Emeritus tarkoitti alkujaan täydet virkavuodet palvellutta entistä professoria. Nykyisin viittaa eläkkeelle siirtyneen henkilön aiempaan titteliin tai tehtävään ottamatta kantaa palveluajan pituuteen. Sitä käytetään laajasti, mutta ei kaikista ammateista. Uudehko ilmiö on sanan emerita (latinankielinen feminiinimuoto) käyttö naispuolisista henkilöistä.
Latinan sana ēmeritus on alkujaan verbin ēmerere : ēmereō ’ansaita, hankkia’ partisiippi ja tarkoitti siis lähinnä ansaittua tai hankittua. Sitä käytettiin myös aktiivin partisiipin tavoin (’ansainnut, hankkinut’) ja substantiivina tarkoittamassa taikka erityisesti sotilasta, joka oli suorittanut loppuun palveluksen (yleensä 20–25 vuotta) ja sai siitä palkkion kuten maatilan. (Aihetta kuvataan teoksessa ”Asterix legioonalaisena”.)
Etymonline-sivuston mukaan sana tuli englantiin vuoden 1600 tienoilla ja tarkoitti aikansa palvellutta (having served out one's time, having done sufficient service). Vuoden 1800 tienoilla sanaa alettiin käyttää amerikanenglannissa eläkkeelle siirtyneistä professoreista.
Merriam-Websterin kuvaus substantiivista emeritus on ”a person retired from professional life but permitted to retain as an honorary title the rank of the last office held”.
Ruotsin kielessä sana esiintyy Svenska Akademiens ordbokin mukaan ensi kerran vuonna 1816, ja sitä käytettiin kirjan ilmestyessä (1922) virkamiehistä, jotka ovat palveltuaan säädetyn määrän vuosia saaneet eron ja sen jälkeen määräosan palkastaan, siis eräänlaisen eläkkeen. Sanakirjan mukaan sanaa käytetään lähes yksinomaan oppilaitosten ja yliopistojen opettajista ja virkamiehistä sekä (vuodesta 1910 alkaen) papeista. Kun oppilaitosten opettajat saivat vuonna 1858 oikeuden (varsinaiseen) eläkkeeseen, emeritus-sanan käyttö heistä väheni. Yliopistojen opettajista sitä käytettiin edelleen, myös vuoden 1873 eläkeuudistuksen jälkeen, ja sen käyttöä vahvisti se, että vuonna 1820 entiset professorit saivat oikeuden käyttää nimitystä professor emeritus ja joitakin oikeuksia luentotoiminnan suhteen.
Edellä kuvatusta voidaan jo nähdä sellainen kehitys, että emeritus-sanasta muodostui entinen- tai eläkeläinen-sanaa hienompi määrite. Ilmaus professori emeritus tai emeritusprofessori kuulostaa siltä, että on yhä professori, vieläpä hienommin kuin entinen professori. Tätä heijastelee se, että Professoriliiton Ohjeet professorin nimikkeen käytöstä sanovat:
Määräajan päätyttyä määräaikainen professori ei ole oikeutettu käyttämään professorin nimikettä.
Jäätyään eläkkeelle professori, joka on ollut työsuhteessa toistaiseksi (”vakinaisena”), voi käyttää nimikettä professori, professori emeritus/
emerita tai emeritusprofessori/ emeritaprofessori. Liiton hallitus voi poikkeuksellisesti antaa luvan käyttää nimikettä professori emeritus/
emerita tai emeritusprofessori/ emeritaprofessori myös muussa kuin edellä mainitussa tapauksessa.
Suomen kieleen sana emeritus tuli tarkoittamaan ns. täysinpalvellutta professoria (myöhemmin muutakin virkamiestä) eli sellaista, joka oli palvellut täyteen eläkkeeseen oikeuttavat virkavuodet, alkujaan kai 40 vuotta. Vuosina 1909–1922 julkaistu Tietosanakirja selittää sen yksinkertaisesti: ”täysinpalvellut”. Ääntämisohje on ”[ēme´-]”, missä akuutti (´) ilmaisee, että paino on edeltävällä vokaalilla. Tämän sanan kuvaus taas on: ”Täysinpalvellut (emeritus), virkamies, joka on palvellut säädetyn ajan voidakseen, jos eroaa, saada täyden eläkkeen (ks. t.).” (Todellisuudessa sanaa ei liene käytetty henkilön vielä ollessa virassa, vaan hänen erotessaan tai erottuaan.)
