-01-01.


Yleisvaikutelma toimikunnan esityksistä

Toimikunta on lähtenyt siitä, että eri viestintämuotoja tulisi sananvapauden kannalta säädellä yhdellä lailla. Tarkemmin sanoen se ehdottaa painovapauslain, radiovastuulain ja eräiden kaapelitelevisiota koskevien säädösten kumoamista samalla, kun säädettäisiin yleinen "laki sananvapauden käyttämisestä joukkotiedotusvälineissä". Herää tietysti kysymys siitä, miksi uudella lailla olisi hankalan pitkä nimi. Tarkempi perehtyminen osoittaa kuitenkin, että asiallisesti kyseessä ei olisikaan sananvapauslaki vaan laki sananvapauden rajoittamisesta.

Toimikunnan ehdottama laki voidaan jakaa seuraaviin osiin:

1 § - 2 § normiviittaus ja soveltamisala
3 § - 6 § määritelmiä
7 § - 9 § oikeus julkaisu- ja ohjelmatoimintaan
10 § - 14 § julkaisu- ja ohjelmatoiminnan harjoittajan velvollisuudet: vastaavan toimittajan nimeäminen, ilmoitusvelvollisuus, tallennusvelvollisuus ja velvollisuus julkaista viranomaisen tiedotuksia
15 § - 17 § velvollisuus julkaista vastineita ja oikaisuja
18 § - 20 § vastuu viestin sisällöstä
21 § - 22 § prosessioikeudellisia säädöksiä
23 § - 24 § verkkoviestin jakelun keskeyttäminen ja julkaisun takavarikko
25 § - 26 § rangaistuksia ja menettämisseuraamuksia
27 § tuomion julkaisemisen velvollisuus
28 § - 29 § voimaantulosäädökset

Varsinaisesti sananvapautta määritteleviä pykäliä on siis vain kolme, ja niidenkin sisältö on suunnilleen sama kuin hallitusmuodon sananvapauspykälän. Olennainen lisäys on oikeastaan vain lähdesuoja, jonka käytännöllinen merkitys on siinä, että julkaisijan ei tarvitse poliisikuulustelussa eikä oikeudenkäynnissäkään paljastaa viestin laatijan tai tietolähteen henkilöllisyyttä. Toisaalta tämä suoja sekä sen rajoitukset sisältyvät myös toimikunnan ehdottamaan oikeudenkäymiskaaren muutokseen.

Täten vaikuttaa siltä, että toimikunta on pyrkinyt tekemään lainsäädäntöön pääasiassa vain sellaisia ulkonaisia muutoksia, jotka johtuvat julkaisutekniikan muuttumisesta. Vaikka vanha painovapauslaki kumottaisiinkin, sen henki jäisi elämään. Sitä henkeä kuvaa hyvin seuraava luonnehdinta lain syntytilanteesta:

Vaikka muutos [sensuurista painovapauteen] periaatetasolla oli suuri, lain sisällöstä voi päätellä, ettei mihinkään mullistavaan paino-olojen uudistukseen käytännössä pyritty. Ennakkosensuurin poistamisen vastapainoksi on lakiin otettu erittäin pikkutarkat määräykset painamiseen, lehtien julkaisemiseen ja painokirjoitusten levittämiseen liittyvistä viranomaisille tehtävistä ilmoituksista, vastuun jakautumisesta painokirjoitusten sisällöstä sekä viranomaisten tehtävistä julkaisutoiminnan valvomiseksi.

Lain viidestäkymmenestä neljästä pykälästä noin kaksi kolmannesta sisältää näitä vastuu-, valvonta- ja rangaistusmääräyksiä, joiden tehtävänä on varmistaa jälkikäteen tapahtuvan kontrollin nopeus ja tehokkuus.

(Timo Vuortama ja Lauri Kerosuo: Viestinnän lait ja säännöt. Viides painos. Kustannus-Mäkelä Oy, Karkkila, 1994.)

Mitä on sananvapaus?

Hallitusmuodon 8 §:n 1. momentissa on sananvapaus määritelty seuraavasti:
Jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä. Tarkempia säännöksiä sananvapauden käyttämisestä annetaan lailla. Lailla voidaan säätää kuvaohjelmia koskevia lasten suojelemiseksi välttämättömiä rajoituksia.

Hallitusmuoto on nykyisin korvattu Perustuslailla, mutta sen 12 §:ssä on edellisen kanssa identtinen säädös.

