Komparaatio voidaan kuvata toisaalta morfologisesti, suppeimmillaan komparatiivin ja superlatiivin muodostuksena (iso, isompi, isoin), toisaalta laajempana käsitteenä, johon sisältyy myös muita johdoksia (isohko, isonpuoleinen) ja sanaliittoja (vähemmän iso). Suppeammankin käsitteen alaan olisi aiheellista ottaa hko-päätteinen moderatiivi. Erillinen ilmiö on sti-loppuisten adverbien komparaatio (isosti, isommin, isoimmin). Lisäksi kielessä esiintyy eri luokkiin kuuluvien sanojen morfologista komparaatiota laajemmin kuin kieliopeissa on yleensä kerrottu, esimerkiksi ihmisempi, yhdempi, sinumpi.
Yksinkertaisimmillaan suomen kieliopit kuvaavat vertailuasteet tai vertailumuodot niin, että adjektiivilla on mpi-loppuinen komparatiivi, joka ilmaisee ominaisuuden suurempaa astetta, ja in-loppuinen superlatiivi, joka ilmaisee ominaisuuden suurinta astetta. Näin voidaan muodostaa esimerkiksi sarja jalo – jalompi – jaloin. Vertailuasteiden muodostuksesta käytetään nimitystä komparaatio.
Jotta kuvattaisiin komparaatio kielenoppijalle riittävästi, on lisättävä ainakin seuraavat muodostusta koskevat seikat, jotka yleensä lisätäänkin ainakin esimerkkien kautta:
Komparatiivi ja superlatiivi ovat siis muoto-opillisesti melko mutkikkaita. Tosin ainoa varsinainen epäsäännöllisyys on sanan hyvä komparaatio (parempi, paras t. parhain), ja siinäkin säännölliset muodostukset hyvempi ja hyvin ovat käytössä, joskin norminvastaisia. Tosin kieliopeissa mainitaan epäsäännöllisyytenä myös paljo – enempi – enin, ja Kielitoimiston sanakirjakin (KS) esittää sen paljo-sanan kuvauksessa, mutta voidaan tulkita, että vartaloa enä ei nykykielessä käytetä itsenäisenä adjektiivina ja että sanan paljo komparaatio paljompi – paljoin on harvinainen (ja norminvastainen). – Epäsäännöllistä vartalonmuutosta on tapauksissa pitkä – pitempi t. pisin ja lyhyt – lyhempi – lyhin.
Komparaation muoto-oppiin liittyy muitakin normikysymyksiä kuten se, onko kiva-sanan superlatiivi kivoin vai kivin. Seuraavassa ei kuitenkaan juurikaan tarkastella komparaation muoto-oppia enempää. Ison suomen kieliopin (ISK) kohta § 300 Komparatiivin ja superlatiivin muodostus kuvaa perusasiat, ja näiden muodosteiden taivutuksen se esittää osana nominien taivutuksen kuvausta.
Komparatiivi ja superlatiivi koetaan usein adjektiivin taivutusmuodoiksi. Nimitys vertailumuoto tukee tätä ajatusta, samoin muodostuksen säännöllisyys. ISK kuitenkin kuvaa komparaation sananjohtona, vaikka se ei ole termistössä aivan johdonmukainen; se muun muassa esittää (§ 633), että komparaatio on ”vertailu-.eli komparaatiomuotojen eli komparatiivi- ja superlatiivijohdosten muodostamista”. Lisäksi ISK:n mukaan (§ 62) komparaatio on taivutuksen ja johtamisen ”rajalla”.
On perusteltua pitää komparatiivia ja superlatiivia johdoksina. Komparaatioon sisältyy paljon valenssin muutoksia: komparatiivi ja superlatiivi eivät esimerkiksi voi saada sellaisia useimmille adjektiiveille ominaisia määritteitä kuin hyvin tai melko. Sen sijaan ne voivat saada sellaisia määritteitä kuin paljon tai kaikkein. Lisäksi komparatiiviin liittyy yleensä joko kuin-lauseke (esimerkiksi vanhempi kuin minä) tai samassa merkityksessä käytettävä partitiivinen etumäärite (esimerkiksi minua vanhempi). Superlatiiviin taas hyvin usein liittyy elatiivissa oleva määrite (esimerkiksi vanhin kaikista) tai muunlainen määrite, joka rajaa vertailun alan (esimerkiksi joukon vanhin).
