Vertailuasteet suomen kielessä

Komparaatio voidaan kuvata toisaalta morfologisesti, suppeimmillaan komparatiivin ja superlatiivin muodostuksena (iso, isompi, isoin), toisaalta laajempana käsitteenä, johon sisältyy myös muita johdoksia (isohko, isonpuoleinen) ja sanaliittoja (vähemmän iso). Suppeammankin käsitteen alaan olisi aiheellista ottaa hko-päätteinen moderatiivi. Erillinen ilmiö on sti-loppuisten adverbien komparaatio (isosti, isommin, isoimmin). Lisäksi kielessä esiintyy eri luokkiin kuuluvien sanojen morfologista komparaatiota laajemmin kuin kieli­opeissa on yleensä kerrottu, esimerkiksi ihmisempi, yhdempi, sinumpi.

Yksinkertaiset kielioppien kuvaukset

Yksinkertaisimmillaan suomen kieliopit kuvaavat vertailu­asteet tai vertailu­muodot niin, että adjektiivilla on mpi-loppuinen komparatiivi, joka ilmaisee ominaisuuden suurempaa astetta, ja in-loppuinen superlatiivi, joka ilmaisee ominaisuuden suurinta astetta. Näin voidaan muodostaa esimerkiksi sarja jalo – jalompi – jaloin. Vertailu­asteiden muodostuksesta käy­te­tään nimitystä komparaatio.

Jotta kuvattaisiin komparaatio kielenoppijalle riittävästi, on lisättävä ainakin seuraavat muodostusta koskevat seikat, jotka yleensä lisätäänkin ainakin esimerkkien kautta:

Komparatiivi ja superlatiivi ovat siis muoto-opillisesti melko mutkikkaita. Tosin ainoa var­si­nai­nen epäsäännöllisyys on sanan hyvä komparaatio (parempi, paras t. parhain), ja siinäkin sään­nöl­li­set muodostukset hyvempi ja hyvin ovat käytössä, joskin normin­vastaisia. Tosin kieli­opeissa mainitaan epäsäännöllisyytenä myös paljo – enempi – enin, ja Kieli­toimiston sana­kirjakin (KS) esittää sen paljo-sanan kuvauksessa, mutta voidaan tulkita, että vartaloa enä ei nyky­kielessä käytetä itsenäisenä adjektiivina ja että sanan paljo komparaatio paljompi – paljoin on harvinainen (ja normin­vastainen). – Epäsäännöllistä vartalon­muutosta on tapauksissa pitkäpitempi t. pisin ja lyhytlyhempilyhin.

Komparaation muoto-oppiin liittyy muitakin normi­kysymyksiä kuten se, onko kiva-sanan superlatiivi kivoin vai kivin. Seuraavassa ei kuitenkaan juurikaan tarkastella komparaation muoto-oppia enempää. Ison suomen kieliopin (ISK) kohta § 300 Komparatiivin ja super­la­tii­vin muodostus kuvaa perusasiat, ja näiden muodosteiden taivutuksen se esittää osana nominien taivutuksen kuvausta.

Taivutusta vai johtoa?

Komparatiivi ja superlatiivi koetaan usein adjektiivin taivutus­muodoiksi. Nimitys vertailu­muoto tukee tätä ajatusta, samoin muodostuksen säännöllisyys. ISK kuitenkin kuvaa kompa­raa­tion sanan­johtona, vaikka se ei ole termistössä aivan johdonmukainen; se muun muassa esittää (§ 633), että komparaatio on ”vertailu-.eli komparaatiomuotojen eli komparatiivi- ja superlatiivijohdosten muodostamista”. Lisäksi ISK:n mukaan (§ 62) komparaatio on tai­vu­tuk­sen ja johtamisen ”rajalla”.

On perusteltua pitää komparatiivia ja superlatiivia johdoksina. Komparaatioon sisältyy paljon valenssin muutoksia: komparatiivi ja superlatiivi eivät esimerkiksi voi saada sellaisia useimmille adjektiiveille ominaisia määritteitä kuin hyvin tai melko. Sen sijaan ne voivat saada sellaisia määritteitä kuin paljon tai kaikkein. Lisäksi komparatiiviin liittyy yleensä joko kuin-lauseke (esimerkiksi vanhempi kuin minä) tai samassa merkityksessä käytettävä partitiivinen etumäärite (esimerkiksi minua vanhempi). Superlatiiviin taas hyvin usein liittyy elatiivissa oleva määrite (esimerkiksi vanhin kaikista) tai muunlainen määrite, joka rajaa vertailun alan (esimerkiksi joukon vanhin).

Sanakirjoissa ei yleensä ole esitetty adjektiivien komparatiivi­johdoksia haku­sanoina eikä haku­sanojen kuvauksissakaan, paitsi ehkä esimerkeissä. Sen sijaan vajaa­taivutteisten no­mi­nien johdoksia kuten alempi ja alin on kyllä haku­sanoina. Lisäksi haku­sanoina on epä­sään­nöl­li­set parempi, parhain, parahin ja parhain, säännöllinen vähempi (mutta ei sanaa vähin superlatiivina; se mainitaan vain vähä-sanan kuvauksessa) sekä substantiivistuma vanhempi. Kieli­toimiston sana­kirjaan otettiin käytäntö, jonka mukaan adjektiivin kuvauksessa esitetään komparatiivi ja superlatiivi, otsikon ”Taivutus” alla. Ne esitetään myös sellaisille adjektiiveille kuin täydellinen ja ääretön, mutta joitakin poik­keuk­sia on, esimerkiksi aateliton ja entinen, ilman mitään ilmeistä logiikkaa.