Jos tarkoituksena olisi säätää hallitusmuodossa edellytetty laki painovapauden käyttämisestä, olettaisi, että yksi keskeinen säädös olisi painovapauden sisällön määrittely. Tältä osin ehdotus on, kuten edellä mainittiin, käsitteellisyydeltään kuitenkin samalla tasolla kuin hallitusmuodon säädös ja siis tarpeeton.

Sananvapauden tarkempi käytännöllinen määrittely ei toisaalta ole tarpeenkaan, jos lähdetään siitä, että yksilönvapaus on valtiojärjestyksen johtavia periaatteita ja että valtio saa puuttua ihmisten elämään vain laissa säädetyillä perusteilla. Toisaalta se, millaisia nämä perusteet voivat olla, on jo hallitusmuodossa määritelty.

Tältä kannalta on käsittämätöntä, että "sananvapaustoimikunta" ehdottaa paitsi sananvapauden eräiden rajoitusten voimassa pitämistä myös niiden lisäämistä. Tämä on sikäli varsin erikoista, että hallitusmuodon sananvapauspykälässä on erikseen säädetty varsin suppea alue, jolla sananvapauden rajoittaminen on ylipäänsä mahdollista ("kuvaohjelmia koskevia lasten suojelemiseksi välttämättömiä rajoituksia").

Sananvapaus sisältää toisaalta sen, että valtio ei saa estää ihmisiä esittämästä tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä, ja toisaalta sen, että ihmiset eivät saa estää toisiaan tekemästä sitä. Jälkimmäistä ei itse asiassa kai ole missään erikseen kriminalisoitu. Käytännössä kyseeseen ilmeisesti tulisivat hyvin yleisluonteiset rikoslain säädökset pakottamisesta, varkaudesta, pahoinpitelystä tms. sen mukaan, millaisia menettelytapoja käytettäisiin. Ehkäpä se riittää. Mutta hämmästyttävää on, että sananvapaustoimikunta ehdottaa rangaistussäädöstä teknisistä rikkeistä kuten ilmoittamisvelvollisuuden laiminlyönnistä mutta ei itse sananvapauden loukkaamisesta.

Määritelmien viidakko

Toimikunta ei siis ole tähdännyt sananvapauden tarkempaan määrittelemiseen. Sen sijaan se on innostunut kehittämään uussanoja ja uuskäsitteitä kuten verkkoviesti, joka mielenkiintoista kyllä tarkoittaisi myös esimerkiksi yleisradiolähetystä. Ilmeisesti esimerkiksi se, onko Web-sivujen joukko verkkojulkaisu vai ei, riippuisi siitä, olisiko se yhtenäiseksi laadittu kokonaisuus, jota "on tarkoitus julkaista säännöllisesti", mitä kummaa se sitten tarkoittaisikin.

On erittäin epäselvää, miten toimikunta on ajatellut nettijulkaisemisen eri muotojen sijoittuvan kehittelemäänsä käsiterakennelmaan. Olisiko esimerkiksi nyysiryhmän moderaattori "vastaava toimittaja", joka voitaisiin tuomita "päätoimittajarikkomuksesta"? Tämä olisi varsin vierasta todellisuudelle, jossa moderaattorin toiminnan luonne voi vaihdella suuresti - se voi yksinkertaisesti rajoittua vain ilmeisten häiriköintiviestien poissuodattamiseen.

Toimikunnan rakentama käsiteviidakko on tarpeellinen vain toimikunnan itsensä kehittämien ongelmien ratkaisemiseksi. Jos lähdetään siitä, että viestinnän eri muodoissa vallitsee sananvapaus, ei ole mitään erityistä syytä halkoa hiuksia niiden eri muotojen määrittelemiseksi.

"Ken rikkoo, sen on syy"

Vaikka toimikunta ehdottaakin muutoksia päätoimittajan vastuuseen, se lähtee nykyisen painovapauslain tavoin siitä, että periaate "ken rikkoo, sen on syy" ei riitä. Päätoimittaja (tai toimikunnan sanoin "vastaava toimittaja") olisi edelleenkin tuomittavissa, vaikka häntä ei olisikaan "pidettävä - - rikokseen tekijänä tai osallisena" (!). Toimikunta esittää tällaisen päätoimittajajärjestelmän ulottamista nettijulkaisemiseen, tosin kutsuen päätoimittajaa "vastaavaksi toimittajaksi" (vaikka ehdotettu rikosnimike on toisaalta "päätoimittajarikkomus"!).