Sanakirjoissa ei yleensä ole esitetty adjektiivien komparatiivijohdoksia hakusanoina eikä hakusanojen kuvauksissakaan, paitsi ehkä esimerkeissä. Sen sijaan vajaataivutteisten nominien johdoksia kuten alempi ja alin on kyllä hakusanoina. Lisäksi hakusanoina on epäsäännölliset parempi, parhain, parahin ja parhain, säännöllinen vähempi (mutta ei sanaa vähin superlatiivina; se mainitaan vain vähä-sanan kuvauksessa) sekä substantiivistuma vanhempi. Kielitoimiston sanakirjaan otettiin käytäntö, jonka mukaan adjektiivin kuvauksessa esitetään komparatiivi ja superlatiivi, otsikon ”Taivutus舡 alla. Ne esitetään myös sellaisille adjektiiveille kuin täydellinen ja ääretön, mutta joitakin poikkeuksia on, esimerkiksi aateliton ja entinen, ilman mitään ilmeistä logiikkaa.
Johtimella immainen on selvästi superlatiivinen merkitys. Usein sillä muodostettu adjektiivi on superlatiivijohdoksen synonyymi ja sitä yleisempi, esimerkiksi perimmäinen (paljon yleisempi kuin perin) ja kauimmainen (vrt. kauin). Joistakin sanoista ei juuri käytetä säännöllistä superlatiivia; esimerkiksi laidempi on käytössä, laidin : laidimman erittäin harvinainen, mutta laitimmainen tavallinen, ja latvimmainen on KS:ssakin, mutta latvin tuntuu oudolta eikä liene käytössä. Johdin liittyy etenkin vajaataivutteisiin nomineihin ja substantiiveihin. Se voitaisiin jopa tulkita superlatiivin johtimen vaihtoehtoiseksi muodoksi, jota tosin käytetään melko harvoista vartaloista. KS:ssa sillä johdettuja sanoja ovat edellä mainittujen lisäksi vain alimmainen, ensimmäinen, jälkimmäinen, keskimmäinen, keulimmainen, kärjimmäinen, lähimmäinen, nuorimmainen, pohjimmainen, puolimmainen, päällimmäinen, rannimmainen, reunimmainen, sisimmäinen, taaimmainen. taimmainen. takimmainen. tulimmainen. tuonnimmainen. tännimmäinen uloimmainen. ylimmäinen, äärimmäinen.
Johtimen voisi muodoltaan tulkita superlatiivin päätteen (vartalo imma) ja johtimen inen yhdistelmäksi; tulkintaa vastaan puhuu se, että kantasana on, toisin kuin superlatiivissa, vahva-asteinen ainakin sanassa laitimmainen (joskin heikkoasteinen sanassa rannimmainen).
Joissakin tapauksissa esiintyy myös vastaava merkitykseltään komparatiivinen johdin, josta puuttuu alun i, esimerkiksi ulommainen (ulompi), josta KS tosin toteaa: ”paremmin: ulompi t. uloimmainen舡. Tällaisia johdoksia ei ilmeisesti pidetä merkitykseltään riittävän selvinä. KS:ssa on kuitenkin etummainen ilman tyylilaji- tai muuta mainintaa, vaikka se on muodostukseltaan aika erikoinen.
Adjektiivinjohdin hko vastaa produktiivisuudeltaan komparatiivin ja superlatiivin johtimia ja on niiden tavoin adjektiivien merkitystä muuntava. Merkityksen ja syntaksin kannalta se ei kuitenkaan rinnastu niihin. Se on merkitystä lieventävä, eikä se esitä merkitystä suhteellisena johonkin. Sillä muodostettu johdos on syntaksin kannalta samanlainen kuin kantasana, sitä lukuun ottamatta, ettei se voine saada intensiivisyysmääritteitä: hyvin isohko ja lähes isohko lienevät mahdottomia.
Moderatiivijohdin on toki muutoin mielenkiintoinen. Sitä käsittelee verkkosivu Adjektiivien -hko-johdosten asema suomen kielen järjestelmässä.
Yksinkertaisimpien kuvausten mukaan komparaatio koskee vain adjektiiveja. Tosin adjektiivin käsitettä ei tällöin ole määritelty kovinkaan tarkasti.
