Tässä esitetään sanaluokkajako, joka perustuu sanojen taivutukseen ja käyttöön lauseissa (syntaksiin), ei merkityksiin. Luokitusperusteet ovat samantapaisia kuin Isossa suomen kieliopissa, mutta johdonmukaisempia.
Sanojen jakaminen sanaluokkiin voidaan kokea itsetarkoitukseksi, esimerkiksi äidinkielen opetuksessa, kun tehdään tehtäviä, joissa pitää analysoida virkkeitä ja sanoa jokaisesta sanasta sen sanaluokka, taivutusmuoto ja asema lauseenjäsenenä. Sellaisissa tehtävissä halutaan yleensä yksinkertaisia ja yksikäsitteisiä vastauksia: kukin sana kuuluu tiettyyn luokkaan.
Sanaluokkien tuntemisella on kuitenkin käytännöllinen merkityksensä. Yleiskielen säännöissä (normeissa, ohjeissa) viitataan usein sanaluokkiin, samoin vieraiden kielten opetuksessa. Kun esimerkiksi englannin sanasta sanotaan, että se on verbi, annetaan tietoa siitä, miten sitä taivutetaan ja millaisissa tilanteissa sitä voi käyttää. Näin on siitä huolimatta, että englannin verbien taivutus on varsin erilaista kuin suomen.
Sanaluokkien merkitys on siinä, että ne helpottavat huomattavasti sanojen taivutuksen ja käytön sekä sananjohdon kuvaamista. Sanaluokkajakoja on erilaisia, eikä mitään niistä voi sanoa oikeaksi tai vääräksi. Ne ovat eriasteisesti ja eri tavoin hyödyllisiä. Sanaluokkajakoja vertailemalla voidaan havaita, että hyödyllisimpiä ovat sellaiset, jotka perustuvat ensisijaisesti taivutukseen ja toissijaisesti käyttöön lauseissa, syntaksiin.
Sanaluokkajaon tarkoituksen takia on syytä pyrkiä eroon vanhojen kielioppien kuvauksista, jotka painottavat sanojen merkitystä ja jotka usein vielä on ymmärretty vielä merkityskeskeisemmin kuin niissä on ollut tarkoitus. Niiden kirjoittajat ovat ajatelleet, että merkitykseen viittaaminen on yksinkertaista ja havainnollista. Esimerkiksi lause ”substantiivit ovat esineiden ja asioiden nimiä” on ehkä tarkoitettu johdattelevaksi tai suuntaa antavaksi kuvaukseksi, ei varsinaisesti määritelmäksi. Sellaiseksi se kuitenkin on koettu, koska ei ole annettu muutakaan määritelmää.
Sanaluokkakäsitteen merkitys korostuu sellaisissa kielen muutoksissa, joissa sana ikään kuin ylittää luokkansa rajat. Esimerkiksi sellainen arkikielen ilmiö kuin sanan normi käyttö taipumattomana määritteenä, kuten ilmauksessa normi päivä ’normaali, tavallinen päivä’, on vaikea hahmottaa vanhan kiinteän sanaluokkajaon pohjalta. Se voidaan kokea kirjoitusvirheeksikin, niin että se olisi vain yhdyssanan normipäivä väärä kirjoitusasu. Saatetaan sanoa, että ilmauksessa on käytetty substantiivia adjektiivin tehtävässä ja siis väärin. Kyseessä ei kuitenkin ole kovin adjektiivinen käyttö, koska määrite ei taivu: ei sanota normissa päivässä, vaan normi päivässä. Taipumattomasta adjektiivista puhuminen taas on hiukan outoa, vaikka nykykielioppien mukaista. Sopivampi kuvaus olisi, että sanaa normi käytetään paitsi substantiivina myös (arkikielessä, ei normien mukaisessa yleiskielessä) taipumattomana etuattribuuttina, kuten myös esimerkiksi sanaa pikku, jolla ei muunlaista käyttöä olekaan.
Nykysuomen sanakirjassa on sanan yhteydessä yleensä tieto sen sanaluokasta. Sen seuraajista, Suomen kielen perussanakirjasta ja Kielitoimiston sanakirjasta, tällainen tieto poistettiin. Niissä taivutustiedot on kuitenkin ilmoitettu taivutustyypin numerolla siten, että siitä ilmenee, onko kyseessä nomini vai verbi. Muut sanat voidaan päätellä taipumattomiksi tai vajaataivutteisiksi, ja tämä tieto yleensä ilmoitetaan myös erikseen. – Kielitoimiston sanakirjaan otettiin sanaluokkatiedot vuoden 2024 versiossa
Sanaluokkatiedon pois jättäminen johtui ehkä osittain siitä, että sanaluokkiin jakaminen on koettu liian kaavamaiseksi. Toisaalta se merkitsi muun muassa sitä, että adjektiiveja ja substantiiveja ei järjestelmällisesti erotettu toisistaan, ei myöskään sanan käyttöä toisaalta adverbina (esimerkiksi jäädä jälkeen), toisaalta postpositiona (esimerkiksi joulun jälkeen).