Täyden eläkkeen vaatima palvelusaika on vaihdellut, mutta se on ollut tyypillisesti 40 vuotta.
Vähän myöhemmässä Pienessä tietosanakirjassa (1925–1928) selitys on yhtä lyhyt. Ääntämisohje puuttuu, minkä voi tulkita niin, että sana lausutaan kirjoitusasun mukaan.
Sanaa emeritus ei ole Nykysuomen sanakirjassa (1951–1961), mutta Nykysuomen sivistyssanakirjassa (NSSK; 1973) se on, sitaattilainaksi merkittynä, vaikka sille esitetään ensin latinasta poikkeava ääntämys: ”[-ī-, lat. ēme´-]”, missä akuutti (´) ilmaisee, että paino on edeltävällä vokaalilla.
Suomen kielen perussanakirjassa (1990–) emeritus-sanan selitys on ”täysinpalvellut”. Ääntämisohje on ”[-ii- t. eeme´-]”, eli sama kuin NSSK:n ohje, mutta hiukan toisin ilmaistuna. Erillisenä hakusanana on emeritusprofessori, ilman selitystä.
Kielitoimiston sanakirjassa (KSK) sana on mukana (ainakin jo vuoden 2022 versiossa); ”täysinpalvellut (miesprofessori)” ja ääntämisohje ”[emeritus t. eeˈmeritus]”, missä pystyviivakirjain (ˈ) osoittaa seuraavan tavun painolliseksi. Esimerkit kuvastavat sanan eri käyttötapoja: nimikkeen jäljessä adjektiivin tavoin, yhdyssanan alkuosana ja substantiivina:
Professori emeritus N. N. (t. emeritusprofessori N. N.).
Emeritusten asema tiedeyhteisössä.
Sanan täysinpalvellut kuvaus on KSK:ssa samanlainen kuin aiemmin: ”täyteen eläkkeeseen oikeuttavan ajan palvellut (vars. virkamies), emeritus”.
Periaatteessa siis emeritus tarkoittaa edelleen ihmistä, joka on suunnilleen koko työikänsä ollut palveluksessa, josta kertyy täysi (maksimaalinen) eläke. Aikoinaan eläke määräytyi niin, että se oli viimeisestä työ- tai virkasuhteesta saatu palkka kerrottuna kertoimella, joka riippui palvelusajan pituudesta. Kertoimella oli maksimiarvo, ja täysi eläke oli sen mukainen. Nykymaailmaan tällainen käsite ei oikein sovi, koska eläkkeitä kertyy pitkän ajan kuluessa eri töistä saatujen ansioiden ja eri eläkejärjestelmien mukaan.
Nykyisin emeritus-sanan käyttö ei tunnu riippuvan mitenkään palvelusvuosien määrästä eikä eläkkeen suuruudesta. Käytännössä emeritusprofessori on sellainen, joka on jäänyt eläkkeelle (vakinaisesta) professorin virasta. Siksi se tarkoittaa muuta kuin entinen professori, joka on ehkä vain siirtynyt muihin tehtäviin. Tällainen asia voitaisiin ilmaista sanoilla eläkkeellä oleva professori tai tiiviimmin professori (eläkkeellä) tai vielä tiiviimmin professori (eläkk.). Tämä vastaisi tapaa, jolla yleisesti ilmoitetaan titteli esimerkiksi vaalimainoksissa, kuten levyseppä-hitsaaja (eläkkeellä) tai autoilija, eläkkeellä. Ilmoitetaan siis viimeinen ammatti ja lisätään, että ollaan siitä eläkkeellä.
Emeritus-sanaa on suomessa käytetty lähinnä eläkkeellä olevista professoreista, kuten sanakirjojen esimerkeistäkin ilmenee. Sen käyttö tuntuu kuitenkin yleistyneen. Käytetään sellaisia ilmauksia kuin arkkipiispa emeritus, emerituspiispa, rehtori emeritus, lääkäri emeritus, museonjohtaja emeritus ja kunnanjohtaja emeritus. Sellaiset kuin rakennusyrittäjä emeritus taitavat yleensä olla leikillisiä.
Yleisimmin emeritus-sanaa käytetään professoreista, piispoista ja muista korkeassa virassa olleista, kuten suurlähettiläistä.