ISK kuvaa (§ 301) komparoituvien sanojen luokat huomattavasti laajemmin kuin vanhat kieliopit. Tosin se esittää samassa yhteydessä myös adverbien komparaation, joka on samantapainen, mutta kuitenkin eri ilmiö, vaikka komparatiivin ja superlatiivin tunnukset esiintyvätkin siinä.
Komparatiivi ja superlatiivi voidaan muodostaa lähes kaikista nomineista sanan laajassa merkityksessä, vaikka ISK esittää asian rajatummin. Kantasanan luokan mukaan voidaan erottaa seuraavat tapaukset:
Niin sanottuja taipumattomia adjektiiveja aika, aimo, eri, koko, melko, pikku, viime komparoidaan erittäin harvoin. Kielikellon 1/2006 kirjoituksen Asia ei ole ”eri” mukaan sellaiset ”jäävät komparoitumatta”, mutta todellisuudessa esiintyy joskus sellaisia sanoja kuin aimompi, erimpi, jotka lienevät suomenpuhujille aivan ymmärrettäviä. Toisaalta ns. taipumattomat adjektiivit voitaisiin sanaluokkajaossa jättää nominikäsitteen ulkopuolelle, omaan taipumattomien etumääritteiden luokkaansa; puuttuuhan niiltä nominien keskeinen ominaisuus: sijataivutus. (Ks. Suomen sanojen luokitus ja sanaluokat.)
Tosin Kielikellon 1/2002 artikkeli Komparaation keinot – voiko ruusukin olla ruusumpi? esittää komparoituvina vain sellaiset partisiipit, jotka ovat vakiintuneet adjektiiveiksi. On epäselvää, mitä tällä tarkoitetaan, kun kaikki partisiipit kuitenkin ovat taivutukseltaan ja käytöltään adjektiiveja.
Kielen normit eivät käsittele kysymystä VA-partisiipin komparatiivin muodostuksesta. ISK:n kuvaus komparatiivin muodostuksesta kertoo, että kaksitavuisen a- tai ä-loppuisen sanan loppuvokaali muuttuu komparatiivissa e:ksi, Se kuitenkin lisää: ”Joistakin kaksitavuisista adjektiivistuneista VA-partisiipeista esiintyy sekä A:llinen että e:llinen komparatiivi (myyvempi ~ myyvämpi, aikaansaavampi ~ aikaansaavempi)”. Kielitoimiston sanakirjassa on vain muutamia kaksitavuisia VA-partisiippeja (mukaan lukien yhdyssanat, joiden jälkiosa on sellainen), ja niille kaikille on vain e:llinen komparatiivi: aikaansaavempi, aikaavievempi, harhaanvievempi, käyvempi, luovempi.
Agenttipartisiipit näyttävät kuitenkin enimmäkseen jäävän komparaation ulkopuolelle. Suffiksittomaan muotoon kuten tuntema voisi vielä ajatella liitettävän komparaation päätteitä, mutta niin ei tehtäne, vaan käytetään analyyttista komparaatiota: ei kaikkien tuntemampi, vaan kaikkien paremmin tuntema. Suffiksillisten muotojen kuten tuntemani komparaatio (tuntemampani) vaikuttaa vielä mahdottomammalta.
Edellä mainittu Kielikellon artikkeli kuitenkin esittää mahdollisena sellaisten yhdyssanojen komparaation, joiden jälkiosa on agenttipartisiippi: ”On myös joitakin adjektiivin tapaan käytettäviä infinitiivimuotoja, niin sanottuja agenttipartisiippeja, joihin tarvittaessa (siis varsin harvoin) sovelletaan samoja sääntöjä: löylynlyömä, löylynlyömempi, löylynlyömin; pakkasenpurema, pakkasenpuremampi, pakkasenpuremin.” KS:kin esittää näille sanoille komparaation.