Vanhoissa kieliopeissa kuvataan suomen sanaluokat osittain taivutuksen, osittain merkityksen mukaan. Käytännössä jälkimmäinen on painottunut muun muassa kouluopetuksessa ja muutenkin, koska sen mukainen jako on paljon tarkempi ja sen mukaisia luokkia käytetään enemmän. E. N. Setälän kirja Suomen kielioppi : äänne- ja sanaoppi : oppikouluja ja omin päin opiskelua varten (2., tarkastettu painos 1902) esittää asian seuraavasti:
Etupäässä taivutusta – – silmällä pitäen [sanat] jaetaan kolmeen sanaluokkaan: 1) nomineihin, 2) verbeihin ja 3) partikkeleihin.
Etupäässä merkitystä silmällä pitäen ne jaetaan yhdeksään sanaluokkaan: 1) substantiiveihin, 2) adjektiiveihin, 3) lukusanoihin, 4) pronomineihin, 5) verbeihin, 6) adverbeihin, 7) post- ja prepositsioneihin, 8) konjunktsioneihin ja 9) interjektsioneihin.
Setälä jatkaa, että yleensä nämä luokitukset yhdistetään: jälkimmäisen luokituksen neljä ensimmäistä luokkaa katsotaan nomineiksi ja neljä viimeistä partikkeleiksi.
Sanaluokkajako on pysynyt lähes samana; lähinnä vain nimityksiä on muutettu. Iso suomen kielioppi (ISK), jossa asiaa käsittelee etenkin kohta § 438 Sanaluokkajaon perusteet, jakaa kuitenkin Setälän partikkelit (joille ei ISK:ssa ole yhteisnimitystä) vain kolmeen ryhmään: adverbit, adpositiot (prepositiot ja postpositiot) ja partikkelit, joita ISK:n mukaan ovat vain konjunktiot ja interjektiot. (ISK:n uusia ratkaisuja ja nimityksiä kuvailee Kielikellon 3/2006 artikkeli Kieliopin peruskäsitteitä: sanaluokat.) Toisaalta Nykysuomen sanalistaan merkittiin sanojen sanaluokat ensin niin, että partikkeli-sana kattaa Setälän tavoin kaikki taipumattomat sanat, ja vuoden 2024 versiossa taas käytetään sen alaryhmiä Setälän jaon mukaan, mutta erottaen prepositiot ja postpositiot toisistaan.
ISK:ssa tarkempaa jakoa ei enää esitetä etupäässä merkitykseen perustuvana, vaan se tehdään ”ensisijaisesti syntaktisin ja semanttisin perustein”. Käytännössä syntaksi eli se, miten sana sijoittuu lauserakenteisiin, on ollut keskeinen.
Kouluopetuksen takia on kuitenkin yleistä, että sanaluokkien määrittelyn ymmärretään koostuvan merkitykseen viittaavista kuvauksista kuten ”adjektiivit ovat sanoja, jotka ilmaisevat, millainen jokin on”. Tämän takia on ymmärrettävää, että esimerkiksi järjestyslukusanojen nykyinen määritteleminen adjektiiveiksi on herättänyt kummastusta. Eihän sana kolmas ilmaise, millainen jokin on, vaan paikan jossain järjestyksessä!
Sijataivutus voidaan määritellä pääosin muoto-opillisesti, ottamatta kantaa sanaluokkiin tai sanojen merkityksiin. Ongelmia syntyy lähinnä pronominien taivutuksessa, koska siinä esiintyy muotoja, jotka eivät sovi nominien yleisiin taivutuskaavoihin. Esimerkiksi se-pronominin muoto siinä sisältää essiivin päätteen, mutta pronominilla on myös oikea (harvinaisehko) essiivimuoto sinä (esimerkiksi ilmauksessa sinä päivänä, kun taas siinä vastaa käytöltään ja merkitykseltään inessiivimuotoja.
