Keltavahvero on tunnetusti kantarellin virallisin suomenkielinen nimi, mutta sen alkuperä on hämärä. Sen jälkiosa johtuu ehkä murresanasta, joka alkuaan tarkoitti rouskua.
Keltavahvero tarkoittaa samaa kuin kantarelli, mutta keltavahveroa voi pitää virallisempana: se on päähakusanana Kielitoimiston sanakirjassa (ja kantarelli on vain viittauksena siihen), ja Suomen Lajitietokeskuksen (laji.fi) lajikuvauksen mukaan tämän lajin, Cantharellus cibarius yleiskielinen nimi on suomessa keltavahvero, ruotsissa kantarell. Tosin kuvauksen otsikossa mainitaan sulkeissa kantarelli.
Sanaa vahvero on myös yksinään käytetty kantarellista, mutta tästä on luovuttu, kun sanaa vahvero on ruvettu käyttämään myös muiden sienilajien nimissä, joista tunnetuin on suppilovahvero. Lisäksi koko Cantharellus-suvun suomenkielinen nimi on vahverot. Hämmentävästi toisaalta suppilovahvero, kosteikkovahvero ja lehtovahvero eivät kuulu siihen, vaan sukuun Craterellus, jonka suomenkielinen nimi on torvisienet.
Sanaa keltavahvero ei esiinny murteissa. Se on oppitekoinen sana, jonka pohjana lienee ollut murresana vahveroinen, jonka merkitys on Suomen etymologisen sanakirjan mukaan ’karvarousku’, esiintymisalue Laatokan Karjala ja Pohjois-Karjala ja alkuperä epäselvä. Lönnrotin sanakirjassa on seuraava artikkeli: ”Wahweroinen, s. riska ; jfr. wahalaukku, wahteroinen.” Ruotsin sana riska tarkoittaa rouskuja eli Lactarius-suvun sieniä yleisesti, erityisesti herkullisena pidettyä männynleppärouskua (Lactarius deliciosus). Sanaa wahalaukku sanakirja selittää näin: ”ett slags svamp (lactarius torminosus wahweroinen)”, joten kyseessä olisi karvarousku. Lönnrotin mukaan wahweroinen kuitenkin tarkoittaa rouskua yleensä; huomaa ”jfr.” (jämför, ’vertaa’).
Tässä on muutakin epäselvää. Onko vahvero takaperoisjohdos? Siis onko muodostettu sanan vahveroinen alkuosasta uusi sana ikään kuin sen kantasanaksi? Mitä vahvero alkujaan tarkoitti? Hämmästyttävintä on, miten vahveroinen-sanan merkityksestä ’karvarousku’ tai ’rousku’ on päädytty kutsumaan (kelta)vahveroksi kaikin puolin erilaista sienilajia. Voisiko yhdistävä tekijä olla ’hyvä ruokasieni’? Itä-Suomessa karvarouskua ja muita rouskuja kerätään ja arvostetaan, kun taas Länsi-Suomessa etenkin aiemmin keltavahvero on ollut ainoa poimittava sieni.
On arveltu, että murteiden vahveroinen kuvaisi rouskujen mallon vahvuutta verrattuna rouskujen lähimpiin sukulaisiin haperoihin. Hapero tarkoittaa nykykielessä Russula-suvun sieniä, joita voi sanoa hapertuviksi: malto paitsi murtuu taitettaessa myös helposti hajoaa pieniin osiin. Sienennimenä (sienisuvun nimenä) hapero taitaa kuitenkin olla oppitekoinen; murteissa hapero tarkoittaa monenlaisia asioita, mutta ilmeisesti ei sieniä. (Murteissa haperoista käytetään muun muassa nimitystä pilpero.) Niinpä itämurteiden vahveroinen ei oikein selity haperon vastakohdaksi. Sitä paitsi vahveroinen siis tarkoittaa murteissa karvarouskua, jonka kyllä voi sanoa olevan ”vahva” (kiinteämaltoinen), mutta vahvero siis on otettu aivan erilaisen sieniryhmän nimeksi.