Setäläkin kuitenkin viittaa siihen, että tällaisia sanoja saatetaan käyttää muissakin sijamuodoissa ja merkityksissä. ISK kuvaa asiaa laajemmin (§ 301), esimerkkeinä muun muassa ei ihmeempää ja kiireemmäksi aikaa ja käsittelee myös superlatiiveja (esimerkkeinä ihmisin, herkuin)ja niksein). Merkitykset vaikuttavat olevan sellaisia, jotka voisi kuvata sanalla enemmän tai eniten ja kantasanan adjektiivijohdoksella tai vastaavalla ilmauksella, esimerkiksi connerympi ’enemmän connerymainen, enemmän Connerya muistuttava’ ja ihmisin ’eniten inhimillinen, inhimillisin’. Paikallissijaisessa käytössä oleva muoto saattaa toisaalta esiintyä muissakin sijoissa, mutta silloin merkitys pysyy ajallisena tai paikallisena. Esimerkiksi rannempi ei tarkoita ’enemmän rantamainen, rantaa muistuttava’, vaan ’lähempänä rantaa oleva’.
Kielitoimiston sanakirjassa (KS) on vain kolme substantiivin komparaatiomuotoa perusmuotoisina hakusanoina: aiempi, idempi ja laidempi. Paikallissijamuotoisina on paljon useampia: alumpana, etelämpänä, illempana ym. ja myös etelämpää. Sanakirjasta voisi saada sen kuvan, että tällaisten sanojen muodostus on hyvin epäsäännöllistä: jotkin esitetään täysin taipuvina nomineina, jotkin vain yhdessä sijassa, useimmat muutamissa. Sanakirjoihin on kuitenkin otettu sanoja arvioidun yleisyyden mukaan, ei suinkaan kaikkia muodostettavissa olevia eikä kaikkia käytettyjä sanoja.
KS:ssa on hakusanoina seuraavat vajaataivutteisten vartaloiden perusmuotoiset komparatiivit ja superlatiivit: alempi alin, ehompi, enempi enin, kauempi kauin, likempi likin, lähempi lähin, perempi perin, sisempi sisin, taaempi taain, taempi tain, ulompi uloin, varhempi varhin, ylempi ylin. Osa superlatiiveista on merkitty harvinaisiksi. Vain paikallissijaisina sanakirja esittää sanat edempänä, keskempänä, loitompana ja vastaavat muut muodot kuten edempää.
Tällaiset vartalot taivutuksineen voidaan luokitella vajaataivutteisiksi nomineiksi. Niitä voisi kutsua myös tarkemmin vajaataivutteisiksi substantiiveiksi, koska vartalolle voidaan ajatella substantiivinen merkitys ja myös muotojen käyttö vastaa tätä. Niillä on myös erilaisia johdoksia, kuten ulkoinen ja ulottaa. Komparaatio on luonteva osa johtamista, vaikka kantasana (kuten vartalo ulko) on luonteeltaan lähinnä substantiivi: sen johdokset ja taivutusmuodot voidaan ymmärtää substantiiveista johdetuiksi siten, että kantasana viittaa yleensä paikkaan tai aikaan (esimerkiksi ulko ’ulkopuoli’).
ISK mainitsee esimerkkeinä sellaisia sanoja kuin alempi ja edempi. Joukossa on myös aiempi, jonka kantasanaksi on kuitenkin luonnollista käsittää substantiivi aika, ja myöhempi, joka perustuu itsenäisenä sananakin esiintyvään adjektiiviin myöhä.
Sellaisissa sanajoukoissa kuin hitaasti – hitaammin – hitaimmin voi sanoa olevan kyse komparaatiosta semanttiselta kannalta, mutta sananmuodostuksen kannalta kyse on siitä. että adjektiiveista hidas – hitaampi – hitain johdetaan adverbeja eri tavoilla: ensimmäisestä sti-johtimella, muista taas muodostamalla monikon instruktiivi, jota käytetään lähinnä adverbisesti. Tähän liittyy se erikoisuus, että esiintyy myös iten-johtimella muodostettuja adverbeja (esimerkiksi hitaiten, jota ei pidetä yleiskielisenä, toisin kuin monia muita samantyyppisiä), joiden merkitys vastaa hitaimmin-tyyppisiä johdoksia. Nekin perustuvat komparoimattomaan adjektiiviin kuten hidas.
Muiden peruslukusanojen komparaation voisi ajatella viittaavan läheisyyteen niin, että esimerkiksi tuhannempi tarkoittaisi ’lähempänä tuhatta olevaa’. Sellaista käyttöä ei kuitenkaan näytä esiintyvän.