Sijataivutukseen kuuluvat kieliopeissa yleisesti esitetyt sijat, kuitenkin niin, että akkusatiivi määritellään nykyisin muoto-opillisin perustein, joten akkusatiivi on vain persoonapronomineilla ja sanalla kuka ~ ken (muotona kenet). Niin sanonut marginaaliset sijat abessiivi, komitatiivi ja instruktiivi eivät ole erikoisasemassa, sillä ne ovat harvinaisia yleisesti, eivät niinkään sanatyyppi- tai sanakohtaisesti. Sen sijaan erikoisasemassa on sijapääte -s, joka on käytössä vain joistakin vajaataivutteisista sanoista.
Numerus tarkoittaa tässä sitä, että sijamuodoilla on erikseen yksikön ja monikon muodot. Ns. monikkosanoilta kuten urut numerus pääosin puuttuu: niillä on vain monikkomuodot, poikkeuksena yksikön nominatiivi, joka esiintyy yhdyssanan alkuosana, esimerkiksi urkuparvi. Monikkosanan käsite ei ole selvärajainen; esimerkiksi housut mainitaan yleensä monikkosanaksi, mutta todellisuudessa siitä käytetään jonkin verran yksikkömuotoja.
Myös verbien finiittisillä muodoilla voidaan sanoa olevan numerus (esimerkiksi yksikössä menee, monikossa menevät), mutta se on osa niiden persoonataivutusta, jossa ei ole mitään monikon tunnukseksi kuvattavissa olevaa.
Tässä käytetään nimitystä verbitaivutus siitä melko mutkikkaasta taivutuksen kokonaisuudesta, johon kuuluvat
Verbien finiittitaivutus (edellä olevan luettelon kolme ensimmäistä kohtaa) voidaan kuvata myös yksinkertaisemmin muun muassa yhdistämällä moduksen ja tempuksen käsitteet. Ks. Voi tempuksia, voi moduksia – suomen verbitaivutus uudella tavalla kuvattuna.
Suomen kieliopeissa kuvataan infinitiivejä olevan kolmesta viiteen ja niillä joitakin sijamuotoja. Vaihtoehtoisesti voidaan kuvata, että on vain yksi infinitiivi, jonka sijamuodot sisältävät sijapäätteen edellä erilaisia aineksia eri sijoissa, esimerkiksi laula-e-ssa, mutta laula-ma-lla. Ks. Suomen kielen infinitiivit – uusi tulkinta.
Joissakin esityksissä käytetään nimitystä verbidi, joka kattaa infinitiivit ja partisiipit ja mahdollisesti teonnimijohdoksia kuten tuleminen (ellei sitä lasketa infinitiiviksi) ja tulo. Tämä kyllä kuvaisi niiden ominaislaatua: ne muodostetaan päätteillä verbeistä ja niillä on verbin syntaktisia ominaisuuksia, mutta niiden oma taivutus on luonteeltaan nominien sijataivutusta ja osittain numerustaivutusta. Syntaktiset verbiominaisuudet ovat kuitenkin rajallisia. Verbidit voivat muun muassa saada määritteekseen paikallissijaisen, esimerkiksi välinettä ilmaisevan substantiivin kuten verbitkin, esimerkiksi tullessani autolla, autolla tuleva, autolla tuleminen, autolla tulo (vrt. tulin autolla). Tässä on kuitenkin niin paljon rajoituksia ja erikoisuuksia, että on osuvampaa sanoa, että verbideillä on omat syntaktiset ominaisuutensa, jotka poikkeavat sekä nominien että verbien ominaisuuksista. Lisäksi verbidien nimitykseksi sopisi paremmin verbinomini, koska kyse ei ole verbinkaltaisesta sanasta, vaan verbikantaisesta nominista, jolla on joitakin verbin syntaktisia ominaisuuksia.
Taivutuksen ja sananjohtamisen ero on suhteellinen, kuten ISK:n § 61 Taivutuksen ja johtamisen vertailua kuvailee. Sanojen luokituksen kannalta olennaisia ovat seuraavat seikat:
Yhdeksi eroksi taivutuksen ja johtamisen välillä esitetään usein se, että taivutus ei muuta sanaluokkaa, johtaminen saattaa muuttaa. Tässä on lähellä kehämääritelmään päätyminen etenkin, jos sanaluokat määritellään taivutuksen perusteella.
Olisikin aiheellista käyttää yläkäsitettä, joka kattaa sekä taivutuksen ja johtamisen. Yleensä ei edes ole syytä eritellä, kummasta kulloinkin on kyse. Yläkäsitteelle ei kuitenkaan ole helppo muodostaa luontevaa nimitystä. Esimerkiksi ”sananmuodostus” voitaisiin helposti ymmärtää väärin, myös muun muassa yhdyssanojen muodostamisen kattavaksi.