Taustalla on ilmeisestikin sellainen ajattelu, että jos toimittaja lähdesuojaan vedoten kieltäytyy paljastamasta varsinaista kirjoittajaa, hän joutukoon itse vastuuseen laittomasta kirjoituksesta. Tätä ei kuitenkaan sanota lakiehdotuksessa, eikä rangaistavuutta sidota lähdesuojaan eikä kirjoituksen nimettömyyteen.

Samaan aihepiiriin liittyvät vaatimukset viestien kirjoittajien ilmoittamisesta. Niiden tavoitteena on mitä ilmeisimmin helpottaa rikosten tutkintaa. Epäselvää on, onko toimikunta todella pohtinut asiaa vaiko vain siirtänyt painovapauslain määräykset, hiukan nykyaikaistettuina ja verkkojulkaisemiseenkin yleistettyinä, ehdottamaansa uuteen lakiin. Joka tapauksessa toimikunta on, ilmeisesti teknisen asiantuntemuksen puutteen takia, päätynyt ehdottamaan täysin absurdia sananvapauden rajoitusta: sen ehdottaman 13 §:n mukaan palvelimen tms. ylläpitäjän "on huolehdittaja siitä, että hänellä on - - verkkoviestin lähettäjän selvittämiseksi tarpeelliset tunnistamistiedot". Koska sellaisia tietoja ei käytännössä voida saada, säädös kieltäisi ja kriminalisoisi verkkojulkaisemisen. (Todellisuudessahan "verkkoviestin" lähettäjätiedot koostuvat lähinnä muutamista teknisistä tiedoista, jotka on varsin helppo väärentää, joten ne eivät missään tapauksessa riitä tunnistamiseen.)

Nimellä vai ilman?

Toimikunnan olisi tullut ottaa kantaa siihen yksinkertaiseen kysymykseen, tuleeko viestejä julkisuuteen saatettaessa jokaisen esiintyä tunnistettavasti omalla nimellään vai onko anonyymi kirjoittelu sallittua. Tämä on ymmärrettävästi vaikea kysymys, koska toisaalta rajoittamaton anonyymisyys merkitsee avointa mahdollisuutta monenlaiseen laittomuuteen ja toisaalta sananvapauteen sisältyy myös mahdollisuus arkaluonteisten asioiden käsittelyyn. Jos anonyymisyyden suojassa voidaan riskittömästi julkaista mitä vain, voidaan myös loukata muiden ihmisten oikeuksia ilman periaatteellistakaan rangaistuksen pelkoa.

Järkevä kompromissi keskeisten oikeusperiaatteiden ristiriidassa olisi se, että viestien julkistaminen nimettömänä on sallittua vain silloin, kun viestistä vastuullinen henkilö on viranomaisten tiedossa mahdollista rikostutkintaa varten. Ajattelutavaltaan tämä olisi lähellä sanomalehtien käytäntöä, jossa nimimerkkikirjoittajia vaaditaan ilmoittamaan nimensä ja osoitteensa toimituksen tietoon, mutta olisi oikeudellisesti kestävämmällä pohjalla: anonymiteetin murtaminen perustuisi viranomaisen lain nojalla tekemään ratkaisuun, ei esimerkiksi satunnaisen toimittajan mielijohteeseen. Tämä ei ehkä tyydytä innokkaimpia vapauden vaatijoita, mutta se olisi sopusoinnussa oikeusvaltion periaatteiden kanssa: sananvapaus sisältää vapauden sanoa mitä vain, mutta muut oikeusperiaatteet aiheuttavat sen, että sanoistaan pitää vastata. Eri asia on, missä määrin tämä olisi valvottavissa. Toimikunnan ehdottama ns. lex Helsingius siirtää kuitenkin valvontavastuun taholle, jolle se ei lainkaan kuulu.

Yleisten oikeusperiaatteiden kannalta vaihtoehtoja on oikeastaan vain seuraavat kaksi:

Kummallakin näistä on omat ongelmansa. Mutta niiden välisillä kompromisseilla on todennäköisesti kummankin selkeän ratkaisun haitat ilman vastaavia etuja.

