Alkujaan erämaa tarkoittaa asumatonta metsää. Raamatun suomentamisessa tehdyn ratkaisun takia se sai aivan muun merkityksen: niukkakasvuinen, jopa täysin kasviton alue. Tämä on väistymässä, ja erämaa tarkoittaa monille vain metsäistä aluetta.
Merkityksenmuutoksia ovat kokeneet myös aavikko, autiomaa ja korpi. Taustalla on, ettei suomen kielessä ollut sanaa, joka tarkoittaisi kasvitonta tai melkein kasvitonta lakeutta, eikä sellaista kuvaamaan myöskään lainattu sanaa.
Nykysuomen sanakirja esittää sanalle erämaa kolme merkitysryhmää:
1. asumaton, metsäinen seutu, salo(maa), korpi, kaukainen takamaa. – –
2. riista-, saalistusmaa – –
3. kuv. yksitoikkoisesta, ikävästä paljoudesta, asiasta t. olemisesta, tapahtumasta. – –
Se kuitenkin esittää 1. ryhmän kuvauksessa myös seuraavan, joka ei ollenkaan sovi alussa esitettyyn merkitykseen, mutta on epäilemättä kuvastanut kirjan julkaisuajan (1951–1961) kieltä melko hyvin:
Erik. hiekka- t. kiviaavikko, autiomaa. | Polttava e. Saharan e. E:an keltainen hiekka. E:an laiva ’yksikyttyräinen kameli, dromedaari’. Keidas e:assa. — Yhd. hiekka-, kallio-, kivi-, louhikko-, lumi-, suoe.
Tässähän ei ole kyse mistään erikoistapauksista, vaan kokonaan toisenlaisesta käytöstä, jonka syntyä valotetaan jäljempänä. Tällaisesta käytöstä ei ole tietoja Suomen murteiden sanakirjan kuvauksessa; sen mukaan erämaa on ”tav. kaukana asutuksesta oleva laajahko metsäalue”. Sana esiintyy murteissa laajalti, mutta eniten tietoja on länsimurteista.
Erämaa-sanan alkuperäisimmästä merkityksestä emme voi olla varmoja. Sanan alkuosa selvästikin kuuluu samaan sanapesyeeseen kuin eri, ero, erota jne., joten sananmuodostuksen perusteella luonnollisin alkumerkitys olisi ’erillään (erossa asuinpaikasta) oleva maa(-alue)’. Käytännössä se on viitannut melko kaukana olevaan ja asumattomaan alueeseen. Koska muinoin ei juuri ollut muuta syytä käydä sellaisilla alueilla kuin metsästys ja ehkä kalastus, on luonnollista, että merkitys muodostui suunnilleen sellaiseksi kuin murresanakirja kuvaa,
Vanhan kirjasuomen sanakirjan kuvaus sanasta erämaa on edellä sanotun valossa hämmentävä: siinä sanan 1. merkitys on ”autio, asumaton seutu; etäinen takamaa, korpi”, ja 2. merkitys on varsin erikoistunut: ”kuninkaan yksityisessä käytössä oleva metsästysmaa”. Esimerkit 1. merkityksestä ovat suurelta osin uskonnon kielestä ja näyttävät viittaavan ainakin enimmäkseen autiomaahan. Metsäisyyteen viittaa vain sanan korpi käyttö, ja sekin johtunee siitä, että tätäkin sanaa on käytetty autiomaasta.
Lönnrotin sanakirjassa sanan erämaa selitys on lyhyt: ”obebodd ort, ödemark, öken, aflägset fiskeläge”. Tässäkään mikään ei viittaa metsäisyyteen.
Uutta testamenttia suomentavalla Agricolalla oli monien ongelmiensa joukossa kysymys. Miten hän kääntäisi sanan, joka tarkoittaa kuivaa, lähes kasvitonta ja yleensä autiota maata joka oli latinassa desertum, ruotsissa öken? Eihän Suomessa ollut sellaista, eikä sille siten ollut nimitystä. Jos hän olisi ottanut sanan vieraasta kielestä ja sovittanut sen suomeen, meillä ehkä olisi nyt sana desertti tai yökkeni. Mutta olisivatko hänen lukijansa ymmärtäneet?
