Suomen sanojen luokitus ja sanaluokat

Tässä esitetään sanaluokkajako, joka perustuu sanojen taivutukseen ja käyttöön lauseissa (syntaksiin), ei merkityksiin. Luokitus­perusteet ovat samantapaisia kuin Isossa suomen kieliopissa, mutta johdonmukaisempia.

Sanaluokkien merkitys

Sanojen jakaminen sanaluokkiin voidaan kokea itsetarkoitukseksi, esimerkiksi äidin­kielen opetuksessa, kun tehdään tehtäviä, joissa pitää analysoida virkkeitä ja sanoa jokaisesta sanasta sen sanaluokka, taivutus­muoto ja asema lauseenjäsenenä. Sellaisissa tehtävissä halutaan yleensä yksinkertaisia ja yksikäsitteisiä vastauksia: kukin sana kuuluu tiettyyn luokkaan.

Sanaluokkien tuntemisella on kuitenkin käytännöllinen merkityksensä. Yleiskielen sään­nöis­sä (normeissa, ohjeissa) viitataan usein sana­luokkiin, samoin vieraiden kielten ope­tuk­ses­sa. Kun esimerkiksi englannin sanasta sanotaan, että se on verbi, annetaan tietoa siitä, miten sitä taivutetaan ja millaisissa tilanteissa sitä voi käyttää. Näin on siitä huolimatta, että englannin verbien taivutus on varsin erilaista kuin suomen.

Sanaluokkien merkitys on siinä, että ne helpottavat huomattavasti sanojen taivutuksen ja käytön sekä sananjohdon kuvaamista. Sanaluokkajakoja on erilaisia, eikä mitään niistä voi sanoa oikeaksi tai vääräksi. Ne ovat eriasteisesti ja eri tavoin hyödyllisiä. Sana­luokka­jakoja vertailemalla voidaan havaita, että hyödyllisimpiä ovat sellaiset, jotka perustuvat ensisijaisesti taivutukseen ja toissijaisesti käyttöön lauseissa, syntaksiin.

Taivutus ja syntaksi luokituksen perusteena, ei merkitys

Sanaluokkajaon tarkoituksen takia on syytä pyrkiä eroon vanhojen kielioppien kuvauksista, jotka painottavat sanojen merkitystä ja jotka usein vielä on ymmärretty vielä merkitys­keskei­sem­min kuin niissä on ollut tarkoitus. Niiden kirjoittajat ovat ajatelleet, että mer­ki­tyk­seen viittaaminen on yksin­kertaista ja havainnollista. Esimerkiksi lause ”substan­tii­vit ovat esi­nei­den ja asioiden nimiä” on ehkä tarkoitettu johdattelevaksi tai suuntaa antavaksi kuvaukseksi, ei varsinaisesti määritelmäksi. Sellaiseksi se kuitenkin on koettu, koska ei ole annettu muu­ta­kaan määritelmää.

Sanaluokkakäsitteen merkitys korostuu sellaisissa kielen muutoksissa, joissa sana ikään kuin ylittää luokkansa rajat. Esimerkiksi sellainen arkikielen ilmiö kuin sanan normi käyttö taipu­mat­to­ma­na määritteenä, kuten ilmauksessa normi päivä ’normaali, tavallinen päivä’, on vaikea hah­mot­taa vanhan kiinteän sana­luokka­jaon pohjalta. Se voidaan kokea kirjoitus­vir­heek­si­kin, niin että se olisi vain yhdyssanan normipäivä väärä kirjoitus­asu. Saatetaan sanoa, että ilmauksessa on käytetty substantiivia adjektiivin tehtävässä ja siis väärin. Kyseessä ei kuitenkin ole kovin adjektiivinen käyttö, koska määrite ei taivu: ei sanota normissa päivässä, vaan normi päivässä. Taipumattomasta adjektiivista puhuminen taas on hiukan outoa, vaikka nykykielioppien mukaista. Sopivampi kuvaus olisi, että sanaa normi käytetään paitsi substan­tii­vi­na myös (arkikielessä, ei normien mukaisessa yleis­kielessä) taipumattomana etu­attri­buut­ti­na, kuten myös esimerkiksi sanaa pikku, jolla ei muunlaista käyttöä olekaan.