Kuten edellä on esitetty, emeritus-sanan lausumisohjeet ovat olleet vaihtelevia. Vanhoissa ja osittain uudemmissakin ohjeissa esitetty [eeme´ritus] on klassisen latinan mukainen, mutta sitä tuskin on käytetty juuri muualla kuin ehkä latinistien kesken. Se on myös kyseenalainen siksi, että klassisessa latinassa sen käyttö poikkesi nykyisestä, ja kun sana tuli myöhemmin uuteen käyttöön, latinan vallitseva ääntämys oli toinen: [emee´ritus]. (Klassisen kauden jälkeen latinassa painottomien tavujen vokaalit lyhenivät ja painollisten avotavujen vokaalit pitenivät.) Tätäkään ääntämystä ei käytettäne, vaikka se vastaa ruotsin ääntämystä ja ruotsi lienee tässä ollut lähin lainanantajakieli.
Kuten edellä kuvattiin, NNSK ja PSK esittävät ääntämyksen [emeriitus] latinanmukaisen ohella ja ilmeisesti ensisijaisena. Samalla linjalla ovat muun muassa Timo Nurmen Suuri suomen kielen sanakirja ja Gummeruksen 1990-luvulla julkaisema Suomalainen tietosanakirja. Se on melko yleisesti käytetty, ehkäpä tavallisin ääntämys. On vaikea sanoa, mihin i-äänteen pidentyminen perustuu; ainakaan se ei perustu latinaan. Joissakin latinan tytärkielissä kyllä emeritus-sanan paino on siirtynyt i:n sisältävälle tavulle, jolloin i:stä on samalla ehkä tullut pitkä suomalaisen korvissa, esimerkiksi ranskan émérite ja italian emerito. Toinen mahdollinen selitys on, että latinassa on itus-loppuisia partisiippeja, joissa i on pitkä ja painollinen, esimerkiksi audītus ’kuultu’; ne perustuvat verbeihin, joiden vartalo on i-loppuinen (esimerkiksi audīre : audiō).
Tällaisessa ääntämyksessä t-äänne on usein pidentynyt, jopa [emeriittus], kuten usein tämänmuotoisissa lainasanoissa; ilmiötä kuvailee Terho Itkosen kirjoitus ”Orkkideoja” ja ”kanttarelleja” – Yksinkertainen vai kaksoiskonsonantti vierassanoissa? Kielikellossa 2/1994.
Jos tämän sanan joutuu lausumaan, paras valinta on [emeritus], joka on KSK:ssa ensimmäisenä vaihtoehtona. Tällöin sanaa ei enää voi pitää sitaattilainana, vaan suomeen omaksuttuna sanana, joka ”lausutaan kuten kirjoitetaan” eli luetaan kirjainten suomenkielisten äännearvojen mukaan.
Svensk ordbokin kuvaus sanasta emerita sanoo sen tulleen käyttöön ruotsin kielessä vuonna 1992 ja tarkoittavan naispuolista eläkkeellä olevaa professoria tai piispaa. Luultavasti tämän jälkeen sitä on alettu käyttää suomessakin, ja se on otettu KSK:aan. Kuvaus on hiukan arvoituksellinen: ”täysinpalvellut (naisprofessori)”.
Sanaa tai sen käyttöönottoa ei liene selitetty eikä perusteltu. Latinaa tunteva voi kuitenkin päätellä, että kyseessä on emeritus-sanan feminiinimuoto. Epäselväksi jää, onko tarkoitus, että tätä sanaa voi käyttää naispuolisista emerituksista vai että sitä sitä tulisi käyttää heistä, jolloin emeritus-sana rajautuisi vain miespuolisia tarkoittavaksi. Sanaa on vastustettu Kotuksen blogin kirjoituksessa Emeritus ja emerita (12.8.2015) ja sen kommenteissa.
Kyseessä on erikoinen ilmiö suomen kielessä, josta puuttuu kieliopillinen suku ja johon siis tuotaisiin vieraan kielen mukainen sukupuolierottelu. Sanaa emeritus ei edes oikein voi pitää sitaattilainana. Jos ruvetaan erotteluja tekemään, niin olisiko sitten naispuolinen director cantus ‑arvonimen saanut directrix cantus ja naispuolinen luokan paras oppilas priima (eikä priimus)?
Sana emerita on kuitenkin tullut käyttöön, myös Kotuksen julkaisuissa.