Latinan pienoiskielioppi

Paljon laajempi esitys latinan kieliopista on e-kirjassa Kevyt latinan kielioppi.

Ääntämys

Suomessa usein klassillisena ääntämyksenä opetetun ääntämystavan mukaan latinassa

• vokaali voi ääntyä pitkänä tai lyhyenä; eroa ei merkitä kirjoituksessa paitsi kieliopeissa ja sanakirjoissa
• paino on yleensä toiseksi viimeisellä tavulla, mutta jos se on lyhyt, paino on sitä edeltävällä tavulla
• C-kirjain ääntyy aina k:na
• CH ääntyy k:na, TH t:nä ja PH f:nä
• AE ja OE ääntyvät useimmiten pitkänä e:nä (suomen ee).

Tässä dokumentissa vaakaviiva vokaalin päällä (esim. ā) osoittaa, että vokaali ääntyy pitkänä. Samaa tapaa käytetään yleisesti sanakirjoissa ja kieliopeissa.

Lisätietoja on erillisessä ohjeessa Latinan ääntämys.

Sanajärjestys

Sanajärjestys on "vapaa" suunnilleen samassa mielessä kuin suomessa: järjestyksen muuttaminen ei yleensä muuta lauseen perusmerkitystä, joskin mahdollisesti vivahteita.

Latinassa substantiivi on tavallisimmin ennen määritettään, esim. urbs aeterna 'ikuinen kaupunki' (oik. 'kaupunki ikuinen')

Varsinkin juhlallisessa tyylissä verbi on usein lauseen lopussa, esim. Concordia res parvae crescunt, discordia maximae dilabuntur, sananmukaisesti 'Yksimielisyydellä asiat pienet kasvavat, erimielisyydellä suuret raukeavat'.

Nominit

• kolme kieliopillista sukua eli genusta: maskuliini, feminiini ja neutri
• kaksi lukua eli numerusta: yksikkö eli singulaari ja monikko eli pluraali
• kuusi sijamuotoa eli kaasusta:
  • nominatiivi (perusmuoto)
  • akkusatiivi (mm. objektin sija)
  • genetiivi
  • datiivi (joka ilmaisee mm. kenelle jotakin annetaan)
  • ablatiivi (monimerkityksinen sija, jota käytetään varsin monien prepositioiden jäljessä, mm. ex, de)
  • vokatiivi (puhuttelusija, jota jäljempänä olevassa taulukossa ei ole esitetty; vokatiivimuoto on vain -us-loppuisilla II deklinaation substantiiveilla).

Substantiivin määritteenä oleva adjektiivi mukautuu pääsanan sukuun, lukuun ja sija­muotoon. Tätä kutsutaan kongruenssiksi. Usein tämä merkitsee, että adjektiivilla ja sen pääsanalla on samanlainen loppu, esim. Carolus magnus, Magna charta, bellum magnum, virorum magnorum. Kuitenkaan kongruenssi ei luonteeltaan ole päätteiden vaan kieliopillisten muotojen vastaavuutta. Niinpä sanotaan esimerkiksi Alnus acuminata (eikä acuminatus), koska sana alnus on (kuten useimmat muutkin puiden nimet) feminiinisukuinen ja vaatii siis feminiinimuotoisen adjektiivin.

Adjektiivilla on usein erilliset muodot maskuliinia, feminiiniä ja neutria varten, esim. bonus, bona, bonum. Varsin monilla adjektiiveilla on perusmuodossa kuitenkin sama muoto maskuliinia ja feminiiniä varten, esim. fortis (mask. ja fem.), forte (neutri). Joillakin nämä kaikki muodot ovat samat, esim. partisiippi repens.

Substantiivit

Latinassa on viisi substantiivien taivutusluokkaa eli deklinaatiota. Sanakirjoissa on usein deklinaatio merkitty roomalaisella numerolla. Toinen vaihtoehto on, että perusmuodon (yksikön nominatiivin) lisäksi on merkitty yksikön genetiivi tai akkusatiivi tai jokin muu muoto, josta deklinaatio on yleensä pääteltävissä.