Nykysuomen sanakirjassa on sanan yhteydessä yleensä tieto sen sanaluokasta. Sen seu­raa­jis­ta, Suomen kielen perus­sana­kirjasta ja Kielitoimiston sanakirjasta, tällainen tieto on pois­tet­tu. Toi­saal­ta niissä taivutus­tiedot on ilmoitettu taivutus­tyypin numerolla siten, että siitä ilmenee, onko kyseessä nomini vai verbi. Muut sanat voidaan päätellä taipumattomiksi tai vajaataivutteisiksi, ja tämä tieto yleensä ilmoitetaan myös erikseen.

Sanaluokkatiedon pois jättäminen johtuu ehkä osittain siitä, että sana­luokkiin jakaminen on koettu liian kaavamaiseksi. Toisaalta se merkitsee muun muassa sitä, että adjektiiveja ja substantiiveja ei ole järjestelmällisesti erotettu toisistaan, ei myöskään sanan käyttöä toi­saal­ta adverbina (esimerkiksi jäädä jälkeen), toisaalta postpositiona (esimerkiksi joulun jäl­keen).

Suomen sanaluokat kieliopeissa

Vanhoissa kieliopeissa kuvataan suomen sanaluokat osittain taivutuksen, osittain mer­ki­tyk­sen mukaan. Käytännössä jälkimmäinen on painottunut muun muassa koulu­opetuksessa ja muutenkin, koska sen mukainen jako on paljon tarkempi ja sen mukaisia luokkia käytetään enemmän. E. N. Setälän kirja Suomen kielioppi : äänne- ja sanaoppi : oppikouluja ja omin päin opiskelua varten (2., tarkastettu painos 1902) esittää asian seuraavasti:

Etupäässä taivutusta – – silmällä pitäen [sanat] jaetaan kolmeen sanaluokkaan: 1) nomineihin, 2) verbeihin ja 3) partikkeleihin.

Etupäässä merkitystä silmällä pitäen ne jaetaan yhdeksään sanaluokkaan: 1) substantiiveihin, 2) adjektiiveihin, 3) lukusanoihin, 4) pronomineihin, 5) verbeihin, 6) adverbeihin, 7) post- ja prepositsioneihin, 8) konjunktsioneihin ja 9) interjektsioneihin.

Setälä jatkaa, että yleensä nämä luokitukset yhdistetään: jälkimmäiset luokituksen neljä ensimmäistä luokkaa katsotaan nomineiksi ja neljä viimeistä partikkeleiksi.

Sanaluokkajako on pysynyt lähes samana; lähinnä vain nimityksiä on muutettu. Iso suo­men kieli­oppi (ISK), jossa asiaa käsittelee etenkin kohta § 438 Sanaluokkajaon perusteet, jakaa kuitenkin Setälän partikkelit (joille ei ISK:ssa ole yhteis­nimitystä) vain kolmeen ryh­mään: adverbit, adpositiot (prepositiot ja postpositiot) ja partikkelit, joita ISK:n mukaan ovat vain konjunktiot ja interjektiot.

ISK:ssa tarkempaa jakoa ei enää esitetä etupäässä merkitykseen perustuvana, vaan ”ensisijaisesti syntaktisin ja semanttisin perustein”. Käytännössä syntaksi eli se, miten sana sijoittuu lauserakenteisiin, on ollut keskeinen.

Kouluopetuksen takia on kuitenkin yleistä, että sanaluokkien määrittelyn ymmärretään koostuvan merkitykseen viittaavista kuvauksista kuten ”adjektiivit ovat sanoja, jotka ilmai­se­vat, millainen jokin on”. Tämän takia on ymmärrettävää, että esimerkiksi järjestys­luku­sanojen nykyinen määritteleminen adjektiiveiksi on herättänyt kummastusta. Eihän sana kolmas ilmaise, millainen jokin on, vaan paikan jossain järjestyksessä!

