Kaksinen: liekö sille kaksistakaan selitystä?

Monille kaksinen on tuttu sana, jolla il­mais­taan vähättelyä: Eipä ollut kak­si­nen­kaan tulos. Sillä ei suoranaisesti haukuta huonoksi, mutta sanotaan selvästi, ettei ole hyväkään. Sana esiintyy lähinnä länsi­murteissa ja on kai siksi outo monille. Yleis­kielen sana­kirjoihin se on otettu, mutta arkiseksi merkittynä. Sanan alku­perää ei tunneta; jyvä­lukuun viittaava selitys on pelkkä arvaus eikä kovin hyvä.

Arkikieltä

Kielitoimiston sanakirja liittää kaksinen-sanaan maininnan vars. ark. (varsinkin arki­kielessä) ja selittää sen lyhyesti: ”vain kiel­tei­sis­sä yhteyksissä: kehuttava, hyvä, häävi”, esimerkkinä Ei elämä kovin kaksista ollut. Vanhemmassa Nyky­suomen sana­kirjassa tyyli­laji­kuvaus on vähän toisella tavalla epä­mää­räi­nen: ”hiukan ark.”. Esi­merk­ke­jä siinä on runsaammin. Niistä ilmenee, että sanaan liittyy usein, mutta ei välttämättä, jokin määrite kuten kovin, niin tai mikään; käytännössä myös liite -kaan on melko tavallinen (esim. ei ollut kaksinenkaan).

Arkikielisyys on ymmärrettävää, koska sanalla ilmaistaan tunne­peräistä ja vähek­sy­vää suhtautumista. Asia­tyylissä il­mais­taan kiel­tei­nen arvostelu muilla tavoin.

Sanakirjojen epämääräisehköistä mer­kin­nöis­tä huolimatta kannattaa kaksinen jättää asia­tyylisistä ja monista muistakin teksteistä pois. Sana on monille kyllä selvä, mutta likikään kaikille ei; jos tämän­tyyppistä ilmausta (joka ilmentää kirjoittajan tunteita eikä siis juuri sovi esimerkiksi viralliseen tai tieteelliseen tekstiin) halutaan käyttää, vaikkapa sana kummoinen ymmärretään yleisemmin.

Lönnrotin outo tulkinta

Elias Lönnrotin Suomalais-Ruotsalainen Sana­kirja (1866–1880) esittää sanasta kaksinen oudon ”positiivisen” tulkinnan:

kaksinen, a. (sälls.) präktig; k. huone präktigt hus; ei se piipun holkki niin kak­si­nen ollut icke var det pipbeslaget så rart.

Lönnrot siis kuvaa sanan myönteisenä, mutta hänen tästä esittämänsä ensimmäinen esi­merk­ki lienee täysin keksitty. Toinen esimerkki on realistinen ja kuvaa sanan todellista käyttöä.

Lönnrot ei esitä mitään sanan alkuperästä, vaikka hän muutoin esitti aika herkästi etymo­logi­sia käsityksiään.

Jos kaksinen ajatellaan johdokseksi sanasta kaksi, mikä on tavallaan ilmeistä, se on melko yksinäinen, Muita nominatiiviin perustuvia johdoksia ovat Kielitoimiston sanakirjan mukaan vain kaksinainen ja kaksikko. Useim­mat kaksi-sanan johdokset perustuvat joko sen taivutus­vartaloon kahte- tai kahde- taikka tämän vartalon muunnelmaan kahta- tai kahda-.

Vastaavia johdoksia ei juuri ole muista lukusanoista. Yksinen on uudehko, kai vain elokuvan nimeksi sepi­tet­ty sana. Kolminen ei juuri esiinny kuin ad­ver­beis­sa kolmisen ja kolmisin, jotka ovat muodoltaan sen sijamuotoja, mutta merkitykseltään erikoisia. Vas­taa­vas­ti esiintyy adverbi nelisin jne. Jos kaksinen tarkoittaisi alkujaan kaksijyväistä, voisi odottaa, että muista lukusanoista on vastaavia johdoksia.

Murteiden kanta

Suomen murteiden sanakirjan (SMS) kuvaus sanasta kaksinen on samanlainen kuin yleis­kielen sana­kirjoissa, mutta esimerkkejä on runsaammin. Niissä kaikissa sana esiintyy kielteisessä yhteydessä, mikä vastaa sanan kuvausta. Levinneisyys­kartan merkinnät keskittyvät länsi­murteisiin, mutta sana esiintyy harvakseltaan myös itä­murteissa.

Kaksijyväinen?

