Pitääkö sanoa pitempi vai pidempi, pitentää vai pidentää? Molemmat vaihtoehdot ovat kielen normien mukaisia ja ovat aina olleet. Niihin voidaan kyllä asennoitua eri tavoin. Molempia vaihtoehtoja voi pitää kieleen keinotekoisesti tuotuina, t:llisiä ehkä enemmän.
Sanan pitkä säännöllinen komparatiivi olisi pitkempi, mutta sitä ei juuri käytetä. Lönnrotin sanakirja kyllä mainitsee sen, ja se on joskus mainittu kieliopeissa, mutta lähinnä teoreettisena. Vanhassa kirjasuomessa se on joskus esiintynyt. Nykyisin se esiintynee vain virhemuodosteena, jonka tekee suomen kieltä puutteellisesti osaava.
Myöskään monissa pitkä-sanan johdoksiksi kuvatuissa sanoissa ei ole k:ta: pidentää t. pitentää, pituus, pidetä (: pitenee), joskin toisaalta pitkittää yms.
Kaisa Häkkisen Nykysuomen etymologisen sanakirjan mukaan pitkä on todennäköisesti johdos vanhasta vartalosta piδe (missä δ tarkoittaa soinnillista dentaalispiranttia, sellaista kuin th englannin sanassa the). Epäselvää kuitenkin on, onko johtaminen tapahtunut ennen sitä äänteenmuutosta, jossa vanha δ-äänne muuttui t-äänteeksi. Kotuksen julkaisemassa Suomen etymologisessa sanakirjassa selostetaan sanan pitkä kuvauksessa. että Suomen sanojen alkuperä ‑teoksen mukaan kantasana olisi pite, mutta myöhemmin puhutaan oletetusta uralilaisesta vartalosta piδᴈ, missä ᴈ tarkoittaa tuntematonta vokaalia. Kuvauksen mukaan samojedikielten pitkää tarkoittavat sanat vastaavat tarkasti suomen johdosta pitkä, ja päätelty uralilaisen kantakielen sana olisi ollut piδkä; tällainen johdos liene siis hyvin vanha.
Vartaloon pite perustuvat muun muassa johdokset pidempi ja pidentää, samoin superlatiivi pisin, jossa on tapahtunut säännönmukainen äänteenmuutos t:stä s:ksi i:n edellä.
Jos sana pite olisi jäänyt kieleen, sen yksikön nominatiivi olisi muuttunut muotoon pisi. Suomen kielen kehityksessä sananloppuinen e muuttui i ja myöhemmin t muuttui i:n edellä s:ksi. Näin on kieleen tullut esimerkiksi muoto uusi sanasta, jonka aiempi muoto on ollut uute, joka näkyy edelleen esimerkiksi sijamuodossa uutena. Jostakin syystä pite erillisenä sanana kuitenkin hävisi, ja sen syrjäytti pitkä.
Kun alkuperäinen, ilmeisesti jo uralilaisesta kantakielestä periytynyt δ-äänne oli muuttunut t:ksi, se tavallaan tuli uudestaan kieleen sitten, kun siihen kehittyi astevaihtelu. Sen jälkeen δ taas katosi, kun se muuttui eri äänteiksi, eri murteissa erilaisiksi; tosin suppealla murrealueella δ säilyi 1900-luvulle asti. Kun sana piδempi osallistui tähän kehitykseen, syntyi erilaisia muotoja kuten pirempi, pilempi ja piempi. Yleiskieleen tuli erikoisen kehityksen takia kirjoitukseen ensin dh tai d, sitten yksinomaan d, jonka ääntämys muuttui ja vakiintui d-äänteeksi. Tämä ei vastaa juuri minkään murteen kantaa ja voidaan siten kuvata keinotekoiseksi.
Muoto pitempi voitaisiin selittää samanlaisena ilmiönä kuin yleiskielen d:n yleinen korvaaminen t:llä (esim. sytän, kun ei oikein osata sanoa sydän, mutta ei myöskään kehdata käyttää oman murteen muotoa tilanteessa, jossa pyritään puhumaan yleiskieltä).