Sijamuodot ja numerus

Sijataivutus voidaan määritellä pääosin muoto-opillisesti, ottamatta kantaa sanaluokkiin tai sanojen merkityksiin. Ongelmia syntyy lähinnä pronominien taivutuksessa, koska siinä esiintyy muotoja, jotka eivät sovi nominien yleisiin taivutuskaavoihin. Esimerkiksi se-prono­mi­nin muoto siinä sisältää essiivin päätteen, mutta pronominilla on myös oikea (harvi­nai­seh­ko) essiivi­muoto sinä, kun taas siinä vastaa käytöltään ja merkitykseltään inessiivi­muotoja.

Sijataivutukseen kuuluvat kieliopeissa yleisesti esitetyt sijat, kuitenkin niin, että akku­sa­tii­vi määritellään nykyisin muoto-opillisin perustein, joten akkusatiivi on vain persoona­prono­mi­neil­la ja sanalla kuka ~ ken (muotona kenet). Niin sanonut marginaaliset sijat abessiivi, komitatiivi ja instruktiivi eivät ole erikoisasemassa, sillä ne ovat harvinaisia yleisesti, eivät niinkään sanatyyppi- tai sanakohtaisesti. Sen sijaan erikoisasemassa on sijapääte -s, joka on käytössä vain joistakin vajaataivutteisista sanoista.

Numerus tarkoittaa tässä sitä, että sijamuodoilla on erikseen yksikön ja monikon muodot. Ns. monikkosanoilta kuten urut numerus pääosin puuttuu: niillä on vain monikkomuodot, poikkeuksena yksikön nominatiivi, joka esiintyy yhdyssanan alkuosana, esimerkiksi urku­parvi. Monikko­sanan käsite ei ole selvärajainen; esimerkiksi housut mainitaan yleensä monikko­sanaksi, mutta todellisuudessa siitä käytetään jonkin verran yksikkömuotoja.

Myös verbien finiittisillä muodoilla voidaan sanoa olevan numerus (esimerkiksi yksikössä menee, monikossa menevät), mutta se on osa niiden persoonataivutusta, jossa ei ole mitään monikon tunnukseksi kuvattavissa olevaa.

Verbitaivutus

Tässä käytetään nimitystä verbitaivutus siitä melko mutkikkaasta taivutuksen koko­nai­suu­des­ta, johon kuuluvat

Verbien finiittitaivutus (edellä olevan luettelon kolme ensimmäistä kohtaa) voidaan kuvata myös yksin­kertaisemmin muun muassa yhdistämällä moduksen ja tempuksen käsitteet. Ks. Voi tempuksia, voi moduksia – suomen verbitaivutus uudella tavalla kuvattuna.

Joissakin esityksissä käytetään nimitystä verbidi, joka kattaa infinitiivit ja partisiipit ja mah­dol­li­ses­ti teon­nimi­johdok­sia kuten tuleminen (ellei sitä lasketa infinitiiviksi) ja tulo. Tämä kyllä kuvaisi niiden ominaislaatua: ne muodostetaan päätteillä verbeistä ja niillä on verbin syntaktisia ominaisuuksia, mutta niiden oma taivutus on luonteeltaan nominien sija­taivutusta ja osittain numerus­taivutusta. Syntaktiset verbi­ominaisuudet ovat kuitenkin rajallisia. Ver­bi­dit voivat muun muassa saada määritteekseen paikallis­sijaisen, esimerkiksi välinettä ilmaisevan substantiivin kuten verbitkin, esimerkiksi tullessani autolla, autolla tuleva, autolla tuleminen, autolla tulo (vrt. tulin autolla). Tässä on kuitenkin niin paljon rajoituksia ja eri­koi­suuk­sia, että on osuvampaa sanoa, että verbideillä on omat syntaktiset ominaisuutensa, jotka poikkeavat sekä nominien että verbien ominaisuuksista. Lisäksi verbidien nimitykseksi sopisi paremmin verbinomini, koska kyse ei ole verbin­kaltaisesta sanasta, vaan verbi­kantai­ses­ta nominista, jolla on joitakin verbin ominaisuuksia.

