Tämä on keskeneräinen. Linkitkään eivät toimi kuin sattumalta.
Hypertekstissä ei pitäisi olla esipuheita. Eihän esipuheita yleensä lueta; niitä vain kirjoitetaan. Hyvässä hypertekstissä tärkein on aina alussa ja pinnalla. Siksi "esipuheen" paikka on lopussa, jos sielläkään. Ja se on vain harvoille: niille, jotka haluavat tietää teoksen luomisprosessista, tekijästä tai jostakin muusta kehällisestä.
Olen parin vuosikymmenen ajan kirjoitellut erilaisia ohjeita ja oppaita, viime vuosina lähinnä Web-sivujen muodossa. Niistä on usein annettu myönteistä palautetta, ja olen itsekin pitänyt niitä hyvinä. Mutta vähitellen olen oppinut ymmärtämään, että vaikka ne ovatkin keskitasoa paljon parempia, ne eivät ole hyviä. Oppaan hyvyyden kriteeri on sen soveltuminen lukijan tarpeisiin ja tarkoituksiin. Siksi vertaaminen johonkin oppaiden yleiseen tasoon johtaa harhaan ja turruttaa.
Oppikirjojen tuotannossa näyttää ainakin datatekniikan alalla kansainvälisesti suuntaus olevan kohti hyvin laajoja opuksia. Viisisataasivuiset ovat tavallisia, eikä tuhatsivuinen ole harvinaisuus. Toki oppikirja on enemmän kuin perusopas, mutta monen paksun oppikirjan varsinainen sisältö ei loppujen lopuksi ole kovinkaan suuri. Kirjan kokoa vain lisää runsas kuvitus, väljä taitto ja ennen kaikkea referenssiaineiston laajuus. Usein asiat myös esitetään spiraalimaisesti: ensin pehmeä johdanto, sitten systemaattisempi esitys ja lopuksi ehkä vielä se laaja referenssiosa. Ja käytännössä pitää tietoa hakiessaan kenties etsiä sitä jokaisesta noista osista, koska referenssiosa ei olekaan kattava, "self-contained". Tämä on omiaan pelottamaan ja hämmentämään aloittelijaa, etenkin, kun kirjaa ei ole selvästi päältä havaittavalla tavalla jaettu oppikirjaosaan ja käsikirjaosaan.
Huomaan myös omien tuotosteni kärsivän usein liiasta laajuudesta, liiasta sanojen paljoudesta, yksityiskohtiin menemisestä, filosofioiden (periaatteiden) esittämisestä ja epähavainnollisuudesta. Tarjoan sataa sivua, mutta lukija haluaisi yhden, jolla on ne tärkeät asiat. Lukijan vaatimus on usein epärealistinen, mutta se kuvastaa hänen todellisia tarpeitaan ja sitä, mihin olisi pyrittävä, sikäli kuin mahdollista.
Minulla oli kaksi tavoitetta: ymmärtää itse paremmin, miten ohjeita ja oppaita kannattaa tehdä, ja tarjota muille ajatuksia samaan tarkoitukseen, ehkä jopa innostaa kirjoittamaan ohjeita.
Ohjeiden tekeminen on huomattavan aliarvostettua puuhaa. Verrattuna esimerkiksi asioiden tekniseen toteuttamiseen taikka tieteelliseen tutkimukseen se kovasti arkista. Siitä ei saa akateemista meriittiä, sitä ei lasketa kokemukseksi opetustyössä eikä luo tekijänsä pään päälle teknisen osaamisen, kuten informaatioteknologian, sädekehää - vaikka voisi väittää, että oikeasti siinä on kyse informaatioteknologiasta enemmän kuin "informaatioteknologiaksi" kutsussa datatekniikassa. (Vanhan määritelmän mukaanhan teknologia on oppi raaka-aineiden jalostamisesta tai siihen perustuvia menetelmiä; esim. lihateknologia on lihan jalostamista esim. makkaraksi tai sikanautasäilykkeiksi.)
Voisi melkein väittää, että ihmisen pitää olla persoonallisuudeltaan jossain määrin vinoutunut, jotta hän näissä oloissa innostuisi ohjeiden laatimisesta, jopa kokisi sen kutsumuksekseen. Niinpä voinkin nyt tänne, jälkipuheeseen piilotetussa tekstissä, tunnustaa, että olen hidas oppimaan uusia asioita: tarvitsen aikaa ja miettimistä hahmottaakseni, mistä oikein on kyse, ja joskus tämän avuksi kokoan tietoja eri lähteistä - esimerkiksi löytääkseni sellaisen kuvauksen, josta jotain ymmärrän - ja ehkä kirjoittelen itselleni jonkinlaisen jäsennyksen. Jossain mielessä oppaan kirjoittaja tekee sitä aina itselleen. Se, joka ei ole tätä vielä oivaltanut, ei myöskään voi käsitellä siitä johtuvia ongelmia: jos kirjoittaja ei ymmärrä kirjoittavansa itselleen, niin silloin hän vasta tekeekin niin. Viime kädessä itsekeskeisyyden ongelmasta voi vapautua vain suhteellisesti: eläytymällä toisten ihmisen tilanteeseen ja kirjoittamalla itselleen sellaisessa tilassa.
Tämä muistisääntö on suora suomennos latinankielisestä säännöstä Quis? Quid? Ubi? Quibus auxiliis? Cur? Quomodo? Quando? Eräs runomittainen suomennos on: Ken, mitä, miss', mitä keinoja käyttäin, miks', miten, milloin?
Sääntö mainitaan usein rikostutkinnan ohjeena: se luettelee, mitä tutkijan pitää pyrkiä selvittämään. Mutta samalla se sopii myös asioiden kertomisen ohjeeksi. Perustavoite on sama: tehdä hiukan vaikeammaksi unohtaa asian olennaisia puolia.
Huomattakoon, että säännössä on seitsemän kohtaa, joka on kokonaisuuden osien ihannemäärä. ("Minkä ja kenen avulla" kuulostaa ehkä kahdelta kohdalta, mutta ilmaisu on tuollainen vain siksi, että muutoin ei suomen kielessä voi ilmaista sitä, mikä latinassa sanotaan sanoilla quibus auxiliis.)
Erään arvion mukaan säännön olisi esittänyt ensimmäisenä Bernhard Clairvauxlainen teoksessa In adventu Domini (sermo 1). Traditio-sivuston Latin phrases -sivun mukaan se kuitenkin tunnettiin jo antiikin aikana, ja Tuomas Akvinolainen esittää sen sitaattina Cicerolta.