Agricola ilmeisesti päätti, että olennaista on autius, asumattomuus, ja hän käytti yleensä sanaa korpi, joskus sanaa erämaa. Hän varmaankin tiesi, että suomessa ne tarkoittivat vanhastaan metsäistä maata, korpi vieläpä tiheää, usein kosteaa, jopa soistunutta metsää. Vaikka tämä on ympäristönä hyvin erilainen kuin Lähi-idän aavikot, Agricola käänsi esimerkiksi jakeen Matt. 3:1 näin: ”Nijne peiuine/ tuli Joha'nes Castaia/ ia saarnasi Judean corues/ ia sanoi/”. Tässä corues on luettava korves, ja se vastaa nykyisen yleiskielen muotoa korvessa.
Tämä käytäntö jatkui vuoden 1642 Raamatussa ja vuoden 1776 Bibliassa, mutta vuosien 1933 ja 1938 raamatunsuomennos muutti linjaa. Se ryhtyi käyttämään sanaa erämaa, esimerkiksi ”Niinä päivinä tuli Johannes Kastaja ja saarnasi taivasten valtakuntaa Juudean erämaassa”. Kaikkiaan sana erämaa esiintyy siinä 318 jakeessa.
Vuoden 1992 raamatunsuomennos muutti tämän. Siinä erämaa esiintyy vain parissa kohdassa: ilmauksessa karhu erämaassa ja asiantoistossa autiomaa-sanan synonyymina. Muutoin käännös käyttää yleensä sanaa autiomaa siellä, missä edellinen käytti sanaa erämaa ja aiemmat sanaa korpi.
Vaikuttaa siltä, että 1930-luvun raamatunsuomennoksesta erämaa autiomaan nimityksenä levisi sekä muuhun uskonnolliseen kieleen että laajemmalle kielenkäyttöön. Uskonnolliseen kieleen oli vakiintunut puhe Israelin kansan korpivaelluksesta, mutta sen rinnalle tuli erämaavaellus.
Kun laulussa sanottiin erämaa meidät vielä erottaa tai puhuttiin kangastuksista erämaassa, tarkoitettiin autiomaata, yleensä hiekka-aavikkoa. Erwin Rommelista käytettiin nimitystä erämaan kettu (saksaksi Wüstenfuchs, aavikon kettu). Disney-yhtiön kuuluisa elokuva The Living Desert esitettiin Suomessa nimellä Erämaa elää. Edellä lainattu Nykysuomen sanakirjan kuvaus ”erikoiskäytöstä” heijastaa tällaista käytäntöä.
Nykyisin erämaa on paljolti palannut vanhaan merkitykseensä ja viittaa siis laajaan, asumattomaan (tai harvaan asuttuun), yleensä metsäiseen alueeseen. Sellaisilla nimillä kuin Erämaa elää ja Erämaan kutsu myydään esimerkiksi Pohjois-Suomen tai Alaskan luonnosta kertovia teoksia.
Osalle ihmisistä erämaa-sanan aavikkomerkitys on jo outo. Kielitoimiston sanakirjan kuvauksessa (kuten jo sen edeltäjässä Suomen kielen perussanakirjassa 1990-luvulla) on yhä merkitys ”aavikko, autiomaa”, esimerkkeinä ”Saharan erämaa, hiekkaerämaa”, mutta vanhentuneeksi merkittynä. Se kuvataan, ilmeisimmin Nykysuomen sanakirjan käytäntöä jatkaen, 1. merkitysryhmässä eikä omana kohtanaan.
Kielitoimiston sanakirjassa on kuitenkin joitakin jäänteitä erämaa-sanan aavikkomerkityksestä. Siihen on muun muassa jäänyt ilmaus Siinain erämaa sanan korpivaellus kuvaukseen, joskin tämä lienee vahinko. Sanakirjassa on myös hiekkaerämaa, ilman selitystä ja ilman viittausta sanaan hiekka-aavikko. Verbin kangastaa käyttöesimerkeissä on erämaassa kangastava keidas. Aavikkoon viittaa myös sanan paaluvarustus käyttöesimerkin erämaalinnakkeen paaluvarustus. Sanan ratsastus esimerkin pitkä ratsastus erämaan halki viittaa sekin pikemminkin aavikkoon kuin metsäiseen erämaahan.