Johdin immainen superlatiivin vaihtoehtona

Johtimella immainen on selvästi superlatiivinen merkitys. Usein sillä muodostettu adjektiivi on superlatiivi­johdoksen synonyymi ja sitä yleisempi, esimerkiksi perimmäinen (paljon yleisempi kuin perin) ja kauimmainen (vrt. kauin). Joistakin sanoista ei juuri käytetä säännöllistä superlatiivia; esimerkiksi laidempi on käytössä, laidin : laidimman erittäin harvinainen, mutta laitimmainen tavallinen, ja latvimmainen on KS:ssakin, mutta latvin tuntuu oudolta eikä liene käytössä. Johdin liittyy etenkin vajaa­taivutteisiin nomineihin ja substantiiveihin. Se voitaisiin jopa tulkita superlatiivin johtimen vaihto­ehtoiseksi muodoksi, jota tosin käytetään melko harvoista vartaloista. KS:ssa sillä johdettuja sanoja ovat edellä mainittujen lisäksi vain alimmainen, ensimmäinen, jälkimmäinen, keskimmäinen, keu­lim­mai­nen, kärjimmäinen, lähimmäinen, nuorimmainen, pohjimmainen, puolimmainen, pääl­lim­mäi­nen, rannimmainen, reunimmainen, sisimmäinen, taaimmainen. taimmainen. takimmainen. tulimmainen. tuonnimmainen. tännimmäinen uloimmainen. ylimmäinen, äärimmäinen.

Johtimen voisi muodoltaan tulkita superlatiivin päätteen (vartalo imma) ja johtimen inen yhdistelmäksi; tulkintaa vastaan puhuu se, että kanta­sana on, toisin kuin super­latiivissa, vahva-asteinen ainakin sanassa laitimmainen (joskin heikko­asteinen sanassa rannimmainen).

Joissakin tapauksissa esiintyy myös vastaava merkitykseltään komparatiivinen johdin, josta puuttuu alun i, esimerkiksi ulommainen (ulompi), josta KS tosin toteaa: ”paremmin: ulompi t. uloimmainen”. Tällaisia johdoksia ei ilmeisesti pidetä merkitykseltään riittävän selvinä. KS:ssa on kuitenkin etummainen ilman tyyli­laji- tai muuta mainintaa, vaikka se on muodostukseltaan aika erikoinen.

Moderatiivijohdin hko ja komparaatio

Adjektiivinjohdin hko vastaa produktiivisuudeltaan komparatiivin ja superlatiivin johtimia ja on niiden tavoin adjektiivien merkitystä muuntava. Merkityksen ja syntaksin kannalta se ei kuitenkaan rinnastu niihin. Se on merkitystä lieventävä, eikä se esitä merkitystä suhteellisena johonkin. Sillä muodostettu johdos on syntaksin kannalta samanlainen kuin kanta­sana, sitä lukuun ottamatta, ettei se voine saada intensiivisyys­määritteitä: hyvin isohko ja lähes isohko lienevät mahdottomia.

Moderatiivijohdin on toki muutoin mielenkiintoinen. Sitä käsittelee verkko­sivu Adjektiivien -hko-johdosten asema suomen kielen järjestelmässä.

Mitä voi komparoida?

Yksinkertaisimpien kuvausten mukaan komparaatio koskee vain adjektiiveja. Tosin adjektiivin käsitettä ei tällöin ole määritelty kovinkaan tarkasti.

ISK kuvaa (§ 301) komparoituvien sanojen luokat huomattavasti laajemmin kuin vanhat kieli­opit. Tosin se esittää samassa yhteydessä myös adverbien komparaation, joka on saman­tapainen, mutta kuitenkin eri ilmiö, vaikka komparatiivin ja superlatiivin tunnukset esiin­ty­vät­kin siinä.

Komparatiivi ja superlatiivi voidaan muodostaa lähes kaikista nomineista sanan laajassa merkityksessä, vaikka ISK esittää asian rajatummin. Kanta­sanan luokan mukaan voidaan erottaa seuraavat tapaukset:

Adjektiivit
Muodostuksen kannalta ei juuri ole rajoituksia adjektiivien komparaatiolle. Sanojen merkityksistä johtuu vaihtelua siinä, miten selvää ja tavallista komparaatio on, ja joissakin tapauksessa saatetaan komparaatio­muotoja jopa pitää semanttisesti mahdottomina. Tätä käsitellään jäljempänä kohdassa Adjektiivien komparoinnin rajoitukset.