Lähdesuoja

Lähdesuojan merkitys on siinä, että se mahdollistaa lehdistön ja muiden tiedotusvälineiden tiedonhankinnan ilman, että tietolähteenä toimiva ihminen joutuu rikosoikeudelliseen tai moraaliseen vastuuseen tai kostotoimien kohteeksi tiedon paljastamisesta. Tätä pidetään yleisesti yhtenä vapaan tiedonvälityksen piirteenä.

Toisaalta lähdesuoja mahdollistaa sen, että tiedotusvälineiden kautta tehdään rikoksia siten, että laki nimenomaisesti estää rikollisen henkilöllisyyden selvittämisen. Ratkaisuksi tähän ongelmaan ei riitä, että lähdesuoja voidaan murtaa törkeiden rikosten tutkinnassa. Sehän tulisi kyseeseen vain harvoissa tapauksissa eikä mitenkään edes estäisi rikollisen toiminnan jatkamista. (Verkkoviestin jakelun keskeyttäminen ja julkaisun takavarikko kohdistuisivat yhteen viestiin tai julkaisuun, eivät itse julkaisutoimintaan.)

Viranomaisten tiedotusten julkaisemisen velvollisuus

Toimikunnan ehdottaman lain 14 § velvoittaa julkaisijaa "korvauksetta julkaisemaan viranomaisen tiedotuksia" eräissä tapauksissa. Vaikka tarkoituksena lieneekin ollut huolehtia hätätilanteita koskevasta tiedottamisesta, muotoilu - etenkin sanat "muusta tärkeästä syystä" - mahdollistaisi tiedotusvälineiden muodollisesti laillisen ottamisen viranomaisten käyttöön. Miltei mikä tahansa tiedotushan voidaan selittää tarpeelliseksi ihmishengen suojelemiseksi, onhan ihmisen henki niin monesta asiasta kiinni. Ehdotuksessa ei edes ole täsmennetty "viranomaisen" käsitettä, joten ilmeisestikin esim. kunnilla olisi oikeus saada tiedotteitaan valtakunnallisiin sanomalehtiin maksutta.

Julkisen vallan oikeus velvoittaa kansalaisia ja oikeushenkilöitä toimenpiteisiin hätätilanteissa on periaatteellisesti itsestään selvä. Toisaalta menettelytavoista, toimivallasta yms. sen suhteen tulisi säätää aivan muualla kuin sananvapauslaissa. Erityiskysymyksenä voidaan esittää, onko perusteltua vaatia tiedotusvälineiltä hätätiedotusten maksutonta julkaisemista. Kysehän on niiden kannalta liiketoiminnasta, jonka kustannukset on katettava tavalla tai toisella, ja toisaalta julkinen valta kerää veroja ja maksuja rahoittaakseen omaa toimintaansa.

Vastine- ja oikaisuoikeus

Toimikunta esittää varsin laaja-alaista vastine- ja oikaisuoikeutta. Näistä oikaisuoikeus voisi olla periaatteellisesti perusteltavissa, joskaan tietojen virheellisyys ei ole ollenkaan ongelmaton asia. Lisäksi oikaisuoikeuden rajoittaminen oikaisun vaatijaa itseään taikka hänen tai sen toimintaa koskeviin asioihin osoittanee, että kyse on olennaisesti samanlaisesta asiasta kuin vastineoikeudessa.

Vastineoikeus yleisenä periaatteena on puolestaan jyrkästi sananvapauden vastainen. Jos jokainen, jolla on "perusteltu syy katsoa tulleensa loukatuksi" tiedotusvälineessä, saa vaatia sitä julkaisemaan oman vastineensa, päädytään omituiseen tilanteeseen.

Oikea lähestymistapa olisi, että subjektiivisen loukkaantumisen ja näennäisobjektiivisen tietojen virheellisyyden asemesta kiinnitettäisiin huomiota vain viestien sisältöön ja esitystapaan yleisten oikeusperiaatteiden ja konkreettisten muissa laeissa olevien säädösten valossa. Rikoslaissa on jo säädökset mm. kunnian ja yksityiselämän loukkaamisesta. Vahingonkorvauslaista seuraa, että tahallisella väärien tietojen levittämisellä aiheutettu vahinko on korvattava. Tarvitaanko tällaisten lisäksi joitakin lisäsäädöksiä sananvapauslakiin? Olisiko niiden tarkoitus toimia sanktioina silloin, kun normaaleihin laillisiin sanktioihin ei ole edellytyksiä?

