Emeritus: eläkeläisen kunnianimitys

Emeritus tarkoitti alkujaan täydet virka­vuodet palvellutta entistä professoria. Nykyisin viittaa eläkkeelle siirtyneen henkilön aiempaan titteliin tai teh­tä­vään ottamatta kantaa pal­ve­lu­ajan pituuteen. Sitä käytetään laajasti, mutta ei kaikista ammateista. Uudehko ilmiö on sa­nan emerita (latinan­kielinen feminiini­muoto) käyttö nais­puolisista henkilöistä.

Latinassa: palveluksensa loppuun suorittanut sotilas

Latinan sana ēmeritus on alkujaan verbin ēmerere : ēmereō ’ansaita, hankkia’ partisiippi ja tarkoitti siis lähinnä ansaittua tai hankittua. Sitä käytettiin myös aktiivin partisiipin tavoin (’ansainnut, hankkinut’) ja substantiivina tarkoittamassa taikka erityisesti sotilasta, joka oli suorittanut loppuun palveluksen (yleensä 20–25 vuotta) ja sai siitä palkkion kuten maatilan. (Aihetta kuvataan teoksessa ”Asterix legioonalaisena”.)

Englannin kielessä: aikansa palvellut

Etymonline-sivuston mukaan sana tuli englantiin vuoden 1600 tienoilla ja tarkoitti aikansa palvellutta (having served out one's time, having done sufficient service). Vuoden 1800 tienoilla sanaa alettiin käyttää amerikan­englannissa eläkkeelle siirtyneistä professoreista.

Merriam-Websterin kuvaus substantiivista emeritus on ”a person retired from pro­fes­sion­al life but permitted to retain as an honorary title the rank of the last office held”.

Ruotsin kielessä: säädetyn ajan palvellut virkamies

Ruotsin kielessä sana esiintyy Svenska Akademiens ordbokin mukaan ensi kerran vuonna 1816, ja sitä käytettiin kirjan ilmestyessä (1922) virka­miehistä, jotka ovat palveltuaan sää­de­tyn määrän vuosia saaneet eron ja sen jälkeen määrä­osan palkastaan, siis erään­laisen eläk­keen. Sana­kirjan mukaan sanaa käytetään lähes yksin­omaan oppi­laitosten ja yli­opistojen opettajista ja virka­miehistä sekä (vuodesta 1910 alkaen) papeista. Kun oppi­laitosten opet­ta­jat saivat vuonna 1858 oikeuden (varsinaiseen) eläkkeeseen, emeritus-sanan käyttö heistä väheni. Yliopistojen opettajista sitä käytettiin edelleen, myös vuoden 1873 eläke­uudis­tuk­sen jälkeen, ja sen käyttöä vahvisti se, että vuonna 1820 entiset professorit saivat oikeuden käyttää nimitystä professor emeritus ja joitakin oikeuksia luento­toiminnan suhteen.

Hieno määrite

Edellä kuvatusta voidaan jo nähdä sellainen kehitys, että emeritus-sanasta muodostui entinen- tai eläkeläinen-sanaa hienompi määrite. Ilmaus professori emeritus tai emeritus­professori kuulostaa siltä, että on yhä professori, vieläpä hienommin kuin entinen professori. Tätä heijastelee se, että Pro­fes­sori­liiton Ohjeet professorin nimikkeen käytöstä sanovat:

Määräajan päätyttyä määräaikainen professori ei ole oikeutettu käyttämään professorin nimikettä.

Jäätyään eläkkeelle professori, joka on ollut työsuhteessa toistaiseksi (”vakinaisena”), voi käyttää nimikettä professori, professori emeritus/emerita tai emeritusprofessori/emeritaprofessori.

Liiton hallitus voi poikkeuksellisesti antaa luvan käyttää nimikettä professori eme­ri­tus/eme­ri­ta tai emeritus­professori/emerita­professori myös muussa kuin edellä mai­ni­tus­sa tapauksessa.

Tulo suomeen

Suomen kieleen sana emeritus tuli tarkoittamaan ns. täysinpalvellutta professoria (myö­hem­min muutakin virkamiestä) eli sellaista, joka oli palvellut täyteen eläkkeeseen oikeuttavat virkavuodet, alkujaan kai 40 vuotta. Vuosina 1909–1922 julkaistu Tieto­sana­kirja selittää sen yksin­kertaisesti: ”täysin­palvellut”. Ääntämis­ohje on ”[ēme´-]”, missä akuutti (´) ilmaisee, että paino on edeltävällä vokaalilla. Tämän sanan kuvaus taas on: ”Täysin­palvellut (emeritus), virka­mies, joka on palvellut säädetyn ajan voidakseen, jos eroaa, saada täyden eläkkeen (ks. t.).” (Todellisuudessa sanaa ei liene käytetty henkilön vielä ollessa virassa, vaan hänen erotessaan tai erottuaan.)