Niin sanottuja taipumattomia adjektiiveja aika, aimo, eri, koko, melko, pikku, viime komparoidaan erittäin harvoin. Kielikellon 1/2006 kirjoituksen Asia ei ole ”eri” mukaan sellaiset ”jäävät komparoitumatta”, mutta todellisuudessa esiintyy joskus sellaisia sanoja kuin aimompi, erimpi, jotka lienevät suomen­puhujille aivan ymmärrettäviä. Toisaalta ns. taipumattomat adjektiivit voitaisiin sana­luokka­jaossa jättää nomini­käsitteen ulkopuolelle, omaan taipumattomien etu­määrit­tei­den luokkaansa; puuttuuhan niiltä nominien keskeinen ominaisuus: sija­taivutus. (Ks. Suomen sanojen luokitus ja sanaluokat.)

Partisiipit
Partisiipit mainitaan ISK:ssa komparoituvien sanatyyppien luettelossa erikseen, koska se luokittelee ne vanhaan tapaan verbin­muodoiksi eikä verbien adjektiivi­johdoksiksi. Esimerkkinä siinä on vain VA-partisiipin provosoiva komparaatio, mutta selvää on, että muutkin partisiipit sanan suppeassa mielessä komparoituvat, kuten oppinutoppi­neem­pi, haluttuhalutumpi, uskottavauskottavampi.

Tosin Kielikellon 1/2002 artikkeli Komparaation keinot – voiko ruusukin olla ruusumpi? esittää komparoituvina vain sellaiset partisiipit, jotka ovat vakiintuneet adjektiiveiksi. On epäselvää, mitä tällä tarkoitetaan, kun kaikki partisiipit kuitenkin ovat taivutukseltaan ja käytöltään adjektiiveja.

Kielen normit eivät käsittele kysymystä VA-partisiipin komparatiivin muodostuksesta. ISK:n kuvaus komparatiivin muodostuksesta kertoo, että kaksi­tavuisen a- tai ä-loppuisen sanan loppu­vokaali muuttuu komparatiivissa e:ksi, Se kuitenkin lisää: ”Joistakin kaksitavuisista adjek­tii­vis­tu­neis­ta VA-partisiipeista esiintyy sekä A:llinen että e:llinen komparatiivi (myyvempi ~ myyvämpi, aikaansaavampi ~ aikaansaavempi)”. Kieli­toimiston sana­kirjassa on vain muutamia kaksitavuisia VA-partisiippeja (mukaan lukien yhdys­sanat, joiden jälki­osa on sellainen), ja niille kaikille on vain e:llinen komparatiivi: aikaan­saavempi, aikaa­vievempi, harhaan­vievempi, käyvempi, luovempi.

Agenttipartisiipit näyttävät kuitenkin enimmäkseen jäävän komparaation ulko­puolel­le. Suf­fik­sit­to­maan muotoon kuten tuntema voisi vielä ajatella liitettävän kom­pa­raa­tion päätteitä, mutta niin ei tehtäne, vaan käytetään analyyttista kom­pa­raa­tio­ta: ei kaikkien tun­te­mam­pi, vaan kaikkien paremmin tuntema. Suffiksillisten muotojen kuten tuntemani kom­pa­raa­tio (tuntemampani) vaikuttaa vielä mah­dot­to­mam­mal­ta.

Edellä mainittu Kielikellon artikkeli kuitenkin esittää mahdollisena sellaisten yhdys­sanojen komparaation, joiden jälki­osa on agentti­partisiippi: ”On myös joitakin ad­jek­tii­vin tapaan käytettäviä infinitiivi­muotoja, niin sanottuja agentti­partisiippeja, joihin tarvittaessa (siis varsin harvoin) sovelletaan samoja sääntöjä: löylyn­lyömä, löylyn­lyömem­pi, löylyn­lyömin; pakkasen­purema, pakkasen­puremampi, pakkasen­puremin.” KS:kin esittää näille sanoille komparaation.

Substantiivit
Jo E. N. Setälän Suomen kielioppi – äänne- ja sanaoppi (1898) kuvasi substan­tii­vien komparaatiota: ”Muutamat komparatiivimuodot (tav. paikallissijoissa) perustuvat substantiivisiin perusmuotoihin (etenkin paikkaa ja aikaa merkitseviin subs­tan­tii­vei­hin), esim. rannempana, -mpaa, -mmaksi l. rannemmalla, -ltä, -Ile, kevääm­pä­nä.” Sa­maan tapaan asia on kuvattu myöhemminkin. Paikallis­sijoilla tarkoitetaan tällöin myös essiiviä, partitiivia ja translatiivia ja s-päätteistä sijaa (esim. rannemmas), joilla on tällaisissa yhteyksissä paikkaa tai aikaa tarkoittava merkitys.

Setäläkin kuitenkin viittaa siihen, että tällaisia sanoja saatetaan käyttää muissakin sija­muodoissa ja merkityksissä. ISK kuvaa asiaa laajemmin (§ 301), esimerkkeinä muun muassa ei ihmeempää ja kiireemmäksi aikaa ja käsittelee myös superlatiiveja (esimerkkeinä ihmisin, herkuin)ja niksein). Merkitykset vaikuttavat olevan sellaisia, jotka voisi kuvata sanalla enemmän tai eniten ja kantasanan adjektiivi­johdoksella tai vastaavalla ilmauksella, esimerkiksi connerympi ’enemmän connerymainen, enemmän Connerya muistuttava’ ja ihmisin ’eniten inhimillinen, inhimillisin’. Paikallis­sijaisessa käytössä oleva muoto saattaa toisaalta esiintyä muissakin sijoissa, mutta silloin merkitys pysyy ajallisena tai paikallisena. Esimerkiksi rannempi ei tarkoita ’enemmän rantamainen, rantaa muis­tut­ta­va’, vaan ’lähempänä rantaa oleva’.

