Määritteet, täydennykset ja valenssi

Määrite on vanhoissa koulukieliopeissa lauseenjäsen, joka jossain mielessä määrittää toista lauseenjäsentä, esimerkiksi luonnehtii tai tarkentaa sitä. Iso suomen kielioppi (ISK) kuitenkin erottaa tästä käsitteestä sellaiset lauseen­jäsenet, jotka ovat rakenteellisesti välttämättömiä ja kutsuu niitä täydennyksiksi. (Parempi ratkaisu olisi ollut kutsua niitä pakollisiksi mää­rit­teiksi.) Tarkkaan ottaen ISK:n määritelmä­osan mukaan sanan täydennyksiksi sanotaan ”niitä lausekkeita, joiden kanssa sana esiintyy ja jotka viittaavat sen ilmaiseman tilanteen tai suhteen välttämättömiin osallistujiin, esim. ihastua räppiin, ilman sukkia, nisäkkäille ominaisia. Määritteiden ja täydennysten yhteisnimitys ISK:ssa on laajennus.

Esimerkiksi lauseessa Jussi rakensi viime vuonna talon subjekti Jussi ja objekti talon ovat predikaatin rakensi täydennyksiä, sillä rakentamiseen kuuluu olennaisesti se, kuka rakentaa, ja se, mitä rakennetaan. Sen sijaan adverbiaali viime vuonna on vain määrite, joka kertoo lisää rakentamisesta, mutta lause olisi kieliopillisesti täydellinen ilman sitäkin.

Sitä, millaisia täydennyksiä sanalla on, kutsutaan sanan valenssiksi. Valenssiin ei sisälly se, että täydennysten pitäisi olla määrätyssä muodossa. Esimerkiksi verbin syödä valenssiin kuuluu, että sillä on subjekti ja objekti, mutta niiden sija­muodot määräytyvät subjekteja ja objekteja koskevien yleisten sääntöjen mukaan, eivät sana­kohtaisten sääntöjen. Voi sanoa söin omenan tai söin omenaa, eli objektin sija voi vaihdella, ja vaihtelu vaikuttaa lauseen merkitykseen.

Valenssi-sanaa käytetään joskus myös täydennysten määrästä; voidaan esimerkiksi sanoa, että sanan rakentaa valenssi on kaksi.

Verbin valenssiin kuuluu, saako verbi ylipäänsä objektin. Usein puhutaan transitiivisista verbeistä ja sanotaan, että sellainen voi saada objektin. Olisi ehkä osuvampaa sanoa, että sellainen saa normaalisti objektin, vaikka se voi erikois­tapauksissa jäädä pois. Esimerkiksi verbiin syödä liittyy yleensä objekti, ja voi sanoa, että sen valenssiin kuuluu objekti.

Erikoista on, että Kielitoimiston sanakirja ei kerro verbien transitiivisuutta. Äidin­kieliselle puhujalle asia on toki yleensä selvä, ja usein sen voi päätellä verbin merkityksestä. Täs­mäl­li­seen kielen kuvaukseen kuitenkin kuuluisi erikseen ilmaistu tieto transitiivisuudesta ja siitä, onko objekti ehkä kiinteästi tietyssä sija­muodossa, siis objektin rektiosta.

Verbit voivat yleisesti saada määritteikseen monen­tyyppisiä adverbiaaleja, kuten seuraavan­laisia:

• ajan määritteitä, jotka ovat usein olosijaisia, esimerkiksi kesäkuussa, viime viikolla, maanantaina
• paikan määritteitä, jotka nekin ovat usein olosijaisia, esimerkiksi koulussa, Vantaalla
• tavan määritteitä, jotka voivat olla muun muassa ‑llA-sijaisia, esimerkiksi molemmilla käsillä
• syyn määritteitä, jotka voivat olla ‑stA-sijaisia, esimerkiksi ilosta, monesta syystä.

Esimerkiksi lauseet ”Espooseen rakennetaan paljon asuntoja” ja ”Espoossa rakennetaan paljon asuntoja” ovat molemmat mahdollisia ja tarkoittavat aika lailla samaa. Edellisessä on kuitenkin ‑hAn-sijainen täydennys, joka kuuluu rakentaa-verbin rektioon, kun taas toisen ‑ssA-sijainen ilmaus on paikan määrite, jollainen voi liittyä lähes mihin tahansa verbiin, jonka voi ajatella tarkoittavan konkreettista olemista, tapahtumista tai tekemistä.

Sellaisten verbien kuin itkeä tai kirkua yhteydessä on yleensä ‑sijainen adverbiaali, jonka voisi ajatella kuuluvan rektioon, esimerkiksi itki ilosta tai kirkui kauhusta. Lienee kuitenkin sopivampaa ajatella, että kyseessä on syytä ilmaiseva määrite, joka voi laajasti liittyä eri verbeihin, esimerkiksi Hän teki sen velvollisuudentunnosta. Joidenkin verbien yhteydessä sellainen vain on erityisen tavallinen, koska niitä käytetään tyypillisesti asioista, jotka tuntuvat jotenkin vaativan selittävän lisäyksen.