Sanan kantarelli alkuperä on jokseenkin selvä. Välitön lainanantajakieli on ruotsi, ja Svenska Akademiens ordbokin(SAOB) mukaan sana lainautui ensin ranskasta asussa chanterelle, mutta on sitten muuntunut latinaa jäljittelevään asuun kantarell. Latinan sanaan cantharus, joka johtuu kreikan sanasta kantharos ja tarkoittaa ylhäältä laajaa (ehkä torvimaista tai pikarimaista) juoma-astiaa, on joskus uudella ajalla muodostettu pienennysjohdos cantharellus ’pieni pikari’, ehkä vain sienten nimistön osaksi.
Murresanakirja kertoo kantarelli-sanan asuista: ”kanttarelli yleensä, muita asuja kantarelli, kantarilli, kantorelli, kantrilli, kanttarilli, santarilli, santtarelli, santtarälli, tanttarilli. Tämä viittaa siihen, että sana on voinut lainautua jo sellaisista ruotsin muodoista, joissa asu oli chanterelle.
Kantarelli esiintyy jo vuosina 1909–1922 julkaistussa Tietosanakirjassa. Jostakin syystä sitä ei ole Lönnrotin sanakirjassa, eikä siinä ilmeisesti ole mitään muutakaan nimeä tälle sienelle, vaikka kirja kuvasi laajasti aikansa suomen kieltä.
Yleensä kantarelli lausutaan kanttarelli, mutta kirjoitusnormit ovat yhden t:n kannalla, ja nykyisin pitäisi periaatteessa lausuakin vain yksi t. Asian taustaa kuvaa kirjoitus ”Orkkideoja” ja ”kanttarelleja”. Yksinkertainen vai kaksoiskonsonantti vierassanoissa?
Kantarellin yksi murrenimitys on keltasieni, joka pääsi Nykysuomen sanakirjaan; se on siinä päähakusanana, johon kantarelli viittaa. Se esiintyi myös tämän sienen ainoana nimityksenä Eino Sakari Yrjö-Koskisen Suomalais-ranskalaisessa sanakirjassa (1900). (Myöhemmistä sanakirjoista keltasieni on jätetty pois.) Nimitys on varsin kuvaava, onhan kyseessä selvästi keltaisin Suomen sienistä. Outoa kyllä Lönnrotin sanakirjan mukaan keltasieni on ”ett slags gula riskon”, joka tarkoittanee keltarouskua (joka on hailakankeltainen).
SAOB sanoo sanan riska kuvauksessa: ”äv. (numera bl. i Finl.) RISKON, sbst. pl.” ja tarkentaa sanan muotojen kuvauksessa ”riskon, pl. 1736–1916 (från Finl.)”. Sana riskon olisi siis sen mukaan esiintynyt suomenruotsissa rouskua tarkoittavana monikkomuotona ainakin vuoteen 1916 asti. Lönnrot kuitenkin näyttää käyttävän sitä yksiköllisessä merkityksessä. Toisaalta hän käyttää myös tavallista yksikkömuotoa riska. Asu riskon esiintyy myös Eurénin sanakirjassa: ”wahweroinen isen s. riskon”, joka on vahveroinen-sanan kirjallinen ensiesiintymä.
Vuonna 1863 julkaistu Sieni-kirja eli Sieni-Kallen oswiitta tuntemaan ja käyttämään syötäwiä sieniä käyttää kantarellista nimitystä ruskosieni, vaikka sen teksti kuvaa sienen olevan ”korean keltainen”. Siinä esiintyy myös sana keltasieni, mutta nimityksenä valevahverolle (Hygrophoropsis aurantiaca), joka saatetaan sekoittaa kantarelliin ja jolle kirjan mukaan tavallisempi nimi on pirunsieni. Kirjan mukaan se on ”aivan myrkyllinen”! Nykytiedon mukaan se on syötävä, ja jotkut pitävät sitä jopa parempana kuin kantarelli. Kirjan mukaan pirunsieni-nimellä on paikoin kutsuttu kantarelliakin, ”kun ei sitä tunnettu hywäksi Jumalan lahjaksi”.