Korpi-sanan käyttö autiomaan merkityksessä on lähes kokonaan hävinnyt nykykielestä. Vaikka Kielitoimiston sanakirja vielä tuntee sanan korpivaellus, se kertoo sitä käytettävän myös kuvaannollisesti ”vaikeasta ajanjaksosta, pitkällisistä vaikeuksista”, ja tällainen käyttö on varmaankin nykyisin paljon tavallisempi. Luultavasti kuvailmausta ei enää edes hahmoteta autiomaahan viittaavaksi. Sama koskee ilmausta huutavan ääni korvessa (sanakirjassa s.v. huutava), jonka alkuperä on Raamatun kuvauksessa Johannes Kastajan toiminnasta autiomaassa.
Sanakirja myös mainitsee korpi-sanaa käytettävän laajemmin syrjäseudusta. Mutta aivan toisenlaista merkityksen laajentumista kuvaa seuraava kohta: ”2, metsät. kuusta t. koivua kasvava suo”. Vastaava, laajemmin selittävä kohta on jo Nykysuomen sanakirjassa. Korpi on kasvitieteessä otettu suotyypin nimeksi.
Vanhassakin merkityksessä korpi on usein kostea, soistuva tai jopa soinen. Suomen murteiden sanakirjan kuvaus ”tiheä, synkkä, us. kostea (soistunut) (kuusi)metsä t. metsittynyt suo; etäällä asutuskeskuksista oleva sydän-, erämaa, salo” tekee kuitenkin selväksi, että kyseessä voi olla myös synkkä ja tiheä metsä, jolla ei ole suon ominaisuuksia.
Merkitykset saattavat sekoittua toisiinsa, koska suotyypeistä puhutaan myös tieteellisen tutkimuksen ulkopuolella. Suotyyppien kuvaus koulussa saattaa jopa olla ihmisen ensimmäinen kohtaaminen korpi-sanan kanssa.
Kielitoimiston sanakirja kuvaa sanan aavikko lyhyesti: ”kasviton t. melkein kasviton lakeus, autiomaa”. Esimerkkeinä ovat ”Hiekka-aavikko, lumiaavikko”. Sanan autiomaa se kuvaa vielä lyhyemmin: ”= aavikko”. Tästä voisi päätellä, että sanoilla on aivan sama merkitys ja että aavikko on tavallisempi. Niillä lienee kuitenkin ainakin sävyero, johon sanojen muodostus vaikuttaa: aavikko viittaa aavaan alueeseen, autiomaa autiuteen,
Nykysuomen sanakirjan mukaan sanoilla on selvä merkitysero: aavikko on laajempi käsite: ”lakeus, joka on joko autiomaata tai matalan kasvillisuuden peitossa”, ja autiomaa taas on ”alue, jossa ei ole kasvillisuutta t. jossa sitä on hyvin niukalti”,
Lönnrotin sanakirjassa aavikko on väljästi ”öppen fjärd, öppet vidsträckt fält, öken, stepp” ja kattaa siis myös aron, kun taas autiomaa on ”ödeshemman, ödeland l. jord”, joka siis viittaa lähinnä autiuteen, asumattomuuteen. Vanhan kirjasuomen sanakirjasta aavikko puuttuu, ja autiomaa tarkoittaa autiotilaa tai viljelemätöntä maa-aluetta. Myös murteissa autiomaa tarkoittaa lähinnä asumatonta tilaa, joskin yhden esimerkin selityksen mukaan se voisi tarkoittaa myös aukiota, aukeaa tilaa, kuten niittyä. Murresanakirja antaa sanalle aavikko seuraavan selityksen ”aukea, metsätön alue, aava maasto; merenselkä. Osaksi ehkä kirj.” Esimerkiksi metsän keskellä olevaa aukiota tai avoimeksi hakattua metsää on voitu kutsua aavikoksi.
Sanoille aavikko ja autiomaa on siis kehittynyt, ehkä osittain tietoisesti kehitettykin nykyiset merkitykset. Nekään eivät siis suinkaan ole alun perin tarkoittaneet sellaista kasvillisuustyyppiä kuin esimerkiksi Saharan aavikko.