Suomen kielen sanakirjojen mukaan kiltteys ja kilttiys ovat molemmat käytössä ja tarkoittavat samaa. Käytännössä kiltteys on yli kymmenen kertaa tavallisempi esimerkiksi Korp-korpusten perusteella arvoituna. Kumpaakaan ei ole Suomen murteiden sanakirjassa. Ilmeisesti tällaisille suhteellisen abstrakteille sanoille ei ollut tarvetta vanhassa kielessä. Mutta mihin kiltteys perustuu?
Sana kiltti on selvästi i-vartaloinen eikä e-vartaloinen: kiltin, kilttiä, kiltillä jne. (Monikkomuodoissa esiintyvä e, esim. kilteillä, kuuluu i-vartaloisten taivutuksen ominaisuuksiin eikä vaikuta johdosten muodostamiseen).
Johdos kilttiys noudattaa i-vartaloisten sanojen yleistä mallia; vrt. esim. jääviys, rehtiys. Miksi se on jäänyt alakynteen? Yleensä -eys-loppuiset sanat perustuvat e-vartaloisiin kantasanoihin, esimerkiksi tähteys (tähti : tähteä) tai sellaisiin, joiden nominatiivin lopussa on e tai eä (esim. terveys, vihreys).
Sanalle kiltteys on kuitenkin rinnakkaistapaus: siisteys. Se on jopa niin paljon yleisempi kuin säännöllinen johdos siistiys, että jälkimmäistä ei ole sanakirjoissa lainkaan. Lisäksi on villeys (hiukan tavallisempi kuin villiys) ja substantiivikantainen misseys (paljon tavallisempi kuin missiys) sekä risteys, joka on kuitenkin selitettävissä verbin ristetä johdokseksi.
Ehkä taustalla ei ole mitään erityistä logiikkaa. Ehkäpä ominaisuudennimiä muodostetaan kielessä olevien mallien mukaan kiinnittämättä huomiota kanta-sanan luonteeseen. Suomessa on paljon enemmän eys-loppuisia sanoja kuin iys-loppuisia, ja ehkä tämä riittää selittämään, että i-vartaloisen sanan johdos joskus sattuu muodostumaan yleisemmän tyypin mukaan.