Kieli­toimiston sana­kirjassa (KS) on vain kolme substantiivin komparaatio­muotoa perus­muotoisina haku­sanoina: aiempi, idempi ja laidempi. Paikallis­sija­muotoisina on paljon useam­pia: alumpana, etelämpänä, illempana ym. ja myös etelämpää. Sana­kirjasta voisi saada sen kuvan, että tällaisten sanojen muodostus on hyvin epäsäännöllistä: jotkin esi­te­tään täysin taipuvina nomineina, jotkin vain yhdessä sijassa, useimmat muu­ta­mis­sa. Sana­kirjoihin on kuitenkin otettu sanoja arvioidun yleisyyden mukaan, ei suin­kaan kaikkia muodostettavissa olevia eikä kaikkia käytettyjä sanoja.

KS:ssa on hakusanoina seuraavat vajaa­taivutteisten vartaloiden perus­muotoiset komparatiivit ja superlatiivit: alempi alin, ehompi, enempi enin, kauempi kauin, likempi likin, lähempi lähin, perempi perin, sisempi sisin, taaempi taain, taempi tain, ulompi uloin, varhempi varhin, ylempi ylin. Osa superlatiiveista on merkitty harvinaisiksi. Vain paikallis­sijaisina sanakirja esittää sanat edempänä, keskempänä, loitompana ja vastaavat muut muodot kuten edempää.

Vajaataivutteiset nominit
ISK:n mukaan komparaatiojohdoksia muodostetaan ”lekseemiä edustamattomista nominaalisista vartaloista”. Tässä tarkoitetaan joukkoa sana­vartaloita, jotka eivät esiinny itsenäisinä sanoina, mutta kylläkin joissakin taivutus­muodoissa ja yhdys­sanan alku­osana, esimerkiksi ulko, jolla on taivutus­muodot ulkona, ulkoa, ulos.

Tällaiset vartalot taivutuksineen voidaan luokitella vajaa­taivutteisiksi nomineiksi. Niitä voisi kutsua myös tarkemmin vajaa­taivutteisiksi substantiiveiksi, koska vartalolle voidaan ajatella substantiivinen merkitys ja myös muotojen käyttö vastaa tätä. Niillä on myös erilaisia johdoksia, kuten ulkoinen ja ulottaa. Komparaatio on luonteva osa johtamista, vaikka kanta­sana (kuten vartalo ulko) on luonteeltaan lähinnä substantiivi: sen joh­dok­set ja taivutus­muodot voidaan ymmärtää substantiiveista johdetuiksi siten, että kanta­sana viittaa yleensä paikkaan tai aikaan (esimerkiksi ulko ’ulkopuoli’).

ISK mainitsee esimerkkeinä sellaisia sanoja kuin alempi ja edempi. Joukossa on myös aiempi, jonka kanta­sanaksi on kuitenkin luonnollista käsittää substantiivi aika, ja myöhempi, joka perustuu itsenäisenä sananakin esiintyvään adjektiiviin myöhä.

Adverbit
Adverbeilla ei yleensä ole johdoksia, ei myöskään taivutusta, jos edellä mainittuja vajaa­taivutteisia nomineja ei pidetä adverbeina. ISK kuitenkin esittää, että komparoituvia ovat sti-johdokset ja muutkin adverbit. Edelliset eivät kuitenkaan ole johdosten kantasanoja, vaan kantasanana on niiden kanta­sanana oleva adjektiivi; esimerkiksi hitaammin ei ole sanan hitaasti johdos, vaikka sen merkitys onkin ’enemmän hitaasti’, vaan sanan hidas ¨: hitaan. Vastaava koskee useita muita adverbeja, esimerkiksi vähemmän (kanta­sanana vähä) ja useammin. Sen sijaan adverbit tänne ja sinne näyttävät esiintyvän kanta­sanoina (tännempänä yms.), samoin tuonne. kiinni (kiinnempänä) ja päällä (päällimpänä).

Sellaisissa sanajoukoissa kuin hitaasti – hitaammin – hitaimmin voi sanoa olevan kyse komparaatiosta semanttiselta kannalta, mutta sanan­muodostuksen kannalta kyse on siitä. että adjektiiveista hidas – hitaampi – hitain johdetaan adverbeja eri tavoilla: ensimmäisestä sti-johtimella, muista taas muodostamalla monikon instruktiivi, jota käytetään lähinnä adverbisesti. Tähän liittyy se erikoisuus, että esiintyy myös iten-johtimella muodostettuja adverbeja (esimerkiksi hitaiten, jota ei pidetä yleiskielisenä, toisin kuin monia muita saman­tyyppisiä), joiden merkitys vastaa hitaimmin-tyyppisiä johdoksia. Nekin perustuvat komparoimattomaan adjektiiviin kuten hidas.