Sienten ja muiden eliölajien nimissä on hyvin paljon vaihtelua. Yhdellä lajilla saattaa olla eri murteissa aivan eri nimet, ja sama nimi voi tarkoittaa hyvin erilaisia lajeja. Sikäli merkityksen ”hyppääminen” rouskusta kanttarelliin on mahdollinen. Mutta kukahan on (kelta)vahveron keksinyt ja miksi?
Suomen Kielen Seuran vuosikirjan Sananalan numerossa 43 (2001) on Markku Variksen artikkeli Sienten nimet sienestäjän oppaana, joka käsittelee laajasti sienten suomenkielisten nimien muodostumista. Vahvero-sanasta se esittää seuraavan:
Itse asiassa useimmat sienennimien perusosat ovat uusia ja oppitekoisia, kuten esimerkiksi keltavahvero – –. Sen taustalla tosin on itämerensuomen (SKES ja SSA s.v.) vahveroinen ’karvarousku’ ja sen variantteja (alkuperäinen kanta on ollut joko sanassa vahva tai vaha). Kantasuomalaisessa merkityksessään vahveroinen esiintyy vielä Lönnrotin sanakirjassa (1880), jossa annetaan ymmärtää, että kyseessä on ’rousku’, erityisesti karvarousku. Vahvero-sanojen myöhempi käyttö poikkeaa kuitenkin Lönnrotin tulkinnoista, ja uudemmissa oppikirjoissa vahvero on oman sukunsa nimitys juuri keltavahverossa ’kanttarelli’ ja suppilovahverossa. Merkitysmuutos ’rouskusta’ cantharellus-nimiin selittynee kansankielessä esiintyvien ’kanttarelli’-nimien horjuvuudella: puhuttiin muun muassa keltasienestä, ruskosienestä ja ruskuaisesta – –. Toisaalta on voinut tapahtua niin, että kun vahveroinen tai vahvonen ’karvarouskuna’ havaittiin muiden rouskujen, maitosienien, kaltaiseksi, täytyi kyseiselle sienilajille kehitellä uusi, biologisesti täsmällisempi nimi. Vastaavasti vahveroinen-sanan käyttö jäi tarpeettomaksi, ja se vapautui kokonaan toisen sieniryhmän nimien perusosaan.
Kuten edellä kuvattiin, vahvero-loppuisia nimiä on nykyisin kahdessa sienisuvussa, mutta oikeaan osuva on varmaankin huomio, että tätä sanaa haluttiin käyttää järjestelmällisesti yhdyssanojen jälkiosana. Murresanakirjan kuvaus karvarouskusta mainitsee sen olevan ”uudempaa kieltä” ja luettelee lukuisia kansanomaisia nimityksiä, joista nykyisin tavallisin lienee karvalaukku. Ei siis oikein voida sanoa, että vahveroinen olisi ollut jotenkin suuremmassa määrin tarpeeton tai vapaa muuhun käyttöön kuin ennen karvarousku-nimen muodostamista. Avoimeksi jää, miksi nimi olisi otettu tarkoittamaan juuri kantarellia ja sen sukulaisia.
Voi olla, että vanhin kirjakielinen nimitys on ollut kantarelli ja että siitä on haluttu päästä eroon. Kun on haettu suomalaisempaa nimitystä, keltasieni on ollut tarjolla, mutta se on ehkä koettu ongelmalliseksi, koska mitä tahansa keltaista tai kellertävää sientä olisi voitu kutsua sillä nimellä. Niinpä on sitten otettu yhdyssanan jälkiosaksi kuvaavampi, luokittelevampi sana. Tosin vahveroinen oli jo käytössä, mutta suppeahkolla murrealueella.