Toisaalta suomen kielen komparatiivinmuodostuksen yleisen linjan mukaisesti pitempi edellyttäisi kantasanaa pitte tai pittä.
Tältä kannalta on yllättävää, että pitempi yms. on hyväksytty yleiskieleen. Joskus vuosikymmeniä sitten sain sellaisen käsityksen, että sitä jopa pidettäisiin parempana. Käsitys perustui ehkä vain pitentää-muodon esiintymiseen joissakin laeissa, mietinnöissä tms. tai sitten omaan järkeilyyn: pitkä : pitempi poikkeaa normaalista taivutuksesta vähemmän kuin pitkä : pidempi. Toisaalta on saatettu päinvastoin tulkita pitempi edellä mainitulla tavalla murteelliseksi ja korjata se muotoon pidempi.
On myös esitetty, että pitempi olisi johdos sanasta pitkä siten, että siihen on tullut karjalan kielestä astevaihtelu tk : t; karjalassa sana pitkä taipuu pitän, pität jne. Tähän suuntaan voisi viitata se, että Kalevalassa on johdonmukaisesti asu pitempi. Se voi toisaalta johtua pyrkimyksestä välttää itämurteiden normaalin kehityksen mukainen muoto piempi tai pi’empi, joka voi tuntua oudolta.
Keskustelussa Pitkä ja lyhyt komparatiivissa ja superlatiivissa Virittäjässä 49 (1945) J. J. Mikkola kuvailee edellä kuvatun ajatuksen ja torjuu sen sekä esittää, että muodot pitempi ja pitentää olisi hylättävä. Lauri Hakulisen mukaan pitempi oli jo voitolla eikä olisi syrjäytettävissä, kun taas pidentää oli jo valta-asemassa ja voidaan sellaisena säilyttää. Hän lisää: ”Huomattakoon, että vastaavan intransitiiviverbin infinitiivi aina kuuluu pidetä (ei koskaan *pitetä). Sen vuoksi tuntuu hieman oudoksuttavalta, että eräissä lakiteksteissä aivan viime aikoina on ruvettu käyttämään t:llistä asua pitentää.”
Todennäköisempää on, että kä-aines on tullut mukaan vasta itämerensuomalaisissa kielissä; etäisemmissä sukukielissä sitä ei näy olevan. Viron etymologisen sanakirjan (Eesti etümoloogiasõnaraamat) kuvaus viron sanasta pikk viittaa kyllä etäisempiin vastineisiin, joissa on mm. g- tai k-äänne, mutta rinnastukset ovat epävarmoja, ja kyseinen äänne saattaa niissä olla eri alkuperää.
Kysymys "pidempi vai pitempi" kuuluu kielenhuollon kestoaiheisiin, johon lienee aina vastattu, että molemmat käyvät. Ks. esim. Kotuksen sivua Kielineuvonnan vuosikymmenet: 1940-luku. Tämä tietysti on osaltaan pitänyt sen kestoaiheena.
Erikoista on, että Kielikellon 3/2008 jutussa Kielenneuvontatoimisto vastaa – mitä kysyttiin 60 vuotta sitten? kerrotaan, että eräänä päivänä oli yhtenä kysymyksenä ”pitempi vai pidempi, joista kumpikin on oikein; nykyään tosin lisättäisiin, että pitempi on tavallisempi.” Tätä ehkä heijastaa se, että Kielitoimiston sanakirjassa komparatiivit esitetään järjestyksessä ”pitempi, pidempi” Tämän voisi tulkita lieväksi kannanotoksi, mutta sen peruste vaikuttaa väärältä: pidempi näyttäisi olevan jonkin verran tavallisempi. Lisäksi sanakirja esittää verbi pidentää päähakusanana, ja pitentää on vain viittaus siihen: ”tavallisemmin: pidentää”.