Taivutus ja sananjohto

Taivutuksen ja sananjohtamisen ero on suhteellinen, kuten ISK:n § 61 Taivutuksen ja joh­ta­mi­sen vertailua kuvailee. Sanojen luokituksen kannalta olennaisia ovat seuraavat seikat:

Yhdeksi eroksi taivutuksen ja johtamisen välillä esitetään usein se, että taivutus ei muuta sana­luokkaa, johtaminen saattaa muuttaa. Tässä on lähellä kehä­määritelmään päätyminen etenkin, jos sana­luokat määritellään taivutuksen perusteella.

Olisikin aiheellista käyttää yläkäsitettä, joka kattaa sekä taivutuksen ja johtamisen. Yleensä ei edes ole syytä eritellä, kummasta kulloinkin on kyse. Yläkäsitteelle ei kuitenkaan ole helppo muodostaa luontevaa nimitystä. Esimerkiksi ”sanan­muodostus” voitaisiin helposti ymmärtää väärin, myös muun muassa yhdys­sanojen muodostamisen kattavaksi.

Sanaa ”taivutus” olisikin ehkä järkevää käyttää laajassa merkityksessä, joka kattaa myös tavallisesti sanan­johdoksi kutsutut ilmiöt. Tämä vastaisi yleisiä käsityksiä, ja asiantuntijat taas osaavat muutenkin erottaa varsinaisen taivutuksen johtamisesta.

Vaikka sananjohdolta ei tässä yhteydessä vaadita ainakaan täyttä produktiivisuutta, on selvää, että sana­luokka­jaon kannalta olennaisimpia ovat produktiivisimmat johtimet.

Ehdotus sanaluokkajaoksi

Seuraavaan ehdotukseen on pyritty valitsemaan esimerkit niin, että niissä sanan merkitys poikkeaa selvästi merkitys­keskeisen kuvailun mukaisesta.

Perusluvut (peruslukusanat) luetaan tässä luokituksessa substantiiveihin (esim. viisi), järjestysluvut (järjestys­lukusanat) adjektiiveihin (esim. viides). Ensin mainituilla on eräitä taivutuksen ja käytön erikoisuuksia, jotka voisivat puoltaa niiden määrittelemiseksi eri­tyi­sek­si numeraalien alaluokaksi nominien luokassa.

Seuraavassa kuvataan luokittain jaon perusteet.

Nominit

Nomineilla on täydellinen sija- ja numerustaivutus, kuitenkin siten, että joiltakin nomineilta voi puuttua suurin osa yksikön muodoista tai suurin osa monikon muodoista. Esimerkiksi sana hää esiintyy yksikössä vain nominatiiví­muodossa yhdys­sanan alkuosana, ja sana vuo esiintyy yleensä vain yksikössä ja monikon nominatiivissa, joskin ammatti­kielessä myös varsinainen monikko­taivutus on jossain määrin mahdollinen.

Nominien jako alaluokkiin on monelta osin suhteellinen ja tulkinnanvarainen. Yleisesti voidaan sanoa, että substantiivi voi esiintyä subjektina, adjektiivi taas substantiivin attribuuttina. Taivutuksessa on se ero, että substantiivi voi saada possessiivi­suffiksin (esim. kirjani), adjektiivi ei (esim. kaunis-sanalla ei ole muotoa kauniini); tätä kuitenkin hämärtää, että adjektiiveja usein käytetään substantiiveina (esim. nuoret ’nuoret ihmiset’), jolloin possessiivi­suffiksi on mahdollinen (esim. nuoremme). Partisiippeja voidaan käyttää syntaktisesti kuten adjektiiveja, mutta ne on muodostettu verbin taivutusmuotoina (tai johdoksina), ja lisäksi niillä on syntaktista erikois­käyttöä lauseen­vastikkeissa, esim. kuulin hänen laulavan, ja verbien liittomuodoissa, esim. olen laulanut. Toisaalta sekä tavalliset adjektiivit että partisiipit voivat saada myös substantiivin luonteen, esimerkiksi nuori ja tehtävä.