Ajatus siitä, että virheellinen tai loukkaava viesti jotenkin korjattaisiin julkaisemalla vastine tai oikaisu "samankaltaisella tavalla", perustuu mekaaniseen tai ehkä jopa myyttiseen ajatteluun eikä viestinnän todellisuuteen. Lehdistönkään nykyisin julkaisemat vastineet eivät käytännössä suinkaan tavoita kuin ehkä murto-osan niistä, jotka olivat lukeneet alkuperäisen viestin.

Sinänsä ei ole mahdotonta ajatella, että joissakin tapauksissa viestinnässä tehdyn oikeudenloukkauksen vaikutusta pyritään korjaamaan velvoittamalla siihen syyllistynyt levittämään oikaiseva viesti sopivalla tavalla. Tämä ei kuitenkaan ole sananvapauslakiin kuuluva asia, vaan siitä olisi otettava yleinen säädös rikoslakiin ja esimerkiksi vahingonkorvauslakiin. Tuomioistuimen harkintaan olisi jätettävä se, mikä on kussakin tapauksessa sopiva tapa.

Pitäisikö sananvapautta sittenkin rajoittaa?

Edellä on tarkasteltu eräitä toimikunnan ehdottamia sananvapauden rajoituksia ja todettu ne vääriksi. Toisaalta on syytä kysyä, onko rajoittamaton sananvapaus sittenkään nyky-yhteiskuntaan sopiva ja onko se sitä, mitä haluamme.

Tätä varten on kysyttävä, mikä varsinaisesti on sananvapauden sisältö. Perinteisestihän se on käsitetty niin, että jokaisella on laillinen oikeus perustaa esimerkiksi sanomalehti ja julkaista siinä mitä haluaa. Tämä ei suinkaan sisällä sitä, että kaikilla olisi tosiasiallinen mahdollisuus saada äänensä kuuluviin sanomalehdessä. Kaikki eivät pysty perustamaan ja julkaisemaan sanomalehteä. Ja tokkopa monikaan edes haluaisi lukea sellaista lehteä, johon sananmukaisesti kuka tahansa saa sananmukaisesti minkä tahansa jutun.

Nettijulkaiseminen, jota toimikunta kutsuu verkkojulkaisemiseksi, on suuressa määrin muuttanut ja tulevaisuudessa vielä enemmän muuttaa tilannetta. Nettiyhteyden hankkiminen ja käyttäminen julkista nettikirjoittelua varten ei välttämättä ole ihan halpaa, mutta se on sentään hinnaltaan aivan eri luokkaa kuin vaikkapa lehden perustamisen ja julkaisemisen kustannukset. "Jokamiehen julkaiseminen" on todellisuutta. Toisaalta lukijoiden mahdollisuudet valita - itse määräämillään automaattisilla suodattimilla tai muutoin - mitä he haluavat lukea merkitsevät sitä, että julkaisemisen käsite muuttuu. Viestien julkaisemisen asemesta keskeiseen asemaan nousee viestien etsiminen. Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että viestin paneminen tarjolle muuttuisi merkityksettömäksi toimenpiteeksi.

Huomattavan vähän on kiinnitetty huomiota siihen, missä määrin sananvapaus merkitsee ihmisten muiden olennaisten vapauksien rajoittamista. Missä määrin ihminen saa tyrkyttää omia viestejään muille? Sisältyykö sananvapauteen oikeus täyttää muiden ihmisten postilaatikot tai saapuvien viestien tiedostot tai faksilaitteet tai yleisesti ympäristö millä hyvänsä moskalla, joka on jossain mielessä viesti? Tämä on hyvin todellinen ja nopeasti kärjistyvä ongelma, koska nettiviestinnässä massalähetykset ovat lähettäjälle hyvin halpoja: kustannukset maksaa käytännössä vastaanottaja.

Suomen lainsäädännössä sananvapaus on nykyisin määritelty sanakääntein, johon sisältyy fraasi "kenenkään estämättä". Toimikunta ehdottaa saman linjan jatkamista, tosin modernimmalla fraseologialla: "Ketään ei saa ennalta estää - -". Tietenkään ei oikeasti tarkoiteta sitä, mitä sanotaan. Ei siinä tarkoiteta, ettei päätoimittaja saisi estää lehteään julkaisemasta juttua. Ja toisaalta, kuten edellä on todettu, sananvapauden varsinaista loukkaamista ei ole erikseen kriminalisoitu.