Järjestyslukusanoja voi hyvin perustein pitää adjektiiveina, joten niiden komparointi on ajateltavissa. Todellisuudessa komparoidaan ilmeisesti vain sanoja ensimmäinen ja toinen. Ensimmäisempi näyttää yleensä tarkoittavan ensimmäisyyden korostamista (”Nyt olemme tässä ihan ensimmäisiä, eikä kukaan voi koskaan olla ensimmäisempi kuin me”), toisempi taas lähinnä ’toisenlaisempi, erilaisempi’. Kielikellon 1/2016 kirjoituksen Ovatko järjestysluvut lukusanoja vai adjektiiveja? väite, jonka mukaan järjestysluvuista ei muodosteta vertailumuotoja, on siis hiukan liioiteltu.
Pronominilla usea on normaali komparaatio KS:n mukaan. Sen komparatiivijohdoksia käytetään myös sanan moni johdosten sijasta, esimerkiksi monialainen – useampialainen (vaihtoehtona monialaisempi). Toisaalta ainakin komparatiivi monempi on käytössä, joskin harvinainen.
Lisäksi joissakin pronomineissa esiintyy muotoaines mpi : mpa, esimerkiksi kumpi, kumpainenkin. jompikumpi ja molemmat. Se on varmaankin samaa alkuperää kuin komparatiivin tunnus ja saattaa edustaa sen alkuperäisintä merkitystä duaalin tunnuksena: kuten kumpi tarkoittaa ’kuka t. mikä kahdesta’, on isompi kai alkujaan (ja tavallaan yhä) ’iso kahdesta’, siis iso suhteessa toiseen kahdesta tarkasteltavasta.
Komparatiivi ilmaisee ominaisuuden suurempaa määrää kuin jossakin muussa. Kieliopeissa on usein korostettu tätä ja torjuttu niin sanottu absoluuttinen komparatiivi vierasvoittoisuutena. Nuorempi tarkoittaa, että on nuori suhteessa johonkin tai johonkuhun toiseen, ja edellyttää siis vertailua, vaikka sen ei tarvitse olla lauseessa ilmipantuna. Sen sijaan esimerkiksi ruotsin sanalla yngre on myös merkitys ’melko nuori, nuorehko’.
Kielenhuollon linja on jossain määrin muuttunut, kuten kuvailen verkkosivun Suomen kielen normien muutoksia kohdassa Absoluuttinen komparatiivi: vanhempi herra. Sellaisissa ilmauksissa kuin nuorempi konstaapeli absoluuttinen komparatiivi on vakiintunut osa nimikkeistöä.
Vaikka taustalla on epäilemättä ollut ruotsin kielen vaikutus, absoluuttinen komparatiivi olisi voinut syntyä suomen kielen omalta pohjaltakin. Yksinkertaisimmillaan esimerkiksi sanan nuorempi voi ajatella tarkoittavan keskimääräistä nuorempaa. Silloin on vertailukohta, eikä merkitys ole sama kuin sanalla nuori, vaan suunnilleen ’lähempänä nuorta kuin vanhaa’. Toisaalta merkitys saattaa sitten muuntua, ja esimerkiksi nimikkeistössä nuorempi kehittäjä, kehittäjä ja vanhempi kehittäjä kyse on eriasteisista nimikkeistä, jotka eivät edes viittaa ikään,
Superlatiiviakin käytetään absoluuttisena, mutta sanan mitä kanssa. Sellaiset ilmaukset kuin mitä suurin ovat ilmeisesti saaneet olla rauhassa kielenhuollolta, vaikka niistä voitaisiin esittää samanlaisia huomauksia kuin absoluuttisesta komparatiivista. Käytännössä absoluuttinen superlatiivi on ominaisuuden astetta korostava ilman selvää merkitystä. Se lienee melko puhtaasti kirjakieleen kuuluva ilmaus, ja muissa kielimuodoissa käytetään sen sijasta adjektiivin perusastetta vahvistettuna jollakin sanalla kuten hyvin, erittäin tai äärimmäisen.
ISK:n mukaan (§ 642) ”absoluuttisia superlatiiveja ovat myös mm. sellaiset ilmaukset kuin pikimmiten, kiireimmiten”. Vaikka ne ovat muodoltaan superlatiivin monikon instruktiivin laajentumia, joissa on mukana te-aines, niitä ei voi pitää morfologisesti superlatiivia. Toisaalta niitä ei ehkä voi pitää absoluuttisinakaan. Merkitysten voi ajatella olevan sellaisia kuin ’mahdollisimman pikaisesti’ ja ’mahdollisimman kiireisesti’, jolloin kyse onkin ominaisuuden suurimmasta asteesta.