Pronominit

ISK:n kohta § 713 Mitä pronominit ovat? alkaa kuvailulla, joka näyttäisi määrittelevän kä­sit­teen puhtaasti merkityksen pohjalta: ”Pronominit ovat nomineja, joilta puuttuu muiden nominien luokittava ja kuvaileva merkitys. Pronominien avulla käsitellään puheenalaisia tarkoitteita luo­kit­ta­mat­ta niitä leksikaalisesti.” Tosin se hiukan myöhemmin lisää: ”Syn­tak­ti­ses­ti pronomineille on yh­teis­tä, että ne saavat muihin nomineihin verrattuna varsin rajal­li­ses­ti laajennuksia, jotkin eivät lainkaan.”

Pronominit näyttävät muodostavan eräänlaisen jäännösryhmän: pronomineja ovat muut nominit kuin substantiivit ja adjektiivit (ja vanhassa luokituksessa lukusanat). Toisaalta pro­no­mi­nit vastaavat käytöltään lähinnä substantiiveja, osittain adjektiiveja, ja monilla niistä on kummankin­laista käyttöä. Esimerkiksi tämä voi esiintyä subjektina, mutta myös adjektiivin kaltaisena määritteenä, kuten ilmauksessa tämä talo.

Pronominien nominiuskaan ei kuitenkaan ole aivan selvää. Niiden taivutuksessa on paljon epäsäännöllisyyttä, esimerkiksi se, että se-sanalla ei ole morfo­logista inessiiviä (ssä-päätteistä muotoa) lainkaan, mutta kylläkin kaksi morfo­logista essiiviä, sinä (esim. se suuri päivä : sinä suurena päivänä) ja siinä, jota käytetään inessiivin sijasta (esim. siinä suuressa talossa) ja adverbina. Tätä ei kuitenkaan voi pitää sana­luokka­jaon kannalta sinänsä merki­tyk­sel­li­se­nä. Poikkeavaa on sekin, että persoonapronomineilla ja interrogatiivi­pronominilla kuka ~ ken on t-loppuinen akkusatiivi (esimerkiksi minut). Tämä lienee kuitenkin parempi kuvata nominien sijataivutuksen erikoisuutena kuin määrittelemällä nämä sanat omaksi luokakseen.

Pronominit muista nomineista erottavaksi kriteeriksi voidaan määritellä se, että pro­no­mi­nil­la ei yleensä ole määritteitä, paitsi joitakin pronominin alaa (ekstensiota) korostavia tai muuntavia määritteitä, esi­mer­kik­si juuri sinä, aivan kaikki ja lähes kaikki. (Ilmauksessa me kaikki ei ole määrite­suhdetta, vaan appositio.) Tulkinnan­varainen on sellainen puhe­kielen ilmaus kuin hyvä minä.

Tämän määritelmän mukaan toinen ei ole pronomini. Esimerkiksi ilmauksessa heistä toinen sillä selvästi on määrite. Sellaiset ilmaukset kuin toinentoinen, toinen toistaan ja toisiaan voidaan kuvata adjektiivin toinen erikois­käytöksi.

Toisaalta ilmeisesti sellaiset sanat kuin sellainen olisi perusteltua luokitella pronomineksi eikä ISK:n (§ 610) tavoin pronomini­kantaisiksi adjektiiveiksi eli pro­adjek­tii­veik­si.

Interrogatiivi- tai relatiivi­pronominiin (esim. kuka) liittyvä nomini voidaan joissakin tapauk­sissa tulkita sen määritteeksi. Esimerkiksi KSK:n esimerkkilauseessa Kuka hullu sel­lais­ta väittää? sana hullu voidaan tulkita asennetta ilmaisevaksi sanaksi, joka on syntaktisesti lähinnä kuka-sanan määrite. Samaan tapaan voidaan ehkä tulkita KSK:n esimerkki­lause Kenen ihmisen toivoisit tapaavasi?, vaikka tämän tulkinnan perusteella odotuksen­mukainen muoto olisi akkusatiivi kenet. Sen sijaan sellaisessa lauseessa kuin Kuka oppilas tämän on tehnyt voi tuntua siltä, että oppilas on pääsana ja kuka määrite. Jos aja­tel­laan kysymys­lauseen tunto­merkkejä kieli­opeissa, on ehkä kuitenkin parasta tulkita kuka pääsanaksi ja oppilas sen rajoittavaksi määritteeksi.