Sanaa ”taivutus” olisikin ehkä järkevää käyttää laajassa merkityksessä, joka kattaa myös tavallisesti sananjohdoksi kutsutut ilmiöt. Tämä vastaisi yleisiä käsityksiä, ja asiantuntijat taas osaavat muutenkin erottaa varsinaisen taivutuksen johtamisesta.
Vaikka sananjohdolta ei tässä yhteydessä vaadita ainakaan täyttä produktiivisuutta, on selvää, että sanaluokkajaon kannalta olennaisimpia ovat produktiivisimmat johtimet.
Seuraavaan ehdotukseen on pyritty valitsemaan esimerkit niin, että niissä sanan merkitys poikkeaa selvästi merkityskeskeisen kuvailun mukaisesta.
Perusluvut (peruslukusanat) luetaan tässä luokituksessa substantiiveihin (esim. viisi), järjestysluvut (järjestyslukusanat) adjektiiveihin (esim. viides). Perusluvuilla on eräitä taivutuksen ja käytön erikoisuuksia, jotka voisivat puoltaa niiden määrittelemiseksi erityiseksi numeraalien alaluokaksi nominien luokassa.
Seuraavassa kuvataan luokittain jaon perusteet.
Nomineilla on yleensä täydellinen sija- ja numerustaivutus. Joiltakin nomineilta voi kuitenkin puuttua suurin osa yksikön muodoista tai suurin osa monikon muodoista. Esimerkiksi sana hää esiintyy yksikössä vain nominatiivimuodossa yhdyssanan alkuosana, ja sana vuo esiintyy yleensä vain yksikössä ja monikon nominatiivissa, joskin ammattikielessä myös varsinainen monikkotaivutus on jossain määrin mahdollinen.
Nominien jako alaluokkiin on monelta osin suhteellinen ja tulkinnanvarainen. Yleisesti voidaan sanoa, että substantiivi voi esiintyä subjektina, adjektiivi taas substantiivin attribuuttina. Taivutuksessa on se ero, että substantiivi voi saada possessiivisuffiksin (esim. kirjani), adjektiivi ei (esim. kaunis-sanalla ei ole muotoa kauniini); tätä kuitenkin hämärtää, että adjektiiveja usein käytetään substantiiveina (esim. nuoret ’nuoret ihmiset’), jolloin possessiivisuffiksi on mahdollinen (esim. nuoremme). Partisiippeja voidaan käyttää syntaktisesti kuten adjektiiveja, mutta ne on muodostettu verbin taivutusmuotoina (tai johdoksina), ja lisäksi niillä on syntaktista erikoiskäyttöä lauseenvastikkeissa, esim. kuulin hänen laulavan, ja verbien liittomuodoissa, esim. olen laulanut. Toisaalta sekä tavalliset adjektiivit että partisiipit voivat saada myös substantiivin luonteen, esimerkiksi nuori ja tehtävä.
ISK:n kohta § 713 Mitä pronominit ovat? alkaa kuvailulla, joka näyttäisi määrittelevän käsitteen puhtaasti merkityksen pohjalta: ”Pronominit ovat nomineja, joilta puuttuu muiden nominien luokittava ja kuvaileva merkitys. Pronominien avulla käsitellään puheenalaisia tarkoitteita luokittamatta niitä leksikaalisesti.” Tosin se hiukan myöhemmin lisää: ”Syntaktisesti pronomineille on yhteistä, että ne saavat muihin nomineihin verrattuna varsin rajallisesti laajennuksia, jotkin eivät lainkaan.”
Pronominit näyttävät muodostavan eräänlaisen jäännösryhmän: pronomineja ovat muut nominit kuin substantiivit ja adjektiivit (ja vanhassa luokituksessa lukusanat). Toisaalta pronominit vastaavat käytöltään lähinnä substantiiveja, osittain adjektiiveja, ja monilla niistä on kummankinlaista käyttöä. Esimerkiksi tämä voi esiintyä subjektina, mutta myös adjektiivin kaltaisena määritteenä, kuten ilmauksessa tämä talo.