Lukusanat
Lukusanoista sanan suppeimmassa mielessä, yksi, kaksi, kolme…, ei juuri esiintyne komparatiiveja eikä super­latiiveja. Poikkeuksen muodostaa yhdempi, joka voi esiintyä merkityksessä ’enemmän yhtä (jonkin t. jonkun kanssa)’ tai esimerkiksi ’yhden­ty­neem­pi’. Eräässä opinnäytetyössä on siteerattu lausumaa, jossa esiintyy ilmaus kun on yhä yhdempi elin­tarvike­markkina. Sanan johdokseksi (tai suoraan sanan yksi johdokseksi) voidaan tulkita yhdemmäisyys, jota McDonald’s on käyttänyt isku­sanana, jonka se sanoo kuvaavan ”lähimmäisyyttä, yhdessä tekemistä ja tasa-arvoa”.

Muiden peruslukusanojen komparaation voisi ajatella viit­taa­van läheisyyteen niin, että esimerkiksi tuhannempi tarkoittaisi ’lähempänä tuhatta olevaa’. Sellaista käyttöä ei kuitenkaan näytä esiintyvän.

Järjestys­luku­sanoja voi hyvin perustein pitää adjektiiveina, joten niiden komparointi on ajateltavissa. Todellisuudessa komparoidaan ilmeisesti vain sanoja ensimmäinen ja toinen. Ensimmäisempi näyttää yleensä tarkoittavan ensimmäisyyden korostamista (”Nyt olemme tässä ihan ensimmäisiä, eikä kukaan voi koskaan olla ensimmäisempi kuin me”), toisempi taas lähinnä ’toisenlaisempi, erilaisempi’. Kielikellon 1/2016 kirjoituksen Ovatko järjestysluvut lukusanoja vai adjektiiveja? väite, jonka mukaan järjestys­luvuista ei muodosteta vertailu­muotoja, on siis hiukan liioiteltu.

Pronominit
Vaikka pronomineja ei kieli­oppien mukaan komparoida, todellisuudessa esiintyy joskus sana sinumpi, merkityksenä ehkä ’enemmän sinunkaltaisesi tai ’enemmän sinulle ominainen’, mutta myös sellaisissa ilmauksissa kuin Nykyisin olen sinumpi itseni kanssa (’paremmin sinut itseni kanssa’). Myös sanaa minumpi käytetään, esimerkiksi il­mauk­ses­sa mi­num­pi olo. Sana minuin lienee useimmiten kirjoitus­virhe (tarkoitetaan sanaa minun tai minuun), mutta esimerkiksi ilmauksessa ei välttämättä ole se minuin juttu mahdollisesti super­latiiviksi tarkoitettu. Sana semminkin voidaan muodostukseltaan tulkita se-sanan komparatiivin monikon instruktiiviksi, jossa on kin-liite.

Pronominilla usea on normaali komparaatio KS:n mukaan. Sen komparatiivi­joh­dok­sia käytetään myös sanan moni johdosten sijasta, esimerkiksi monialainen – useampialainen (vaihto­ehtona monialaisempi). Toisaalta ainakin komparatiivi monempi on käytössä, joskin harvinainen.

Lisäksi joissakin pronomineissa esiintyy muoto­aines mpi : mpa, esimerkiksi kumpi, kumpainenkin. jompikumpi ja molemmat. Se on varmaankin samaa alku­perää kuin komparatiivin tunnus ja saattaa edustaa sen alku­peräisintä merkitystä duaalin tun­nuk­se­na: kuten kumpi tarkoittaa ’kuka t. mikä kahdesta’, on isompi kai alkujaan (ja tavallaan yhä) ’iso kahdesta’, siis iso suhteessa toiseen kahdesta tarkasteltavasta.

Komparaatiojohdosten merkityksiä

Komparatiivi ilmaisee ominaisuuden suurempaa määrää kuin jossakin muussa. Kieliopeissa on usein korostettu tätä ja torjuttu niin sanottu absoluuttinen komparatiivi vieras­voittoi­suu­te­na. Nuorempi tarkoittaa, että on nuori suhteessa johonkin tai johonkuhun toiseen, ja edellyttää siis vertailua, vaikka sen ei tarvitse olla lauseessa ilmi­pantuna. Sen sijaan esimerkiksi ruotsin sanalla yngre on myös merkitys ’melko nuori, nuorehko’.

Kielenhuollon linja on jossain määrin muuttunut, kuten kuvailen verkko­sivun Suomen kielen normien muutoksia kohdassa Absoluuttinen komparatiivi: vanhempi herra. Sellaisissa ilmauksissa kuin nuorempi konstaapeli absoluuttinen komparatiivi on vakiintunut osa nimik­keis­töä.