Useimmat pronominit voivat esiintyä substantiivin taipuvina määritteinä, esimerkiksi tämä talo ja jokin asia. Tähän on joitakin poikkeuksia, mutta pronomineja ei ole järkevää jakaa ala­ryhmiin tällaisella perusteella. Esimerkiksi 1. ja 2. persoonan persoona­pronominiin voi liittyä substantiivi (kuten sinä tohelo, joka voidaan tulkita joko määrite­suhteeksi tai appositio­suhteek­si), mutta ei 3. persoonan pronominiin.

ISK:n § 713 Mitä pronominit ovat? esittää pronominien ryhmittelyn ja luettelee eri ryhmiin kuuluvia sanoja. Tämä voitaisiin tulkita tyhjentäväksi luetteloksi. Siitä kuitenkin puuttuu muutama sana, joita on vanhastaan pidetty pronomineina ja jotka vastaavat kohdassa esitettyjä: kumpikaan, kumpainen, kumpainenkin, kumpainenkaan.

Sanat ainoa, muu, sama, samainen, toinen esitetään joissakin lähteissä pronomineiksi. Edellä mainitussa ISK:n pronomini­luettelossa toinen on vain resiprookki­prono­mi­ni­na (toinen toistaan, toisiaan yms.). Toisaalta ISK:n § 766 sanoo epä­määräi­ses­ti, että nominit sama, eri, muu, toinen voi katsoa myös pronomineiksi. Sen § 767 käsittelee ainoa- ja toinen-sanojen pronomini­mai­suut­ta, mutta lähinnä semanttisin perustein: ne ”ne poimivat tarkoitteita mutta eivät luokittele tai luonnehdi niitä”.

Yleisesti pronominina pidetty koko (ISK:ssa kvanttori­pronominiksi luokiteltu) on taipumaton ja esiintyy vain substantiivin etumääritteenä, joten se on syytä sijoittaa taipumattomien etu­määrit­tei­den luokkaan. Erimerkityksinen ja taipuva sana koko (esim. ilmauksessa asunnon koko) on paras tulkita eri sanaksi ja luokitella substantiiviksi.

Vajaataivutteiset sanat

Eri sanaluokkien sanoilla saattaa olla vajaa taivutus. Tässä esityksessä ilmaus vajaa­taivut­tei­nen sana on kuitenkin varattu tarkoittamaan sanaa, jolla on osittainen nomini­taivutus siten, että käytössä ovat vain paikallissijat tai osa niistä. Esimerkiksi sanavartalosta sisä- ovat käytössä kaikki varsinaiset paikallis­sijat (sisässä jne.), sana­vartalosta haja- yleisessä käytössä vain hajalla ja hajalle, harvinaisena hajalta.

Tällaisiin sanoihin voi liittyä possessiivi­suffiksi, esimerkiksi sisälläni, hajallaan. Sanojen vartalot voivat esiintyä yhdys­sanan alkuosana, esimerkiksi sisätilat, ja johdosten kanta­sanoi­na, esimerkiksi sisäinen.

Tavallisesti vajaataivutteinen sana esiintyy lauseessa adverbiaalina. Monia vajaa­taivut­tei­sia sanoja voidaan käyttää myös adpositioina. Toisin sanottuna joillakin adposi­tioil­la voidaan sanoa olevan osittainen sijataivutus samaan tapaan kuin vajaa­taivut­tei­sil­la sanoilla, keskellä, keskeltä, keskelle voivat esiintyä sellaisinaan verbin määritteinä (Kuka istuu tuossa keskellä?), mutta tavallisemmin prepositioina (keskellä kaupunkia) tai postpositioina (kaiken keskellä).