Sana absoluuttinen on melko vakiintunut tällaisiin yhteyksiin, ja se tarkoittaa tällöin itsenäistä, erillistä, vertailematonta. Muissa yhteyksissä absoluuttinen tarkoittaa ehdotonta, rajatonta, täydellistä tms., joten absoluuttinen superlatiivi on oikeastaan kummallinen nimitys: sehän ei tarkoita ominaisuuden absoluuttisesti, ehdottomasti suurinta astetta eikä edes ylipäänsä suurinta astetta.
Edellä käsiteltiin jo ns. taipumattomia etumääritteitä (kuten eri) ja järjestyslukuja (kuten kolmas), joita ei juuri komparoida, ja partisiippeja (kuten tekevä), joita komparoidaan. Seuraavassa tarkastellaan ns. varsinaisia adjektiiveja, joihin edellä mainittuja ei lueta.
On vaihtelevasti esitetty, millaisiin adjektiiveihin komparaatio soveltuu. ISK esittää (§ 300) olennaisena rajoituksena sen, että vain suhteellisia adjektiiveja komparoidaan. Suhteellisena eli asteikollisena eli skalaarisena se pitää adjektiivia, joka luonnehtii ”ominaisuuden intensiteetin asteita”. Määritelmä on oikeastaan itsestäänselvyys, jos ajatellaan, että komparatiivi ilmoittaa intensiteetin suuremmaksi kuin jossakin muussa ja superlatiivi taas suurimmaksi jossakin joukossa.
Suhteellisen vastakohdaksi adjektiivin ominaisuutena ISK esittää absoluuttisen. Sen mukaan (§ 606) ”absoluuttiset adjektiivit kuvaavat ominaisuuksia, joita entiteetillä joko on tai ei ole”. Sopivampi nimitys tällaiselle olisi ehkä kahtiajakava tai dikotominen. ISK esittääkin, että tällaiset adjektiivit ”muodostavat tyypillisesti asteikottomia kaksijäsenisiä vastakohtapareja: elollinen : eloton, kaupallinen : epäkaupallinen, kielellinen : ei-kielellinen”. Todellisuudessa esimerkkisanoja ei käytetä puhtaan kahtiajakoisesti, ja KS:kin esittää niille komparaatiojohdokset (paitsi sanalle ei-kielellinen, jota siinä ei ole).
On hyvin tulkinnanvaraista, millä kaikella voi olla asteita. Esimerkiksi sana musta ei tarkoita ehdottoman mustaa (pintaa, joka ei lainkaan heijasta siihen osuvaa valoa) kuin joissakin teoreettisissa tarkasteluissa. Kaikessa normaalissa käytössä se kuvaa ominaisuutta, jolla on asteita: jokin voi olla mustempi kuin toinen, ja jostakin mustien esineiden joukosta yksi voi olla mustin. On kyseenalaista, pystymmekö valmistamaan mitään täysin mustaa.
Merkityksen perusteella on odotettavissa, että komparoituja adjektiiveja ei komparoida, ei myöskään moderatiivijohdoksia. Tosin muoto-opillista estettä ei ole, ja esimerkiksi sanaa vanhahkompi on jonkin verran käytettykin, mutta on vaikea arvioida, mitä sillä on tarkoitettu. (Sen sijaan vanhemmahko olisi ymmärrettävissä merkityksessä ’jonkin verran vanhempi’, mutta sitä ei liene käytetty.)
Superlatiivien lisäksi on paljon muitakin adjektiiveja, joiden voidaan ajatella tarkoittavan periaatteessa jotain äärimmäistä, jonkin ominaisuuden ehdottomasti suurinta tai pienintä astetta. Tällaisia ovat esimerkiksi tyhjä, täydellinen. laktoositon – ja äärimmäinen. Niillekin KS kuvaa komparaation.