Vaikka taustalla on epäilemättä ollut ruotsin kielen vaikutus, absoluuttinen komparatiivi olisi voinut syntyä suomen kielen omalta pohjaltakin. Yksin­kertai­sim­mil­laan esimerkiksi sanan nuorempi voi ajatella tarkoittavan keski­määräistä nuorempaa. Silloin on vertailu­kohta, eikä merkitys ole sama kuin sanalla nuori, vaan suunnilleen ’lähempänä nuorta kuin vanhaa’. Toisaalta merkitys saattaa sitten muuntua, ja esimerkiksi nimikkeistössä nuorempi kehittäjä, kehittäjä ja vanhempi kehittäjä kyse on eriasteisista nimikkeistä, jotka eivät edes viittaa ikään,

Superlatiiviakin käytetään absoluuttisena, mutta sanan mitä kanssa. Sellaiset ilmaukset kuin mitä suurin ovat ilmeisesti saaneet olla rauhassa kielen­huollolta, vaikka niistä voitaisiin esittää saman­laisia huomauksia kuin absoluuttisesta komparatiivista. Käytännössä abso­luut­ti­nen super­la­tii­vi on ominaisuuden astetta korostava ilman selvää merkitystä. Se lienee melko puhtaasti kirja­kieleen kuuluva ilmaus, ja muissa kielimuodoissa käytetään sen sijasta adjektiivin perusastetta vahvistettuna jollakin sanalla kuten hyvin, erittäin tai äärimmäisen.

ISK:n mukaan (§ 642) ”absoluuttisia superlatiiveja ovat myös mm. sellaiset ilmaukset kuin pikimmiten, kiireimmiten”. Vaikka ne ovat muodoltaan superlatiivin monikon instruktiivin laajentumia, joissa on mukana te-aines, niitä ei voi pitää morfologisesti superlatiivia. Toisaalta niitä ei ehkä voi pitää absoluuttisinakaan. Merkitysten voi ajatella olevan sellaisia kuin ’mah­dol­li­sim­man pikaisesti’ ja ’mahdollisimman kiireisesti’, jolloin kyse onkin ominaisuuden suu­rim­mas­ta asteesta.

Sana absoluuttinen on melko vakiintunut tällaisiin yhteyksiin, ja se tarkoittaa tällöin itsenäistä, erillistä, vertailematonta. Muissa yhteyksissä absoluuttinen tarkoittaa ehdotonta, rajatonta, täydellistä tms., joten absoluuttinen superlatiivi on oikeastaan kummallinen nimitys: sehän ei tarkoita ominaisuuden abso­luut­ti­ses­ti, ehdottomasti suurinta astetta eikä edes ylipäänsä suurinta astetta.

Adjektiivien komparoinnin rajoitukset

Edellä käsiteltiin jo ns. taipumattomia etumääritteitä (kuten eri) ja järjestyslukuja (kuten kolmas), joita ei juuri komparoida, ja partisiippeja (kuten tekevä), joita komparoidaan. Seu­raa­vas­sa tarkastellaan ns. varsinaisia adjektiiveja, joihin edellä mainittuja ei lueta.

Suhteellisen adjektiivin käsite

On vaihtelevasti esitetty, millaisiin adjektiiveihin komparaatio soveltuu. ISK esittää (§ 300) olennaisena rajoituksena sen, että vain suhteellisia adjektiiveja komparoidaan. Suhteellisena eli asteikollisena eli skalaarisena se pitää adjektiivia, joka luonnehtii ”ominaisuuden inten­si­tee­tin asteita”. Määritelmä on oikeastaan itsestään­selvyys, jos ajatellaan, että komparatiivi ilmoittaa intensiteetin suuremmaksi kuin jossakin muussa ja superlatiivi taas suurimmaksi jossakin joukossa.

Absoluuttiset adjektiivitko komparoimattomia?

Suhteellisen vastakohdaksi adjektiivin ominaisuutena ISK esittää absoluuttisen. Sen mukaan (§ 606) ”absoluuttiset adjektiivit kuvaavat ominaisuuksia, joita entiteetillä joko on tai ei ole”. Sopivampi nimitys tällaiselle olisi ehkä kahtiajakava tai dikotominen. ISK esittääkin, että tällaiset adjektiivit ”muodostavat tyypillisesti asteikottomia kaksi­jäsenisiä vasta­kohta­pareja: elollinen : eloton, kaupallinen : epäkaupallinen, kielellinen : ei-kielellinen”. Todel­li­suu­des­sa esimerkki­sanoja ei käytetä puhtaan kahtia­jakoisesti, ja KS:kin esittää niille kompa­raatio­johdokset (paitsi sanalle ei-kielellinen, jota siinä ei ole).

On hyvin tulkinnan­varaista, millä kaikella voi olla asteita. Esimerkiksi sana musta ei tar­koi­ta ehdottoman mustaa (pintaa, joka ei lainkaan heijasta siihen osuvaa valoa) kuin jois­sa­kin teoreettisissa tarkasteluissa. Kaikessa normaalissa käytössä se kuvaa ominaisuutta, jolla on asteita: jokin voi olla mustempi kuin toinen, ja jostakin mustien esineiden joukosta yksi voi olla mustin. On kyseen­alaista, pystymmekö valmistamaan mitään täysin mustaa.

Komparoidut ja moderatiiviset adjektiivit

Merkityksen perusteella on odotettavissa, että komparoituja adjektiiveja ei komparoida, ei myöskään moderatiivi­johdoksia. Tosin muoto-opillista estettä ei ole, ja esimerkiksi sanaa vanhahkompi on jonkin verran käytettykin, mutta on vaikea arvioida, mitä sillä on tarkoitettu. (Sen sijaan vanhemmahko olisi ymmärrettävissä merkityksessä ’jonkin verran vanhempi’, mutta sitä ei liene käytetty.)