Vaikka yksikön nominatiivia pidetään perusmuotona, se on varsin usein epäsäännöllinen ja poikkeaa muissa muodoissa esiintyvistä taivutusvartaloista varsinkin III deklinaatiossa; esim. sanan, jonka yksikön nominatiivi on origo, taivutusvartalo on origin-, josta johtuvat originem, originis jne. ja myös sanan johdokset, esim. originalis. Kirjoitusasu voi vielä lisätä epäsäännöllisyyden vaikutelmaa; esim. sanan lex : legem vartalo siis leg-, mutta nominatiivin rakenne on lek- + -s, joka kirjoitetaan lex.

Substantiivin sukua ei voi päätellä yksinomaan sen perusmuodon lopusta. Esimerkiksi vaikka useimmat -us-loppuiset substantiivit ovat maskuliineja, tähän on varsin monia poikkeuksia.

Taivutuskaavan lisäksi siis myös substantiivin suku on opittava erikseen, ja se on yleensä ilmoitettu sanakirjoissa. Joitakin yleissääntöjä, joista on lukuisia poikkeuksia:

Perustaivutuskaavat (tässä ja jäljempänä vain sananloput merkitty; esitys on varsinkin III deklinaation osalta yksinkertaistettu):

Vaikka deklinaatio usein voidaan päätellä sanan perusmuodon lopusta, niin -us-loppuiset voivat siis kuulua joko II tai IV deklinaatioon.

Sanat, joiden perusmuodon loppu on jokin muu kuin -a, -us, -um, -ū tai -ēs, kuuluvat yleensä III deklinaatioon. Tällöin perusmuoto on useimmiten epäsäännöllinen, kuten edellä selostettiin.

Verbit

Aktiivin 3. persoonan muodot (indikatiivi ja konjunktiivi)

Perfektivartalon muodot (indikatiivi ja konjunktiivi)

Päätteet ovat samat kaikissa konjugaatioissa (mutta perfekti­vartalon muodostus vaihtelee).

Selityksiä verbien taivutukseen

Verbeillä on neljä taivutusluokkaa eli konjugaatiota, minkä lisäksi on olemassa säännöttömiä verbejä, mm. verbi esse ’olla’.

Taulukossa on esitetty vain aktiivin 3. persoonan muodot yksikössä (Y) ja monikossa (M). Muita persoonamuotoja muodostettaessa on lisäksi otettava huomioon persoonapäätteet.

Verbien ns. teemamuotoina, joista kaikki muut muodot ovat johdettavissa suhteellisen mekaanisten sääntöjen mukaan, esitetään sanakirjoissa yleensä infinitiivi, preesensin yksikön 1. persoonan muoto, perfektin yksikön 1. (ja 3.) persoonan muoto sekä passiivin partisiippi. Esimerkiksi teema scribere : scribo : scripsi : scriptum esittää täten muodot, jotka voidaan tavallisimmin suomentaa seuraavasti: kirjoittaa, kirjoitan, kirjoitin (t. olen kirjoittanut), kirjoitettu.

Varsinkin vanhemmissa sanakirjoissa saattaa hakusanana olla infinitiivin, esim. scribere, asemesta preesensin yksikön 1. persoonan muoto, esim. scribo. Tässä teemamuodossa on persoonapäätettä -o, ja sitä edeltävä osa on preesensvartalo, johon perustuvat useat taivutusmuodot: preesens, imperfekti ja tavallinen eli I futuuri.

Perfektin, pluskvamperfektin ja II futuurin muodot perustuvat perfektivartaloon. Tee­mas­sa esitettävä perfektimuoto sisältää persoonapäätteen -i, joten esim. scribere-verbin perfekti­vartalo on scrips-.

Teeman viimeiseen muotoon, passiivin partisiippiin, perustuvat monet johdokset, esim. scriptor 'kirjoittaja' ja scriptura 'kirjoitus'.