Kaupunki tarkoitti ensin kauppapaikkaa, sitten tiivistä ja suurta tai suurehkoa asutusta. Kaupunkien hallinto saattoi olla hyvinkin omanlaisensa, ja niillä oli usein erityisiä oikeuksia. Kun Suomessa on siirrytty yhteen kuntamuotoon, kaupungista on tullut vain joistakin kunnista käytettävä nimitys. Yleisessä, joskaan ei virallisessa kielenkäytössä kaupunki viittaa silti edelleen yleensä vain ”kaupunkimaiseen” alueeseen.
Kuten suomenkielinen nimitys vihjaa, sana kaupunki viittaa alkujaan kaupankäyntiin. Sana on Suomen etymologisen sanakirjan mukaan lainaa muinaisgotlannin sanasta kaupungr, joka on sukua nykyruotsin sanalle köping ’kauppala, kaupunkia muistuttava yhdyskunta’. Oletettavasti kaupunki-nimitystä alettiin käyttää suhteellisen pysyvästä kauppapaikasta, jossa on ollut asutustakin, mutta ei välttämättä kovinkaan suurta.
Kauppapaikoista muodostuneiden kaupunkien lisäksi muodostui teollisuuskaupunkeja ja hallintokaupunkeja, joissa kaupan merkitys ei välttämättä ollut kovin suuri. Kaupungeiksi voidaan hahmottaa suhteellisen suuret yhdyskunnat, joissa väentiheys on selvästi suurempi kuin maaseudulla.
Kaupungin erottaminen isosta kylästä on tulkinnanvaraista rajanvetoa, jossa voidaan ottaa huomioon väestön eriytyminen eri ammatteihin. Erityisesti kaupungissa useimpien toimeentulo perustuu muuhun kuin maatalouteen.
Ruotsissa (johon suuri osa nykyistä Suomeakin kuului) järjestettiin jo varhain kaupunkien hallinto erityisellä tavalla, ja 1200-luvulta alkaen säädettiin erityisiä kaupunginlakeja (vuonna 1349 yleinen kaupunginlaki). Muualla olivat voimassa maakuntalait ja sitten yleinen maanlaki, ”talonpoikain laki”. Uuden kaupungin perustaminen vaati kuninkaan päätöksen, jolla myönnettiin kaupunkioikeudet.
Ero kaupungin ja maaseudun välillä oli siis selvä, vaikka rajamuureja ei yleensä ollut Ruotsissa, muualla Euroopassa yleisemmin. Eroa jyrkensi valtion pyrkimys keskittää kauppaa kaupunkeihin ja rajoittaa maakauppaa (maaseudulla käytävää kauppaa).
Vuoden 1865 kunnallisasetuksella muodostettiin maaseudulle kunnat, maalaiskunnat, joille siirrettiin aiemmin seurakunnille kuuluneita tehtäviä. Voidaan sanoa, että sen jälkeen oli kaksi kuntamuotoa, kaupunki ja maalaiskunta. Niiden rinnalle kolmanneksi muodoksi, niiden välimuodoksi, tuli myöhemmin kauppala. Eri kuntamuodoilla oli erilaisia oikeuksia ja erilaisia velvollisuuksia; tosin eroja vähennettiin.
Vuoden 1977 kunnallislailla yhtenäistettiin kuntien hallintoa, ja vuonna 1995 siirryttiin yhteen kuntamuotoon. Kaupunki jäi nimitykseksi, jota käytetään aiemmin kaupungeiksi tai kauppaloiksi perustetuista kunnista, mutta jonka mikä tahansa kunta voi omalla päätöksellään ottaa käyttöön. Virallisessa kielenkäytössä kaupunki ei siis enää ole muuta kuin joistakin kunnista käytettävä nimitys.
Alkujaan kaupungit olivat pinta-alaltaan suhteellisen pieniä ja ulottuivat suunnilleen niin kauas kuin oli tiivistä asutusta. Kaupungin kasvaessa se laajeni rakentamisen myötä.
Suomessa kaupunkikuntia on kuitenkin laajennettu kuntaliitoksilla etenkin 1960-luvulta alkaen. Osittain haluttiin kaupunkikuntaan liittää alueita rakennettavaksi kaupunkimaisesti, mutta enimmäkseen kyse on ollut hallinnollisista muutoksista, joissa esimerkiksi liitettiin kaupunkia ympäröinyt, sitä alaltaan paljon laajempi maalaiskunta kaupunkikunnan osaksi. Näin muodostettiin ”kaupunkeja”, joiden alueesta usein suurin osa on metsää, peltoa ja harvan asutuksen aluetta.
Aiemmin kaupungin käsitettä kuvattiin niin, että mainittiin sekä hallinnollinen erillisyys että kaupunkimainen asutus. Esimerkiksi vuosina 1909–1922 julkaistun Tietosanakirjan artikkeli Kaupunki kuvailee näin: ”hallinnollisessa ja tavallisesti myöskin oikeudellisessa suhteessa maaseudusta erotettu alue, jossa asuu jotenkin lukuisa väestö ahtaiden rajojen sisäpuolella”.