Pronominien nominiuskaan ei kuitenkaan ole aivan selvää. Niiden taivutuksessa on paljon epäsäännöllisyyttä, esimerkiksi se, että se-sanalla ei ole morfologista inessiiviä (ssä-päätteistä muotoa) lainkaan, mutta kylläkin kaksi morfologista essiiviä, sinä (esim. se suuri päivä : sinä suurena päivänä) ja siinä, jota käytetään inessiivin sijasta (esim. siinä suuressa talossa) ja adverbina. Tätä ei kuitenkaan voi pitää sanaluokkajaon kannalta sinänsä merkityksellisenä. Poikkeavaa on sekin, että persoonapronomineilla ja interrogatiivipronominilla kuka ~ ken on t-loppuinen akkusatiivi (esimerkiksi minut). Tämä lienee kuitenkin parempi kuvata nominien sijataivutuksen erikoisuutena kuin määrittelemällä nämä sanat omaksi luokakseen.
Pronominit muista nomineista erottavaksi kriteeriksi voidaan määritellä se, että pronominilla ei yleensä ole määritteitä, paitsi joitakin pronominin alaa (ekstensiota) korostavia tai muuntavia määritteitä, esimerkiksi juuri sinä, aivan kaikki ja lähes kaikki. (Ilmauksessa me kaikki ei ole määritesuhdetta, vaan appositio.) Tulkinnanvarainen on sellainen puhekielen ilmaus kuin hyvä minä. Määritteettömyys tai määritteisyyden rajallisuus voidaan ymmärtää seuraukseksi siitä, että pronominit viittaavat sanoihin ja muihin kohteisiin nimeämättä niitä.
Tämän määritelmän mukaan toinen ei ole pronomini. Esimerkiksi ilmauksessa heistä toinen sillä selvästi on määrite. Sellaiset ilmaukset kuin toinen – toinen, toinen toistaan ja toisiaan voidaan kuvata adjektiivin toinen erikoiskäytöksi.
Toisaalta ilmeisesti sellaiset sanat kuin sellainen olisi perusteltua luokitella pronomineksi eikä ISK:n (§ 610) tavoin pronominikantaisiksi adjektiiveiksi eli proadjektiiveiksi.
Interrogatiivi- tai relatiivipronominiin (esim. kuka) liittyvä nomini voidaan joissakin tapauksissa tulkita sen määritteeksi. Esimerkiksi KSK:n esimerkkilauseessa Kuka hullu sellaista väittää? sana hullu voidaan tulkita asennetta ilmaisevaksi sanaksi, joka on syntaktisesti lähinnä kuka-sanan määrite. Samaan tapaan voidaan ehkä tulkita KSK:n esimerkkilause Kenen ihmisen toivoisit tapaavasi?, vaikka tämän tulkinnan perusteella odotuksenmukainen muoto olisi akkusatiivi kenet. Sen sijaan sellaisessa lauseessa kuin Kuka oppilas tämän on tehnyt voi tuntua siltä, että oppilas on pääsana ja kuka määrite. Jos ajatellaan kysymyslauseen tuntomerkkejä kieliopeissa, on ehkä kuitenkin parasta tulkita kuka pääsanaksi ja oppilas sen rajoittavaksi määritteeksi.
Useimmat pronominit voivat esiintyä substantiivin taipuvina määritteinä, esimerkiksi tämä talo ja jokin asia. Tähän on joitakin poikkeuksia, mutta pronomineja ei ole järkevää jakaa alaryhmiin tällaisella perusteella. Esimerkiksi 1. ja 2. persoonan persoonapronominiin voi liittyä substantiivi (kuten sinä tohelo, joka voidaan tulkita joko määritesuhteeksi tai appositiosuhteeksi), mutta ei 3. persoonan pronominiin.
ISK:n § 713 Mitä pronominit ovat? esittää pronominien ryhmittelyn ja luettelee eri ryhmiin kuuluvia sanoja. Tämä voitaisiin tulkita tyhjentäväksi luetteloksi. Siitä kuitenkin puuttuu muutama sana, joita on vanhastaan pidetty pronomineina ja jotka vastaavat kohdassa esitettyjä: kumpikaan, kumpainen, kumpainenkin, kumpainenkaan.
Sanat ainoa, muu, sama, samainen, toinen esitetään joissakin lähteissä pronomineiksi. Edellä mainitussa ISK:n pronominiluettelossa toinen on vain resiprookkipronominina (toinen toistaan, toisiaan yms.). Toisaalta ISK:n § 766 sanoo epämääräisesti, että nominit sama, eri, muu, toinen voi katsoa myös pronomineiksi. Sen § 767 käsittelee ainoa- ja toinen-sanojen pronominimaisuutta, mutta lähinnä semanttisin perustein: ne ”ne poimivat tarkoitteita mutta eivät luokittele tai luonnehdi niitä”.