Olennaista olisi tässä yhteydessä määritellä, mitä viestien saattaminen "yleisön saataville" tarkoittaa. Perinteisesti sillä on tarkoitettu lehtien ja kirjojen julkaisun ja myynnin kaltaista toimintaa, ja muuta viestintää on tarkasteltu ikään kuin sellaisen "oikean" julkaisemisen matkimisena. Ajattelutapa olisi syytä tarkistaa. Julkaisemisen jonkinlaiseksi perusmalliksi pitäisi käsittää viestien tarjolla pitäminen: viesti on löydettävissä ja saatavissa, kun etsijä antaa sopivia avainsanoja tai muita hakumäärittelyitä. Sellaista viestintää on esimerkiksi Web-sivujen laatiminen ja ylläpito.

Sananvapaus tulisi käsittää ennen muuta oikeudeksi laatia ja pitää yleisön saatavilla viestejä siten, että viranomaiset eivät saa tarkastaa niitä ennalta. Toimintaan saa tietenkin käyttää vain sellaisia resursseja, joihin asianomaisella on laillinen käyttöoikeus, mutta muutoin kukaan ei saa rajoittaa tai estää sitä. Alaikäisten ja muiden vajaavaltaisten osalta tarvittaisiin kuitenkin ilmeisesti erityisiä säädöksiä; jos holhoojalla on vastuu, hänellä kai pitäisi olla myös siihen liittyviä valvonta- ja rajoitusoikeuksia. (Tätäkään aihetta ei ole juurikaan pohdittu tähän mennessä, ja sen merkitys kasvaa nopeasti.)

Toisaalta sananvapaus tulisi ymmärtää ensisijaisesti viestien passiiviseksi tarjolla pitämiseksi, ei niiden aktiiviseksi tarjoamiseksi muiden nähtäväksi tai kuultavaksi. Jälkimmäistä seikkaa olisi tarkasteltava ennen muuta ympäristökysymyksenä sanan laajassa merkityksessä. Sananvapaus ei sisällä oikeutta täyttää omilla viesteillään muiden ihmisten esineellistä, visuaalista, äänellistä tai edes sähkömagneettista ympäristöä, olipa kyse julkisista tai yksityisistä tiloista. Tältä pohjalta, ja vain tältä pohjalta, voidaan hyväksyä se, että radio- ja tv-toiminta on erikseen säädeltyä, joskin sen nykyisenkaltainen säätely on ristiriidassa sananvapauden kanssa. Samalta pohjalta olisi säädeltävä esimerkiksi oikeutta lähettää fakseja ja meilejä ("sähköpostia") sekä harjoittaa ulkomainontaa. Silloin on viestin lähettäjän oikeudet suhteutettava samaa viestintätapaa käyttävien muiden tahojen oikeuksiin sekä vastaanottajien oikeuksiin.

Voidaan myös kysyä, onko tilanteita, joissa on perusteltua rajoittaa sananvapautta siten, että tuomioistuimen päätöksellä kielletään laittoman viestin levittäminen ja sellainen päätös pannaan täytäntöön tarvittaessa pakkokeinoin. Kysehän ei tällöin olisi varsinaisesti ennakkosensuurista mutta ei myöskään vain siitä, että teosta joutuu vastuuseen. Toimikunta ehdottaa jatkamista kasuistisella linjalla, jossa julkaisun takavarikon ohella otettaisiin käyttöön "verkkoviestin jakelun keskeyttäminen" sen sijaan, että annettaisiin yleissäädös aiheesta.

Loppupäätelmät

Toimikunnan ehdottama lainsäädäntö on perusluonteeltaan yhtä vanhentunutta kuin se, jonka se korvaisi. Käytännössä se toisi nettijulkaisemiseen sananvapauden rajoituksia ja muotovaatimuksia. Sellaiset rajoitukset ja säätely perustuvat pohjimmaltaan sensuuriajan ajatteluun, ja ne olisi yksinkertaisesti poistettava kaikelta julkaisemiselta. Sen sijaan olisi määriteltävä positiivisesti sananvapauden sisältö siten, että samalla taataan ihmisten oikeus olla vastaanottamatta viestejä tai, myönteisemmin sanottuna, oikeus itse valita, mitä viestejä vastaanottaa.