Vajaataivutteiset sanat voitaisiin kuvata myös nominien alaryhmäksi. Toisaalta käsitettä voitaisiin laajentaa niin, että myös esimerkiksi sellaiset sanat kuin ulkoa, ulkona, ulos tulkittaisiin vajaa­taivutteiseksi (eikä taipumattomiksi adverbeiksi). Niissä sija­muodolla on paikallisuutta tms. osoittava merkitys, mutta muodot eivät ole niitä, jotka määritellään (varsinaisiksi) paikallis­sija­muodoiksi.

Verbit

Verbeiksi lasketaan tässä luokituksessa vai ns. finiittiset muodot. Luokitus voitaisiin määritellä myös syntaktisesti: verbejä ovat ne ja vain ne sanat, jotka esiintyvät predikaatteina. Tämä olisi kuitenkin kehä­määritelmä, koska predikaatin käsite määritellään niin, että vain verbejä pidetään predikaatteina. Verbittömiä ilmauksia ei edes luokitella lauseiksi, tai ne luokitellaan ”vajaiksi lauseiksi”, vaikka esimerkiksi ilmaukset Apua!, Virtanen ministeriksi ja Aamusta alkaen sadetta ovat lauseenveroisia ilmauksia. (Useimmiten ajatellaan, että tällaisessa ”vajaassa lauseessa” on jokin implisiittinen predikaatti, mutta aina ei ole mitenkään selvää, mikä se olisi.)

Edellä kohdassa Verbitaivutus esitetyt finiittiset muodot voidaan kuvata seuraavalla tavalla, kun ne esitetään muoto-opillisesti kiinnittämättä huomiota merkityksiin (paitsi eräissä nimityksissä):

Näin kuvattuna suomen verbien taivutus on melko yksin­kertaista. Suffiksin­vaihtelu kuten i-tunnuksen ja -tAAn-suffiksin sulautuminen yhdeksi päätteeksi ttiin. Verbin erilaiset muodostuvat 9 loppu­suffiksin ja 5 tunnus­vaihto­ehdon (yksi edellä mainituista 4 tunnuksesta tai ei tunnusta) yhdistelminä. Koska vain yksi yhdistelmä ei ole käytössä, muotoja on siis kaikkiaan 9 × 5 −1 eli 44.

Joiltakin verbeiltä kuitenkin puuttuu osa muodoista. Erityisesti kun verbin vartalo on i-loppuinen, useimmat i-tunnukselliset muodot puuttuvat; on tapana sanoa, että vartalon loppuvokaali ja i-tunnus sulautuvat yhteen. Esimerkiksi etsiä-verbillä ei ole i-tunnuksellisia muotoja paitsi etsi (joka eroaa i-tunnuksellisesta muodosta etsii siten, että siitä puuttuu lopputunnus!).

Taipumattomat etumääritteet

Sellaiset sanat kuin pikku on yleensä kuvattu taipumattomiksi adjektiiveiksi. Tämä ilmaus sisältää kuitenkin käsitteellisen ristiriidan, jos sana­luokka­jako tai ainakin nomini­käsitteen määrittely perustetaan taivutukseen.

Sopivampaa onkin luokitella ne taipumattomiksi etumääritteiksi. Tämä tarkoittaa sanaa, joka on taipumaton ja joka esiintyy vain substantiivin edessä sen attribuuttina. Tähän luok­kaan kuuluu ominaisuuksiensa perusteella myös koko.

Arkikielessä muun muassa sanat normi, lempi ja huippu esiintyvät taipumattomina etu­määrit­tei­nä, esimerkiksi normi kaveri, lempi ruoka ja huippu hyvä. Nämä tosin usein luokitellaan vain kirjoitusvirheiksi, väärin kirjoitetuksi yhdys­sanoiksi. Asiassa voi kuitenkin olla muutakin. Jos huippu säänkesto tai normi päivä ääntyy kaksihuippuisena (kaksi pää­painoa, siis foneettisesti kaksi sanaa), voidaan sanoa, että substantiivia käytetään adjektiivin tavoin tai adjektiivina tai että kyseessä suorastaan on adjektiivi. Sen kompa­roin­ti­kaan ei tunnu oudolta: huipuin säänkesto, normimpi päivä; tällaisia vertailu­asteita esiintyy. Kielen­huolto ei tällaista vielä kuvaile saati hyväksy.