Siirtyminen yhteen kuntamuotoon ja kaupunkien alueellinen laajeneminen on kuitenkin hajottanut käsitteen. Useimmissa niissä Suomen kunnissa, joita kutsutaan kaupungeiksi, on melko alhainen väentiheys, eikä raja tiiviin ja harvan asutuksen välillä suinkaan kulje kunnan rajalla, vaan sisällä.
Esimerkiksi vuonna 1546 perustettu Tammisaaren kaupunki laajeni vuonna 1977, kun siihen liitettiin kaksi maalaiskuntaa, minkä jälkeen sitä ei enää voinut kokonaisuutena pitää kovinkaan kaupunkimaisena. Vielä isompi muutos oli, kun se vuonna 2009 yhdistettiin kahden muun kunnan kanssa Raaseporin kunnaksi, jota kutsutaan kaupungiksi. Kunnan nimi perustuu Raaseporin linnaan, joka hylättiin 1500-luvulla. Tässä kunnassa, ”kaupungissa”, on monia erilaisia alueita, pääosin melko harvaan asuttuja, ja sen yhtenä ”kaupunginosana” on Tammisaari, josta siis siitäkin vain osa on tiivistä kaupunkimaista asutusta.
Kun arkikielessä puhutaan kaupunkiin menemisestä, tarkoitetaan yleensä menemistä lähimpään selvästi kaupunkimaiseen paikkaan. Esimerkiksi Espoossa tämä voi tarkoittaa Helsingin keskustaan menemistä, sillä Espoon kunnalla (”kaupungilla”) ei ole selvää keskuspaikkaa, vaan useita tiiviin asutuksen ja palvelujen paikkoja, joista yksi kyllä on nimeltään ”Espoon keskus” ja joihin viitataan omilla nimillään (Leppävaara, Tapiola ym.), ei kaupunki-sanalla.
Sanakirjoissa kaupunki-sana kuitenkin kuvataan ikään kuin tällaista käsitteen hajoamista ei olisi tapahtunut. Esimerkiksi Kielitoimiston sanakirjassa on seuraava kuvaus: ”oman kuntansa muodostava, tiheään (suunnitelmallisesti) rakennettu, tav. suuri asutuskeskus”. Suurin osa Suomen kaupungeiksi kutsutuista kunnista ei ole tiheään rakennettuja, vaikka niissä yleensä on tiheään asuttu keskus. Myös muun muassa Ruotsissa on vastaava tilanne; esimerkiksi historiallinen Visbyn kaupunki ei muodosta omaa kuntaansa, vaan koko Gotlannin saari on nykyisin yhtä kuntaa.
Erilaisissa kyselyissä tiedustellaan varsin usein, missä vastaaja asuu, vaihtoehtoina esimerkiksi seuraavat:
Pieni, keskisuuri ja iso ovat varsin tulkinnanvaraisia määritteitä, mutta lisäksi kaupunki-sana aiheuttaa tulkintaongelman. Jos asun täysin maaseutuympäristössä, jossa kilometrien säteellä ei ole muuta kuin maatiloja ja metsiä, olisiko silti vastattava ”isossa kaupungissa”, jos alue on liitetty sadantuhannen asukkaan kuntaan, jota sanotaan kaupungiksi?
Selvintä olisi kokonaan luopua kaupunki-sanasta kunnan nimityksenä ja siis puhua esimerkiksi Helsingin kunnasta, Uudenkaupungin kunnasta jne. Kaupunki-sanaa voitaisiin käyttää vanhassa ja edelleen arkikielessä vallitsevassa merkityksessä, jolloin esimerkiksi Oulun kaupunki viittaisi Oulun kunnan pienehköön osaan, jossa on tiheää asutusta ja palveluita. Täsmällistä määritelmää kaupunki-sanalle ei olisi eikä tarvittaisi.
Samantapainen ajatus esitetään Kielikellon 3/2009 kirjoituksen Kunta, kaupunki ja pitäjä loppupuolella. Sen mukaan ”kaupunki-nimikkeen voisi ottaa käyttöön uudella tavalla kaupunkimaisen taajama-alueen nimikkeenä siten kuin meillä aiemmin oli ns. taajaväkisiä yhdyskuntia maalaiskuntien sisällä”.
Joissakin yhteyksissä kaupunki-käsitettä käytetäänkin kuntajaotuksesta riippumatta. Esimerkiksi Tilastokeskuksen Kaupunki-maaseutu-luokitus käyttää yhtenä peruskäsitteenä yli 15 000 asukkaan taajamaa, kuntarajoista ja kunnan nimityksestä riippumatta. Sen pohjalta määritellään sisempi ja ulompi kaupunkialue ja kaupungin kehysalue