Täyden eläkkeen vaatima palvelus­aika on vaihdellut, mutta se on ollut tyypillisesti 40 vuotta.

Vähän myöhemmässä Pienessä tieto­sana­kirjassa (1925–1928) selitys on yhtä lyhyt. Ääntämis­ohje puuttuu, minkä voi tulkita niin, että sana lausutaan kirjoitus­asun mukaan.

Sanaa emeritus ei ole Nyky­suomen sana­kirjassa (1951–1961), mutta Nyky­suomen sivis­tys­sana­kirjassa (NSSK; 1973) se on, sitaatti­lainaksi merkittynä, vaikka sille esitetään ensin latinasta poikkeava ääntämys: ”[-ī-, lat. ēme´-]”, missä akuutti (´) ilmaisee, että paino on edeltävällä vokaalilla.

Suomen kielen perus­sana­kirjassa (1990–) emeritus-sanan selitys on ”täysin­palvellut”. Ääntämis­ohje on ”[-ii- t. eeme´-]”, eli sama kuin NSSK:n ohje, mutta hiukan toisin ilmaistuna. Erillisenä hakusanana on emeritus­professori, ilman selitystä.

Kielitoimiston sanakirjassa (KSK) sana on mukana (ainakin jo vuoden 2022 versiossa); ”täysin­palvellut (mies­profes­so­ri)” ja ääntämis­ohje ”[emeritus t. eeˈmeritus]”, missä pysty­viiva­kirjain (ˈ) osoittaa seuraavan tavun painolliseksi. Esimerkit kuvastavat sanan eri käyttö­tapoja: nimikkeen jäljessä adjektiivin tavoin, yhdys­sanan alku­osana ja substantiivina:

Professori emeritus N. N. (t. emeritusprofessori N. N.).
Emeritusten asema tiedeyhteisössä.

Sanan täysin­palvellut kuvaus on KSK:ssa saman­lainen kuin aiemmin: ”täyteen eläkkeeseen oikeuttavan ajan palvellut (vars. virka­mies), emeritus”.

Nykymerkitys: eläkkeellä oleva

Periaatteessa siis emeritus tarkoittaa edelleen ihmistä, joka on suunnilleen koko työ­ikänsä ollut palveluksessa, josta kertyy täysi (maksimaalinen) eläke. Aikoinaan eläke määräytyi niin, että se oli viimeisestä työ- tai virka­suhteesta saatu palkka kerrottuna kertoimella, joka riippui palvelus­ajan pituudesta. Kertoimella oli maksimi­arvo, ja täysi eläke oli sen mukainen. Nyky­maail­maan tällainen käsite ei oikein sovi, koska eläkkeitä kertyy pitkän ajan kuluessa eri töistä saatujen ansioiden ja eri eläke­järjes­tel­mien mukaan.

Nykyisin emeritus-sanan käyttö ei tunnu riippuvan mitenkään palvelus­vuosien määrästä eikä eläkkeen suuruudesta. Käytännössä emeritus­professori on sellainen, joka on jäänyt eläkkeelle (vaki­nai­ses­ta) professorin virasta. Siksi se tarkoittaa muuta kuin entinen professori, joka on ehkä vain siirtynyt muihin tehtäviin. Tällainen asia voitaisiin ilmaista sanoilla eläk­keel­lä oleva professori tai tiiviimmin professori (eläkkeellä) tai vielä tiiviimmin professori (eläkk.). Tämä vastaisi tapaa, jolla yleisesti ilmoitetaan titteli esimerkiksi vaali­mainoksissa, kuten levyseppä-hitsaaja (eläkkeellä) tai autoilija, eläkkeellä. Ilmoitetaan siis viimeinen ammatti ja lisätään, että ollaan siitä eläkkeellä.

Ketkä voivat olla emerituksia?

Emeritus-sanaa on suomessa käytetty lähinnä eläkkeellä olevista professoreista, kuten sana­kirjojen esi­mer­keis­tä­kin ilmenee. Sen käyttö tuntuu kuitenkin yleistyneen. Käytetään sellaisia ilmauksia kuin arkki­piispa emeritus, emeritus­piispa, rehtori emeritus, lääkäri emeritus, museonjohtaja emeritus ja kunnan­johtaja emeritus. Sellaiset kuin rakennus­yrittäjä emeritus taitavat yleensä olla leikillisiä.