Äärimmäisyyskin komparoituu

Superlatiivien lisäksi on paljon muitakin adjektiiveja, joiden voidaan ajatella tarkoittavan periaatteessa jotain äärimmäistä, jonkin ominaisuuden ehdottomasti suurinta tai pienintä astetta. Tällaisia ovat esimerkiksi tyhjä, täydellinen. laktoositon – ja äärimmäinen. Niillekin KS kuvaa komparaation.

Äärimmäisyys on suhteellista. Laktoosittomaksi ei sanota ainoastaan sellaista, missä ei ole yhtään molekyyliä laktoosia; Ruoka­viraston kuvauksen mukaan lak­too­sit­to­mak­si saa sanoa tuotetta, jossa laktoosin määrä on vähemmän kuin 10 mg 100 g:ssa tai 100 ml:ssa. Täydelliseksi ei todellisuudessa sanota vain sellaista, mistä ei puutu mitään tai mikä täysin vastaa joitakin vaatimuksia tms., vaan täydellinen voi olla myös kehu­sana kuten loistava tai mainio, ja niinpä myös täydellisempi ja täydellisin ovat mahdollisia ja käytössä olevia sanoja. ISK myöntää: ”Monet sinänsä absoluuttiset ominaisuudet on mahdollista nähdä suhteellisina etenkin kuvallisessa tai arvottavassa merkityksessä. Tällöin niitä kuvaavat adjektiivit voivat komparoitua ja saada intensiteetti­määrit­tei­tä.”

Äärimmäistä ominaisuutta ilmaisevan adjektiivin superlatiivilla voi myös olla vain korostava merkitys. Silloin esimerkiksi äärimmäisin tarkoittaa samaa kuin äärimmäinen.

Viimeinen ja valmis

ISK esittää (§ 300): ”Yleensä adjektiivilla on sekä komparatiivi- että superlatiivi­johdos. Poikkeuksia tässä suhteessa ovat viimeinen (*viimeisempi, viimeisin) ja valmis (valmiimpi, *valmein).” KS:ssa sanalla viimeinen on kuitenkin myös komparatiivi ja sanalla valmis myös superlatiivi. – Sanaa viimeisin pidettiin aiemmin hylättävänä, mutta kielen­huolto hyväksyi sen vuonna 1999.

Täsmällinenkin adjektiivi voi komparoitua

Jos sana ilmaisee jonkin ominaisuuden täsmällistä määrää tai jollekin välille rajattua määrää, voi tuntua luonnolliselta ajatella, ettei sitä voi komparoida. Mutta kuten äärimmäistä määrääkin ilmaiseva adjektiivi voi todellisuudessa olla suhteellinen ja komparoitua, voitaisiin täsmä­adjektiivejakin kuten kaksimetrinen komparoida. Esimerkiksi kaksimetrisempi voisi tarkoittaa, että kyseessä on kahdesta kaksi­metrisestä se, jonka pituus on lähempänä tasan kahta metriä. Todellisuudessahan kaksimetrinen ei ole eksakti määrite, vaan esimerkiksi 199 cm:n ja 202 cm:n mittaisia voi sanoa kaksi­metrisiksi. Käytännössä tällaisiin ilmauksiin ei juuri ole tarvetta, mutta mitään peri­aatteessa mahdotonta ei ”täsmällisten” adjektiivien komparaatiossa siis ole. Niiden vertailu­asteille voi olla muitakin tulkintoja. Esimerkiksi eräässä verkko­keskustelussa käytetty sana nelijalkaisempi on ehkä tarkoittanut ’kahdesta olennosta se neli­jalkainen’, jolloin komparatiivin päätteellä on tavallaan duaalinen merkitys.

Voiko olla vasemmampi?

Muodoltaan erikoisella sanalla vasen : vasemman ei ISK:n mukaan ole komparaatiota. Todellisuudessa kuitenkin esiintyy jonkin verran komparatiivia vasemmampi, jolla on luonnollinen merkitys ’enemmän vasemmalla oleva’ (konkreettisesti tai poliittisesti). Itse sanan vasen voi tulkita sisältävän päätteeen mpi : mpa : mma, vaikka se esiintyykin yksikön nominatiivissa ja partitiivissa poikkeuksellisesti n-päätteisenä. Sanan alkuperä on kuitenkin epäselvä, ja vaikka mahdollinen pääte olisikin sama kuin komparatiivissa, kyse voi olla alku­peräisestä duaalisesta merkityksestä.

Eräitä komparoitumattomiksi sanottuja adjektiiveja

Edellä mainitun artikkelin Komparaation keinot – voiko ruusukin olla ruusumpi? mukaan komparoitumattomia ovat myös seuraavat adjektiivien tyypit, eikä niille myöskään esitetä komparaatiota KS:ssa:

Pronominikantaiset adjektiivit

ISK:n mukaan (§ 610) pronomini­kantaisia adjektiiveja eli proadjektiiveja kuten sellainen ei komparoida. Se kuitenkin lieventää tätä: ”Vertailu­adjektiivit samanlainen, erilainen eroavat muista pronomini­kantaisista adjektiiveista kuitenkin siinä, että on mahdollista puhua kaltaisuuden asteista ja käyttää aste­määritteitä: hyvin saman­lainen, varsin eri­lainen; saattavatpa ne komparoituakin: kahta keskenään erilaisempaa taloa tuskin voisi olla”. Itse asiassa erilaisempi on varsin tavallinen sana, ja joskus muitakin proadjektiiveja kom­pa­roi­daan: sellaisempi, tällaisempi.