Yleisesti pronominina pidetty koko (ISK:ssa kvanttoripronominiksi luokiteltu) on taipumaton ja esiintyy vain substantiivin etumääritteenä, joten se on syytä sijoittaa taipumattomien etumääritteiden luokkaan. Erimerkityksinen ja taipuva sana koko (esim. ilmauksessa asunnon koko) on paras tulkita eri sanaksi ja luokitella substantiiviksi.
Eri sanaluokkien sanoilla saattaa olla vajaa taivutus. Tässä esityksessä ilmaus vajaataivutteinen sana on kuitenkin varattu tarkoittamaan sanaa, jolla on osittainen nominitaivutus siten, että käytössä ovat vain paikallissijat tai osa niistä. Esimerkiksi sanavartalosta sisä- ovat käytössä kaikki varsinaiset paikallissijat (sisässä jne.), sanavartalosta haja- yleisessä käytössä vain hajalla ja hajalle, harvinaisena hajalta.
Tällaisiin sanoihin voi liittyä possessiivisuffiksi, esimerkiksi sisälläni, hajallaan. Sanojen vartalot voivat esiintyä yhdyssanan alkuosana, esimerkiksi sisätilat, ja johdosten kantasanoina, esimerkiksi sisäinen.
Tavallisesti vajaataivutteinen sana esiintyy lauseessa adverbiaalina. Monia vajaataivutteisia sanoja voidaan käyttää myös adpositioina. Toisin sanottuna joillakin adpositioilla voidaan sanoa olevan osittainen sijataivutus samaan tapaan kuin vajaataivutteisilla sanoilla, keskellä, keskeltä, keskelle voivat esiintyä sellaisinaan verbin määritteinä (Kuka istuu tuossa keskellä?), mutta tavallisemmin prepositioina (keskellä kaupunkia) tai postpositioina (kaiken keskellä).
Vajaataivutteiset sanat voitaisiin kuvata myös nominien alaryhmäksi. Toisaalta käsitettä voitaisiin laajentaa niin, että myös esimerkiksi sellaiset sanat kuin ulkoa, ulkona, ulos tulkittaisiin vajaataivutteiseksi (eikä taipumattomiksi adverbeiksi). Niissä sijamuodolla on paikallisuutta tms. osoittava merkitys, mutta muodot eivät ole niitä, jotka määritellään (varsinaisiksi) paikallissijamuodoiksi, vaan esimerkiksi vanha s-päätteinen, merkitykseltään latiivinen sija, joka esiintyy rajallisesti myös varsinaisessa nominintaivutuksessa sellaisissa sanoissa kuin rannemmas (= rannemmaksi, sanan rannempi sijamuotoja).
Erityisen vajaataivutteisten ryhmän muodostavat sellaiset sanat kuin väsyksissä : väsyksiin, väijyksissä : väijyksiin : väijyksiin ja uuvuksissa : uuvuksissa, joiden teoreettisia perusmuotoja väsys ja uuvus ei esiintyne missään, paitsi joistakin sanoista yhdyssanan määriteosina, kuten suutuspäissään. Osa muodoltaan tällaisista sanoista on normaalisti taipuvien nominien taivutusmuotoja, joita käytetään adverbeina, esimerkiksi (sidos:) sidoksissa. ISK käsittelee niitä yhdessä edellä mainittujen kanssa kohdassa ksissA(An)-adverbien rakenne ja merkitys.
Toinen erityisryhmä, jota edustaa esimerkiksi hereillä : hereille ja kateissa : kateisiin, kuvataan ISK:n kohdassa eillA(An)- ja eissA-adverbien rakenne ja merkitys. Siinä mainitaan myös sellaiset sanat kuin kaikkialla : kaikkialta : kaikkialle, jonka teoreettinen perusmuoto on kaikkia. Lisäksi ISK:n kohta Hereillä, pökerryksissä, aikeissa käsittelee kokoavasti edellä mainittuja sanatyyppejä
Verkkosivu Suomen vajaataivutteiset nominit käsittelee aihetta yksityiskohtaisemmin.
Varsinaiseksi verbeiksi lasketaan tässä luokituksessa vain ns. finiittiset muodot. Luokitus voitaisiin määritellä myös syntaktisesti: verbejä ovat ne ja vain ne sanat, jotka esiintyvät predikaatteina. Tämä olisi kuitenkin kehämääritelmä, koska predikaatin käsite määritellään niin, että vain verbejä pidetään predikaatteina. Verbittömiä ilmauksia ei edes luokitella lauseiksi, tai ne luokitellaan ”vajaiksi lauseiksi”, vaikka esimerkiksi ilmaukset Apua!, Virtanen ministeriksi ja Aamusta alkaen sadetta ovat lauseenveroisia ilmauksia. (Useimmiten ajatellaan, että tällaisessa ”vajaassa lauseessa” on jokin implisiittinen predikaatti, mutta aina ei ole mitenkään selvää, mikä se olisi.)
