Sana ihmestyä näyttäisi olevan Lönnrotin luomus, jota on käytetty hyvin harvoin. Mahdollisesti se on eri tahoilla keksitty uudestaan. Kielen rakenteeseen paremmin sopivia ihme-sanan johdoksia olisivat ihmettää ja ihmettyä, mutta käytössä on niiden sijasta lähinnä vain sellaisia sanoja kuin ihmetys ja ihmetellä, jotka muodostukseltaan voisivat olla sanan ihmettää edelleenjohdoksia. Johtaminen ei kuitenkaan ole näin loogista, vaan johdoksia syntyy kirjavasti.
Kun kohtaa tekstissä lauseen, jonka mukaan joku ihmestyi, tekee mieli katsoa, mitä verbi ihmestyä oikein tarkoittaa. Sitä ei kuitenkaan löydy Kielitoimiston sanakirjasta eikä Nykysuomen sanakirjasta, ei myöskään Suomen murteiden sanakirjasta eikä Vanhan kirjasuomen sanakirjasta.
Elias Lönnrotin Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja (1866–1880) sisältää kuitenkin hakusanan ihmestyä:
Ihmestyä, v. (ihme) bli förvånad, beundra, förundra för sig öfver.
Sanakirja mainitsee myös tämän verbin johdokset ihmestyminen, ihmestys ja ihmestyttää. Lönnrot yleisesti esitti sanakirjassaan myös itse sepittämiään sanoja, joiden ei tiedetä esiintyneen kielessä ennen häntä eikä ehkä myöhemminkään.
Korp-aineistosta löytyy vain yksi aito esiintymä, kun hakusanana on verbi ihmestyä, lauseessa sinä et saa ihmestyä (Päijänne-lehti 10.5.1882). Muutama muukin esiintymä näyttää olevan, mutta ne ovat selvästi sanan ilmestyä väärin kirjoitettuja tai väärin skannautuneita asuja. Samanlaisia virhemuotoja esiintyy myös Google-hauilla löytyvissä teksteissä. Niillä löytyy kuitenkin myös yksi aito esiintymä, sekin vain sanakirjasta: Karl Erwastin Finnisch-deutsches Wörterbuch (1888) sisältää seuraavan sana-artikkelin: ”Ihmestyä, v. staunen, erstaunnen, bewundern, sich wundern (über Etwas).”
Verbin taivutusmuotoja, kuten ihmestyi, etsimällä löytyy jonkin verran lisäesiintymiä, esimerkiksi ihmestyivät kaikki. Niitä on 1800-luvun jälkipuoliskolta, mutta myöhemmiltäkin ajoilta. Avoimeksi jää, onko vanhoilla esiintymillä yhteys Lönnrotin sanakirjaan ja ovatko uudemmat esiintymät itsenäisesti syntyneitä.
Sana ihmestyä on ehkä syntynyt sellaisten sanojen kuin hämmästyä ja kummastua mallin mukaan. On ehkä kaivattu vahvempaa sanaa, jossa olisi ihmeellisenä pitämisen tuntua. Sananmuodostus on sikäli epäsäännöllistä, että ihme-sanan taivutusvartalossa ihmee- on pitkä vokaali; vrt. säännölliseen johdokseen ihmeellinen.
Kielessä on kyllä vanhastaan (jo Agricolan ajoista) sana ihmetellä, mutta sitä käytetään myös ja ehkäpä yleisemmin jatkuvasta toiminnasta, samoin kuin sanoja hämmästellä ja kummastella. Niinpä on ymmärrettävää, että on kaivattu sanaa, joka kuvaa ihmettelyn alkamista.
Murteissa esiintyy sana ihmettyä, joka ilmeisesti tarkoittaa hämmästymistä, ihmettelyn alkamista, ja myös ihmettää, joka tarkoittaa hämmästyksen, ihmettymisen aiheuttamista. Niistä edellinen voidaan tulkita passiivijohdokseksi jälkimmäisestä; vertaa esimerkiksi sanapariin kauhistaa ja kauhistua.
Sanan ihmettää johdoksiksi voidaan tulkita myös yleiskielen sanat ihmetellä ja (sanan ihmettyä kautta) ihmetyttää. Eri asia on, että nämä sanat ovat luultavasti syntyneet kieleen suoraan sopivien mallien mukaan eivätkä vaiheittaisella johtamisella.
Miksi kielessä on pitkä sana ihmetyttää eikä lyhyttä sanaa ihmettää? Onhan yleisten johto-opin sääntöjen mukaista, että sanasta ihmettää saadaan passiivijohdos ihmettyä, ja lisäämällä siihen aiheuttamisjohdos päädytään sanaan ihmetyttää, joka loogisesti ottaen tarkoittaa samaa kuin ihmettää. Kumoaahan aiheuttamisjohdin loogisesti ajatellen passiivijohtimen merkityksen, kuten myös esimerkiksi sarjassa itsenäistää – itsenäistyä – itsenäistyttää (joista viimeksi mainittua kielenhuolto pitää vältettävänä).
Kieli ei kuitenkaan ole johdonmukaisen looginen ja järjestelmällinen. Suomen kielessä on paljonkin tuttaa- ja tyttää-loppuisia verbejä, joiden rinnalla ei ole edes harvinaisina lyhyempiä, loogisempia sanoja. Käytämme sanaa hämmästyttää, emme sanaa hämmästää (joka kyllä esiintyi vanhimmassa kirjasuomessa, Agricolan teksteissä, joissa se tarkoitti lähinnä pelästyttämistä).