Äärimmäisyys on suhteellista. Laktoosittomaksi ei sanota ainoastaan sellaista, missä ei ole yhtään molekyyliä laktoosia; Ruokaviraston kuvauksen mukaan laktoosittomaksi saa sanoa tuotetta, jossa laktoosin määrä on vähemmän kuin 10 mg 100 g:ssa tai 100 ml:ssa. Täydelliseksi ei todellisuudessa sanota vain sellaista, mistä ei puutu mitään tai mikä täysin vastaa joitakin vaatimuksia tms., vaan täydellinen voi olla myös kehusana kuten loistava tai mainio, ja niinpä myös täydellisempi ja täydellisin ovat mahdollisia ja käytössä olevia sanoja. ISK myöntää: ”Monet sinänsä absoluuttiset ominaisuudet on mahdollista nähdä suhteellisina etenkin kuvallisessa tai arvottavassa merkityksessä. Tällöin niitä kuvaavat adjektiivit voivat komparoitua ja saada intensiteettimääritteitä.”
Äärimmäistä ominaisuutta ilmaisevan adjektiivin superlatiivilla voi myös olla vain korostava merkitys. Silloin esimerkiksi äärimmäisin tarkoittaa samaa kuin äärimmäinen.
ISK esittää (§ 300): ”Yleensä adjektiivilla on sekä komparatiivi- että superlatiivijohdos. Poikkeuksia tässä suhteessa ovat viimeinen (*viimeisempi, viimeisin) ja valmis (valmiimpi, *valmein).” KS:ssa sanalla viimeinen on kuitenkin myös komparatiivi ja sanalla valmis myös superlatiivi. – Sanaa viimeisin pidettiin aiemmin hylättävänä, mutta kielenhuolto hyväksyi sen vuonna 1999.
Jos sana ilmaisee jonkin ominaisuuden täsmällistä määrää tai jollekin välille rajattua määrää, voi tuntua luonnolliselta ajatella, ettei sitä voi komparoida. Mutta kuten äärimmäistä määrääkin ilmaiseva adjektiivi voi todellisuudessa olla suhteellinen ja komparoitua, voitaisiin täsmäadjektiivejakin kuten kaksimetrinen komparoida. Esimerkiksi kaksimetrisempi voisi tarkoittaa, että kyseessä on kahdesta kaksimetrisestä se, jonka pituus on lähempänä tasan kahta metriä. Todellisuudessahan kaksimetrinen ei ole eksakti määrite, vaan esimerkiksi 199 cm:n ja 202 cm:n mittaisia voi sanoa kaksimetrisiksi. Käytännössä tällaisiin ilmauksiin ei juuri ole tarvetta, mutta mitään periaatteessa mahdotonta ei ”täsmällisten” adjektiivien komparaatiossa siis ole. Niiden vertailuasteille voi olla muitakin tulkintoja. Esimerkiksi eräässä verkkokeskustelussa käytetty sana nelijalkaisempi on ehkä tarkoittanut ’kahdesta olennosta se nelijalkainen’, jolloin komparatiivin päätteellä on tavallaan duaalinen merkitys.
Muodoltaan erikoisella sanalla vasen : vasemman ei ISK:n mukaan ole komparaatiota. Todellisuudessa kuitenkin esiintyy jonkin verran komparatiivia vasemmampi, jolla on luonnollinen merkitys ’enemmän vasemmalla oleva’ (konkreettisesti tai poliittisesti). Itse sanan vasen voi tulkita sisältävän päätteeen mpi : mpa : mma, vaikka se esiintyykin yksikön nominatiivissa ja partitiivissa poikkeuksellisesti n-päätteisenä. Sanan alkuperä on kuitenkin epäselvä, ja vaikka mahdollinen pääte olisikin sama kuin komparatiivissa, kyse voi olla alkuperäisestä duaalisesta merkityksestä.
Edellä mainitun artikkelin Komparaation keinot – voiko ruusukin olla ruusumpi? mukaan komparoitumattomia ovat myös seuraavat adjektiivien tyypit, eikä niille myöskään esitetä komparaatiota KS:ssa:
ISK:n mukaan (§ 610) pronominikantaisia adjektiiveja eli proadjektiiveja kuten sellainen ei komparoida. Se kuitenkin lieventää tätä: ”Vertailuadjektiivit samanlainen, erilainen eroavat muista pronominikantaisista adjektiiveista kuitenkin siinä, että on mahdollista puhua kaltaisuuden asteista ja käyttää astemääritteitä: hyvin samanlainen, varsin erilainen; saattavatpa ne komparoituakin: kahta keskenään erilaisempaa taloa tuskin voisi olla”. Itse asiassa erilaisempi on varsin tavallinen sana, ja joskus muitakin proadjektiiveja komparoidaan: sellaisempi, tällaisempi.