Kuka olisi sinunlaisempi?

Sellaisilla ilmauksilla kuin sinunlaisesi on se komparaatiota estävä tai vaikeuttava ominaisuus, että yleis­kielessä niihin kuuluu possessiivi­suffiksi. Tämä on riippumatonta siitä, kirjoitetaanko ne yhdys­sanoiksi vai sana­liitoiksi (sinun laisesi). KS:ssa tällaisia sanoja, joiden alku­osana on persoona­pronominin genetiivi, ovat vain minunlaiseni, sinunlaisesi, hänenlaisensa. Niille KS ei ilmoita komparaatiota.

Tämäntyyppisiä adjektiiveja kuitenkin joskus komparoidaan, ehkä erikoisuutta tavoitellen, esimerkiksi mainos­tekstissä Kesän sinun­näköisin loma löytyy…. Tällöin ne esiintyvät kielen yleisten sääntöjen vastaisesti ilman possessiivi­suffiksia. Ilmeisesti sinun­näköisempäsi koettaisiin oudoksi.

Tällaisten adjektiivien luonnollisempi komparointi­tapa onkin varmaan seuraavassa kuvattava analyyttinen komparaatio, kuten eniten sinunnäköisesi.

Analyyttinen komparaatio

Analyyttiseksi komparaatioksi voidaan kutsua ilmauksia, joiden merkitys vastaa kompa­raa­tio­johdoksia, mutta joissa tällainen merkitys ilmaistaan perus­asteisella adjektiivilla ja sitä määrittävällä vertailevalla sanalla, joka on usein komparaatiolla muodostettu. Esi­mer­kik­si englannin kielessä analyyttisessä komparaatiossa käytetään määritteitä more ja most, ja sitä käytetään komparaatio­johdosten sijasta etenkin pitkille adjektiiveille.

Suomen kielessä analyyttinen komparaatio on harvinaista. Ilmaus enemmän hidas on ymmärrettävä, mutta tuntunee oudolta, ehkä kielen­vastaiseltakin. Jonkin verran sitä esiintyy sellaisena, jossa määritteenä ei ole kaavamainen enemmän tai eniten, vaan jokin muu ver­tai­le­va sana. Esimerkiksi paremmin tunnettu tuntuu luontevalta ja tarkoittaa jokseenkin samaa kuin tunnetumpi.

Kielikellon 4/1988 kirjoitus Vertailun vaikeuksia kuitenkin viittaa siihen, että analyyttista komparaatiota käytetään, vaikka se kuvataan pää­osin normin­vastaiseksi. Sen mukaan ”käytetään partisiippien vertailussa usein apuna adverbeja enemmän, paremmin, useammin jne., esimerkiksi enemmän käytetty vertaus, useammin soitettu levy. Tavallisten adjektiivien määritteinä näitä ei tule käyttää”. Esimerkiksi ilmauksia enemmän epävirallinen ja enemmän harrastus­luonteinen ei hyväksy.

Analyyttista komparaatiota laajemmassa mielessä ovat sellaiset käänteisen vertailun ilmaukset, jossa määritteenä on vähemmän tai vähiten tai jotain vastaavaa, esimerkiksi huonoimmin tunnettu. Ne ovat normaaleja, eikä niitä edes voi korvata johdoksella. (Vastakohtaisen adjektiivin komparaatio­johdoksella, kuten tuntemattomampi, olisi eri merkitys.)

Edellä mainittu artikkeli Komparaation keinot – voiko ruusukin olla ruusumpi?, joka käsittelee pääasiassa komparatiivi­johdosten muodostusta, sisältää seuraavan virkkeen: ”Aikaisemmissa ohjeissa on neuvottu kiertämään partisiippien komparaatio siten, että niiden yhteydessä käytettäisiin vertailussa täydentäviä sanoja, esimerkiksi enemmän aikaansaava.” Tässä varmaankin viitataan kirjoitukseen Kielitoimisto suosittaa Virittäjässä vuonna 1947. Siinä sanotaan:

Sellaisten partisiippiloppuisten adjektiivien kuin hyvin­voipa, toimeen­tuleva, aikaan­saava komparoimisen suhteen oltiin sitä mieltä, että varsinaisen vertailun asemesta komparatiivi ja superlatiivi olisi ilmaistava jotenkin kiertäen (esim. paremmin toimeen tuleva, enimmän aikaan saava). Komparatiivia pahan­suovempi pidettiin mah­dol­li­se­na.

Suositusta ei perusteltu, eikä se liene tullut kovinkaan tunnetuksi, Kielikellon artikkeli esittääkin, että ”varsinainenkin komparaatio on kuitenkin aivan tavallista, kun kyseessä on adjektiivistunut partisiippi”. Esimerkiksi sanalle aikaansaava KS esittääkin normaalin komparaation: aikaansaavempi, aikaansaavin. (Käytännössä komparatiivi on yleisemmin aikaansaavampi.)