Erilaisten nettisivujen mukaan kaksinen tar­koit­tai­si alkujaan kaksijyväistä. Wiki­sana­kirja, johon kuka vain voi kirjoittaa mitä vain, esittää kaksinen-sivulla ainakin tällä hetkellä jopa, että sanalla olisi ensim­mäi­se­nä mer­ki­tyk­se­nä ”isonjaon jyvityksen mukaan pellosta arvosanana: sellainen, josta yhtä siemenjyvää kohden saadaan kaksi siementä satoa”. Lähteeksi se ilmoittaa Juha Kuisman teoksen Tupenrapinat mdash; Idiomeja ajan uumenista, Maahenki, 2015. Kirjassa on lähes kahden sivun mittainen selitys, otsikon ”Ei ollut kaksista” alla. Sen mukaan kaksijyväinen pelto eli kaksi jyvää yhtä kylvettyä jyvää kohti tuottava pelto olisi ollut viisi­kohtaisen luokituksen huonoin luokka ja sellainen, että alue oli jätettävä niityksi. Todellisuudessa isossajaossa sovellettiin erilaisia luokituksia eri paikoissa ja saatettiin jakaa myös maita, joiden jyväluku oli alle kahden. Olennaisinta on, ettei kirja mitenkään käsittele sitä, käytettiinkö niinä tai myöhempinä aikoina kaksijyväisestä pellosta sanaa kaksinen. Tarkastelun lopuksi se vain esittää seuraavan selityksen:

Ilmaisu ”ei ollut kaksista” tarkoittaa siis huonointa mahdollista satoa, siis sellaista, jossa kylvetty vilja ei pellossa edes kaksin­kertaistu.

Ilmaisu ei kaksinen ei kuitenkaan tarkoita huonointa mahdollista. Se on väheksyvä, mutta tarkoittaa suunnilleen samaa kuin ei kehuttava.

Vakavammin otettava viittaus on Etymo­logi­sen viitetietokannan (ainoa) mai­nin­ta sanasta kaksinen: ”Salo 1997 JäljetSKST677”. Tämä tarkoittaa Unto Salon kirjaa Ihmisen jäljet Satakunnan maisemassa, joka julkaistiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toi­mi­tuk­sia -sarjan kirjana 677. Siinä ajatus esitetään Viitteitä-osassa sivulla 115, kohdassa, joka viittaa sivulla 84 esitettyyn toteamukseen ”Viljalle kylvetyt pellot olivat varmaankin pieniä ja tuottivat muutoinkin vähän.208”. Sen alaviite on seuraava:

208. Voisiko kieltolauseissa esiintyvä sana kaksinen ’häävi, erin­omainen’ saada selityksensä siitä, että viljelyn varhais­vaiheessa kylvöstä saadut kaksi jyvää olivat jo hyvä sato? SKES I ja SSA I eivät pohdi sanan kulttuuri­historiaa.

Salo siis esittää ajatuksen ehdotuksena tai kysymyksenä, joka ei juurikaan liity kirjan historiaa koskevaan sisältöön. Kuisma taas esittää varsin yksityiskohtaisen ajatuksen sanan liittymisestä juuri isoonjakoon. Wiki­sana­kirjassa selitys esitetään kuin tosi­asiana, vieläpä niin, että merkitys ’kaksi­jyväinen’ yhä kuuluisi kieleen (historiasta puhuttaessa).

Vaikka selitys voi tuntua merkityksen kan­nal­ta luontevalta, sen tekee epä­uskot­ta­vak­si muun muassa se, että kaksinen-sanaa ei lainkaan esiinny vanhassa kirjasuomessa (ainakaan Vanhan kirjasuomen sanakirjan mukaan) eli Ruotsin vallan ajan kirjoitetussa suomessa. Edellä mainitussa SMS:n ar­tik­ke­lis­sa ei ole kuvauksessa eikä esi­mer­keis­sä mitään jyvälukuun tai muuten maan satoisuuteen viittaavaa. Sen sijaan siinä on runsaasti rinnakkais­sanoja: kaakoinen, kaarangainen, kakkinen, kakkoinen, kakseinen, kaksikas, kaksinainen, kaksituinen, kaksoinen. Vaikka osalla näistä on muitakin merkityksiä, kyseessä näyttäisi olevan affektiivisten sanojen ryhmä, jonka alku­perä jäänee epä­selväksi ja jossa kaks-alkuiset muodot ovat ehkä vain äänteellisen vaihtelun tuotoksia ilman selvää yhteyttä lukusanaan kaksi.

Jos jokin merkitys­yhteys kaksi-sanaan on alkujaan ollut, se on ehkä ollut niinkin yksin­kertainen kuin kakkosluokkaan viittaavaa: jokin ei ole ensi­luokkaista (ykkös­laatua) eikä edes toista luokkaa (kakkos­laatua), siis ei ”kaksistakaan”. Kuisma viittaa tämän­tapaiseen selitykseen kysymällä esityksensä aloitus­kappaleessa: ”Viittaako tämä ilmaisu jotenkin kakkos­sijaan tai -laatuun, henkilö­luku­määriin tai kerto­lukuihin?”. Hän ei mitenkään kom­men­toi, miksi tavallaan ilmeisin selitys (ei kaksinenkaan tarkoittaisi suunnilleen ’ei kakkos­laatuakaan, ei edes sekundaa’) ei olisi mahdollinen.