Ihmestyä ja muita ihmetyttäviä sanoja

Sana ihmestyä näyttäisi olevan Lönnrotin luomus, jota on käytetty hyvin har­voin. Mahdollisesti se on eri tahoilla keksitty uudestaan. Kielen rakenteeseen paremmin sopivia ihme-sanan johdoksia olisivat ihmettää ja ihmettyä, mutta käytössä on niiden sijasta lähinnä vain sellaisia sanoja kuin ihmetys ja ihmetellä, jotka muodostukseltaan voisivat olla sanan ihmettää edelleen­johdoksia. Johtaminen ei kuitenkaan ole näin loogista, vaan johdoksia syntyy kirjavasti.

Kateissa oleva sana

Kun kohtaa tekstissä lauseen, jonka mukaan joku ihmestyi, tekee mieli katsoa, mitä verbi ihmestyä oikein tarkoittaa. Sitä ei kuitenkaan löydy Kieli­toimiston sana­kirjasta eikä Nyky­suomen sana­kirjasta, ei myöskään Suomen murteiden sana­kirjasta eikä Vanhan kirja­suomen sana­kirjasta.

Elias Lönnrotin Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja (1866–1880) sisältää kuitenkin hakusanan ihmestyä:

Ihmestyä, v. (ihme) bli förvånad, beundra, förundra för sig öfver.

Sanakirja mainitsee myös tämän verbin johdokset ihmestyminen, ihmestys ja ihmestyttää. Lönnrot yleisesti esitti sana­kirjassaan myös itse sepittämiään sanoja, joiden ei tiedetä esiintyneen kielessä ennen häntä eikä ehkä myöhemminkään.

Korp-aineistosta löytyy vain yksi aito esiintymä, kun haku­sanana on verbi ihmestyä, lauseessa sinä et saa ihmestyä (Päijänne-lehti 10.5.1882). Muutama muukin esiintymä näyttää olevan, mutta ne ovat selvästi sanan ilmestyä väärin kirjoitettuja tai väärin skannautuneita asuja. Saman­laisia virhe­muotoja esiintyy myös Google-hauilla löytyvissä teksteissä. Niillä löytyy kuitenkin myös yksi aito esiintymä, sekin vain sana­kirjasta: Karl Erwastin Finnisch-deutsches Wörter­buch (1888) sisältää seuraavan sana-artikkelin: ”Ihmestyä, v. staunen, erstaunnen, bewundern, sich wundern (über Etwas).”

Verbin taivutusmuotoja, kuten ihmestyi, etsimällä löytyy jonkin verran lisä­esiintymiä, esimerkiksi ihmestyivät kaikki. Niitä on 1800-luvun jälki­puoliskolta, mutta myö­hem­mil­tä­kin ajoilta. Avoimeksi jää, onko vanhoilla esiintymillä yhteys Lönn­rotin sana­kirjaan ja ovatko uudemmat esiintymät itsenäisesti syntyneitä.

Ihmettelyä sanan synnystä

Sana ihmestyä on ehkä syntynyt sellaisten sanojen kuin hämmästyä ja kummastua mallin mukaan. On ehkä kaivattu vahvempaa sanaa, jossa olisi ihmeellisenä pitämisen tuntua. Sanan­muodostus on sikäli epäsäännöllistä, että ihme-sanan taivutus­vartalossa ihmee- on pitkä vokaali; vrt. säännölliseen johdokseen ihmeellinen.

Kielessä on kyllä vanhastaan (jo Agricolan ajoista) sana ihmetellä, mutta sitä käytetään myös ja ehkäpä yleisemmin jatkuvasta toiminnasta, samoin kuin sanoja hämmästellä ja kummastella. Niinpä on ymmärrettävää, että on kaivattu sanaa, joka kuvaa ihmettelyn alkamista.

Entä ihmettää ja sen johdokset?

Murteissa esiintyy sana ihmettyä, joka ilmeisesti tarkoittaa hämmästymistä, ihmettelyn alkamista, ja myös ihmettää, joka tarkoittaa hämmästyksen, ihmettymisen aiheuttamista. Niistä edellinen voidaan tulkita passiivi­johdokseksi jälkimmäisestä; vertaa esimerkiksi sanapariin kauhistaa ja kauhistua.

Sanan ihmettää johdoksiksi voidaan tulkita myös yleis­kielen sanat ihmetellä ja (sanan ihmettyä kautta) ihmetyttää. Eri asia on, että nämä sanat ovat luultavasti syntyneet kieleen suoraan sopivien mallien mukaan eivätkä vaiheittaisella johtamisella.

Miksi kielessä on pitkä sana ihmetyttää eikä lyhyttä sanaa ihmettää? Onhan yleisten johto-opin sääntöjen mukaista, että sanasta ihmettää saadaan passiivi­johdos ihmettyä, ja lisäämällä siihen aiheuttamis­johdos päädytään sanaan ihmetyttää, joka loogisesti ottaen tarkoittaa samaa kuin ihmettää. Kumoaahan aiheuttamis­johdin loogisesti ajatellen passiivi­johtimen merkityksen, kuten myös esimerkiksi sarjassa itsenäistää – itsenäistyä – itsenäistyttää (joista viimeksi mainittua kielen­huolto pitää vältettävänä).

Kieli ei kuitenkaan ole johdonmukaisen looginen ja järjestelmällinen. Suomen kielessä on paljonkin tuttaa- ja tyttää-loppuisia verbejä, joiden rinnalla ei ole edes harvinaisina lyhyem­piä, loogisempia sanoja. Käytämme sanaa hämmästyttää, emme sanaa hämmästää (joka kyllä esiintyi vanhimmassa kirja­suomessa, Agricolan teksteissä, joissa se tarkoitti lähinnä pelästyttämistä).