Edellä kohdassa Verbitaivutus esitetyt finiittiset muodot voidaan kuvata seuraavalla tavalla, kun ne esitetään muoto-opillisesti kiinnittämättä huomiota merkityksiin (paitsi eräissä nimityksissä):
Näin ollen verbin finiittiset muodot muodostuvat 9 loppusuffiksin ja 5 tunnusvaihtoehdon (yksi edellä mainituista 4 tunnuksesta tai ei tunnusta) yhdistelminä. Koska vain yksi yhdistelmä ei ole käytössä, muotoja on siis kaikkiaan 9 × 5 −1 eli 44.
Joiltakin verbeiltä kuitenkin puuttuu osa muodoista. Erityisesti kun verbin vartalo on i-loppuinen, useimmat i-tunnukselliset muodot puuttuvat. On tapana sanoa, että tällöin vartalon loppuvokaali ja i-tunnus sulautuvat yhteen. Esimerkiksi etsiä-verbillä ei varsinaisesti ole (yleiskielessä) i-tunnuksellisia muotoja. Asia kuvataan kieliopeissa yleensä niin, että esimerkiksi etsin on sekä preesens että imperfekti. Kuitenkin sellaiset muodot kuin etsi (esimerkiksi lauseessa Hän etsi kirjaansa) ovat hankalasti kuvattavissa. Muoto etsi eroaa muodosta etsii siten, että siitä puuttuu loppusuffiksi, tässä tapauksessa vokaalin pidennys. Loppusuffiksi puuttuu i-tunnuksellisesta muodosta, joten olisiko tilanne kuvattava niin, että etsi on i-tunnuksellinen, etsii taas tunnukseton?
Tällaisista ongelmista huolimatta suomen verbien (finiittisen) taivutuksen perusteet ovat morfologisesti kuvattuina melko yksinkertaista. Kattavassa kuvauksessa olisi kyllä esitettävä myös kunkin taivutusmorfeemin muodon vaihtelu ja morfeemien yhdistyminen, kuten i-tunnuksen ja -tAAn-suffiksin sulautuminen yhdeksi päätteeksi ttiin.
Sellaiset partisiipit kuin laulava, laulettava, laulanut ja laulettu voidaan luokitella verbien johdoksiksi, joilla on adjektiivin taivutus ja joilla toisaalta on samanlaisia syntaktisia ominaisuuksia kuin (finiittisillä) verbeillä.
Sen sijaan ns. agenttipartisiippeja kuten laulamani on tarkasteltava hiukan toisin, koska niissä oleva ma-aines muodostaa myös III infinitiiviksi tai MA-infinitiiviksi sanottuja muotoja, kuten laulamassa.
Infinitiivit ja agenttipartisiipit voitaisiin määritellä omaksi sanaluokakseen, nominaaleiksi, joille ovat ominaisia seuraavat asiat:
Sellaiset sanat kuin pikku on yleensä kuvattu taipumattomiksi adjektiiveiksi. Tämä ilmaus sisältää kuitenkin käsitteellisen ristiriidan, jos sanaluokkajako tai ainakin nominikäsitteen määrittely perustetaan taivutukseen.
Sopivampaa onkin luokitella ne taipumattomiksi etumääritteiksi. Suppeimmassa merkityksessä tämä tarkoittaa sanaa, joka on täysin taipumaton ja joka esiintyy vain substantiivin edessä sen attribuuttina ja mahdollisesti yhdyssanan määriteosana. Niistä tavallisimpia ovat aimo, ensi, eri, pikku ja viime. Lisäksi sellaisina mainitaan usein aika, joka, kelpo ja koko, joilla kyllä on taivutusta ja muuta käyttöä, mutta jotka esiintyvät myös kongruoimittomina määritteinä, esimerkiksi aika velikultia ja kelpo miehellä.