Taipumattomalla etumääritteellä voi olla määritteenä adverbi, joka kuvaa sen intensiteettiä, esimerkiksi aivan eri ja lähes koko.

Prepositiot ja postpositiot

Prepositioita ja postpositioita kutsutaan usein adpositioiksi. Yhden tulkinnan mukaan mikä tahansa niistä voi esiintyä joko pääsanan edessä tai sen jäljessä. Kuitenkin järjestyksistä usein vain jompikumpi on normaali sanajärjestys, toinen taas runollinen tai muuten erikoinen. Useimmat suomen adpositiot ovat postpositioita; esimerkiksi työn jälkeen on normaali järjestys, jälkeen työn poikkeava.

Sanaluokkajaon kannalta adpositioita voidaan kuitenkin tarkastella yhtenä ryhmänä. Adpositiolle on ominaista, että sillä on aina yksi määrite ja että se yhdessä määritteensä kanssa muodostaa adverbiaalin. Määrite on kiinteästi jossakin sijassa, jonka adpositio määrää, tavallisimmin genetiivissä tai partitiivissa.

Muodostukseltaan useimmat adpositiot ovat nominien sijamuotoja, jotka usein esiintyvät myös nomini­käytössä; esimerkiksi postpositio jälkeen on substantiivin jälki illatiivi. Pienempi osa adpositioista on infinitiivejä, esimerkiksi alkaen. Muutamat prepositiot ovat uudehkoja lainasanoja, esimerkiksi pro ja via.

Adpositiot ovat kasvava ryhmä etenkin siksi, että infinitiivit kiteytyvät tietynlaiseen käyttöön. Kielen­huolto on jossain määrin pyrkinyt torjumaan tällaisen kehityksen, mutta linja on muuttunut. Esimerkiksi riippuen ja johtaen hyväksytään adpositioiksi, vaikka tämä on yleensä ristiriidassa niiden alku­peräisen infinitiivi­merkityksen kanssa.

Muut taipumattomat sanat

Taipumattomat adverbit kuten tuskin saattavat olla alkuperältään nominien taivutusmuotoja. Osa niistä voi saada määritteekseen adverbiaalin, esimerkiksi hyvin kauniisti.

Konjunktiot esiintyvät lauseiden alussa (runokielessä joskus muussakin paikassa) eivätkä kuulu lauseiden rakenteeseen, vaan ne liittävät lauseita toisiinsa.

Interjektiot ovat lause- ja virkerakenteesta täysin irrallisia. Ne voivat esiintyä itsenäisinä ilmauksina, jolloin ne kirjoitetaan virkkeen tavoin (esimerkiksi Hui!), tai ne voivat esiintyä virkkeen tai huudahduksen sisällä, useimmiten sen alussa (esimerkiksi Voi miten hauskaa!).

Lukusanat

Kieliopeissa lukusanat käsitellään usein omana kokonaisuutenaan, mikä saattaa olla aiheellista etenkin kielenopetuksessa. Sille ei kuitenkaan ole perus­tei­ta kielen rakenteessa.

Järjestyslukusanat ensimmäinen, toinen, kolmas, neljäs jne. ovat taivutukseltaan ja käytöltään selviä adjektiiveja. Niitä tosin ei komparoida, mutta tällainen merkityksestä johtuva seikka on ominainen monille muillekin adjektiiveille.

Peruslukusanat yksi, kaksi, kolme, neljä jne. taipuvat ja niitä käytetään substantiivien tavoin. Niihin kyllä liittyy se syntaktinen erikoisuus, että yhtä suuremmat lukusanat saavat substantiivi­määritteen, joka on partitiivissa, kun pääsana on nominatiivissa, ja muuten kongruoi pääsanan kanssa: kaksi autoa, kahdella autolla. Tämä voidaan kuitenkin ymmärtää erikoiseksi piirteeksi, joka on myös muutamilla muilla sanoilla, kuten sanalla monta, joka on muodoltaan sanan moni partitiivi, mutta merkitykseltään ja syntaktiselta asemaltaan epämääräistä määrää ilmaiseva nomini.