Yleisimmin emeritus-sanaa käytetään professoreista, piispoista ja muista korkeassa virassa olleista, kuten suur­lähet­ti­läis­tä.

Ääntämys

Kuten edellä on esitetty, emeritus-sanan lausumis­ohjeet ovat olleet vaihtelevia. Vanhoissa ja osittain uudemmissakin ohjeissa esitetty [eeme´ritus] on klassisen latinan mukainen, mutta sitä tuskin on käytetty juuri muualla kuin ehkä latinistien kesken. Se on myös kyseen­alainen siksi, että klassisessa latinassa sen käyttö poikkesi nykyisestä, ja kun sana tuli myöhemmin uuteen käyttöön, latinan vallitseva ääntämys oli toinen: [emee´ritus]. (Klassisen kauden jälkeen latinassa painottomien tavujen vokaalit lyhenivät ja painollisten avotavujen vokaalit pitenivät.) Tätäkään ääntämystä ei käytettäne, vaikka se vastaa ruotsin ääntämystä ja ruotsi lienee tässä ollut lähin lainan­antaja­kieli.

Kuten edellä kuvattiin, NNSK ja PSK esittävät ääntämyksen [emeriitus] latinan­mukaisen ohella ja ilmeisesti ensi­sijaisena. Samalla linjalla ovat muun muassa Timo Nurmen Suuri suomen kielen sanakirja ja Gummeruksen 1990-luvulla julkaisema Suomalainen tieto­sana­kirja. Se on melko yleisesti käytetty, ehkäpä tavallisin ääntämys. On vaikea sanoa, mihin i-äänteen pidentyminen perustuu; ainakaan se ei perustu latinaan. Joissakin latinan tytär­kielissä kyllä emeritus-sanan paino on siirtynyt i:n sisältävälle tavulle, jolloin i:stä on samalla ehkä tullut pitkä suomalaisen korvissa, esimerkiksi ranskan émérite ja italian emerito. Toinen mahdollinen selitys on, että latinassa on itus-loppuisia partisiippeja, joissa i on pitkä ja painollinen, esimerkiksi audītus ’kuultu’; ne perustuvat verbeihin, joiden vartalo on i-loppuinen (esimerkiksi audīre : audiō).

Tällaisessa ääntämyksessä t-äänne on usein pidentynyt, jopa [emeriittus], kuten usein tämän­muo­toi­sis­sa laina­sanoissa; ilmiötä kuvailee Terho Itkosen kirjoitus ”Orkkideoja” ja ”kanttarelleja” – Yksin­kertai­nen vai kaksois­konso­nant­ti vieras­sanois­sa? Kieli­kellossa 2/1994.

Jos tämän sanan joutuu lausumaan, paras valinta on [emeritus], joka on KSK:ssa ensim­mäi­se­nä vaihto­ehtona. Tällöin sanaa ei enää voi pitää sitaatti­lainana, vaan suomeen omaksuttuna sanana, joka ”lausutaan kuten kirjoitetaan” eli luetaan kirjainten suomen­kielisten äänne­arvojen mukaan.

Emerita

Svensk ordbokin kuvaus sanasta emerita sanoo sen tulleen käyttöön ruotsin kielessä vuonna 1992 ja tarkoittavan nais­puolista eläkkeellä olevaa professoria tai piispaa. Luultavasti tämän jälkeen sitä on alettu käyttää suomessakin, ja se on otettu KSK:aan. Kuvaus on hiukan arvoi­tuk­sel­li­nen: ”täysin­palvellut (nais­profes­so­ri)”.

Sanaa tai sen käyttöönottoa ei liene selitetty eikä perusteltu. Latinaa tunteva voi kuitenkin päätellä, että kyseessä on emeritus-sanan feminiini­muoto. Epäselväksi jää, onko tarkoitus, että tätä sanaa voi käyttää nais­puolisista emerituksista vai että sitä sitä tulisi käyttää heistä, jolloin emeritus-sana rajautuisi vain mies­puolisia tarkoittavaksi. Sanaa on vastustettu Kotuk­sen blogin kirjoituksessa Emeritus ja emerita (12.8.2015) ja sen kommenteissa.

Kyseessä on erikoinen ilmiö suomen kielessä, josta puuttuu kieli­opillinen suku ja johon siis tuotaisiin vieraan kielen mukainen suku­puoli­erottelu. Sanaa emeritus ei edes oikein voi pitää sitaatti­lainana. Jos ruvetaan erotteluja tekemään, niin olisiko sitten nais­puolinen director cantus ‑arvonimen saanut directrix cantus ja nais­puolinen luokan paras oppilas priima (eikä priimus)?

Sana emerita on kuitenkin tullut käyttöön, myös Kotuksen julkaisuissa.