Arkikielessä muun muassa sanat normi, lempi ja huippu esiintyvät myös taipumattomina etumääritteinä, esimerkiksi normi kaveri, lempi ruoka ja huippu hyvä. Nämä tosin usein luokitellaan vain kirjoitusvirheiksi, väärin kirjoitetuksi yhdyssanoiksi. Asiassa voi kuitenkin olla muutakin. Jos huippu säänkesto tai normi päivä ääntyy kaksihuippuisena (kaksi pääpainoa, siis foneettisesti kaksi sanaa), voidaan sanoa, että substantiivia käytetään adjektiivin tavoin tai adjektiivina tai että kyseessä suorastaan on adjektiivi. Sen komparointikaan ei tunnu oudolta: huipuin säänkesto, normimpi päivä; tällaisia vertailuasteita esiintyy. Kielenhuolto ei tällaista vielä kuvaile saati hyväksy.
Taipumattomalla etumääritteellä voi olla määritteenä adverbi, joka kuvaa sen intensiteettiä, esimerkiksi aivan eri ja lähes koko.
Prepositioita ja postpositioita kutsutaan usein adpositioiksi. Yhden tulkinnan mukaan mikä tahansa niistä voi esiintyä joko pääsanan edessä tai sen jäljessä. Kuitenkin järjestyksistä usein vain jompikumpi on normaali sanajärjestys, toinen taas runollinen tai muuten erikoinen. Useimmat suomen adpositiot ovat postpositioita; esimerkiksi työn jälkeen on normaali järjestys, jälkeen työn poikkeava.
Sanaluokkajaon kannalta adpositioita voidaan kuitenkin tarkastella yhtenä ryhmänä. Adpositiolle on ominaista, että sillä on aina yksi määrite ja että se yhdessä määritteensä kanssa muodostaa adverbiaalin. Määrite on kiinteästi jossakin sijassa, jonka adpositio määrää, tavallisimmin genetiivissä tai partitiivissa.
Muodostukseltaan useimmat adpositiot ovat nominien sijamuotoja, jotka usein esiintyvät myös nominikäytössä; esimerkiksi postpositio jälkeen on substantiivin jälki illatiivi. Pienempi osa adpositioista on infinitiivejä, esimerkiksi alkaen. Muutamat prepositiot ovat uudehkoja lainasanoja, esimerkiksi pro ja via.
Adpositiot ovat kasvava ryhmä etenkin siksi, että infinitiivi saattaa kiteytyä erityiseen käyttöön. Kielenhuolto on jossain määrin pyrkinyt torjumaan tällaisen kehityksen, mutta linja on muuttunut. Esimerkiksi riippuen ja johtaen hyväksytään adpositioiksi, vaikka tämä on yleensä ristiriidassa niiden alkuperäisen infinitiivimerkityksen kanssa.
Taipumattomat adverbit kuten tuskin ovat osittain alkuperältään nominien taivutusmuotoja. Osa taipumattomista adverbeista voi saada määritteekseen adverbiaalin, esimerkiksi hyvin kauniisti.
Konjunktiot esiintyvät lauseiden alussa (runokielessä joskus muussakin paikassa) eivätkä kuulu lauseiden rakenteeseen, vaan ne liittävät lauseita toisiinsa.
Interjektiot ovat lause- ja virkerakenteesta täysin irrallisia. Ne voivat esiintyä itsenäisinä ilmauksina, jolloin ne kirjoitetaan virkkeen tavoin (esimerkiksi Hui!), tai ne voivat esiintyä virkkeen tai huudahduksen sisällä, useimmiten sen alussa (esimerkiksi Voi miten hauskaa!).
Kieliopeissa lukusanat käsitellään usein omana kokonaisuutenaan, mikä saattaa olla aiheellista etenkin kielenopetuksessa. Sille ei kuitenkaan ole perusteita kielen rakenteessa.
Järjestyslukusanat ensimmäinen, toinen, kolmas, neljäs jne. ovat taivutukseltaan ja käytöltään selviä adjektiiveja. Niitä tosin ei yleensä komparoida, mutta tällainen merkityksestä johtuva seikka on ominainen monille muillekin adjektiiveille.
Peruslukusanat yksi, kaksi, kolme, neljä jne. taipuvat ja niitä käytetään substantiivien tavoin. Niihin kyllä liittyy se syntaktinen erikoisuus, että yhtä suuremmat lukusanat saavat substantiivimääritteen, joka on partitiivissa, kun pääsana on nominatiivissa, ja muuten kongruoi pääsanan kanssa: kaksi autoa, kahdella autolla. Tämä voidaan kuitenkin ymmärtää erikoiseksi piirteeksi, joka on myös muutamilla muilla sanoilla, kuten sanalla monta, joka on muodoltaan sanan moni partitiivi, mutta merkitykseltään ja syntaktiselta asemaltaan epämääräistä määrää ilmaiseva nomini.