Sellaisilla ilmauksilla kuin sinunlaisesi on se komparaatiota estävä tai vaikeuttava ominaisuus, että yleiskielessä niihin kuuluu possessiivisuffiksi. Tämä on riippumatonta siitä, kirjoitetaanko ne yhdyssanoiksi vai sanaliitoiksi (sinun laisesi). KS:ssa tällaisia sanoja, joiden alkuosana on persoonapronominin genetiivi, ovat vain minunlaiseni, sinunlaisesi, hänenlaisensa. Niille KS ei ilmoita komparaatiota.
Tämäntyyppisiä adjektiiveja kuitenkin joskus komparoidaan, ehkä erikoisuutta tavoitellen, esimerkiksi mainostekstissä Kesän sinunnäköisin loma löytyy…. Tällöin ne esiintyvät kielen yleisten sääntöjen vastaisesti ilman possessiivisuffiksia. Ilmeisesti sinunnäköisempäsi koettaisiin oudoksi.
Tällaisten adjektiivien luonnollisempi komparointitapa onkin varmaan seuraavassa kuvattava analyyttinen komparaatio, kuten eniten sinunnäköisesi.
Analyyttiseksi komparaatioksi voidaan kutsua ilmauksia, joiden merkitys vastaa komparaatiojohdoksia, mutta joissa tällainen merkitys ilmaistaan perusasteisella adjektiivilla ja sitä määrittävällä vertailevalla sanalla, joka on usein komparaatiolla muodostettu. Esimerkiksi englannin kielessä analyyttisessä komparaatiossa käytetään määritteitä more ja most, ja sitä käytetään komparaatiojohdosten sijasta etenkin pitkille adjektiiveille.
Suomen kielessä analyyttinen komparaatio on harvinaista. Ilmaus enemmän hidas on ymmärrettävä, mutta tuntunee oudolta, ehkä kielenvastaiseltakin. Jonkin verran sitä esiintyy sellaisena, jossa määritteenä ei ole kaavamainen enemmän tai eniten, vaan jokin muu vertaileva sana. Esimerkiksi paremmin tunnettu tuntuu luontevalta ja tarkoittaa jokseenkin samaa kuin tunnetumpi.
Kielikellon 4/1988 kirjoitus Vertailun vaikeuksia kuitenkin viittaa siihen, että analyyttista komparaatiota käytetään, vaikka se kuvataan pääosin norminvastaiseksi. Sen mukaan ”käytetään partisiippien vertailussa usein apuna adverbeja enemmän, paremmin, useammin jne., esimerkiksi enemmän käytetty vertaus, useammin soitettu levy. Tavallisten adjektiivien määritteinä näitä ei tule käyttää”. Esimerkiksi ilmauksia enemmän epävirallinen ja enemmän harrastusluonteinen ei hyväksy.
Analyyttista komparaatiota laajemmassa mielessä ovat sellaiset käänteisen vertailun ilmaukset, jossa määritteenä on vähemmän tai vähiten tai jotain vastaavaa, esimerkiksi huonoimmin tunnettu. Ne ovat normaaleja, eikä niitä edes voi korvata johdoksella. (Vastakohtaisen adjektiivin komparaatiojohdoksella, kuten tuntemattomampi, olisi eri merkitys.)
Edellä mainittu artikkeli Komparaation keinot – voiko ruusukin olla ruusumpi?, joka käsittelee pääasiassa komparatiivijohdosten muodostusta, sisältää seuraavan virkkeen: ”Aikaisemmissa ohjeissa on neuvottu kiertämään partisiippien komparaatio siten, että niiden yhteydessä käytettäisiin vertailussa täydentäviä sanoja, esimerkiksi enemmän aikaansaava.” Tässä varmaankin viitataan kirjoitukseen Kielitoimisto suosittaa Virittäjässä vuonna 1947. Siinä sanotaan:
Sellaisten partisiippiloppuisten adjektiivien kuin hyvinvoipa, toimeentuleva, aikaansaava komparoimisen suhteen oltiin sitä mieltä, että varsinaisen vertailun asemesta komparatiivi ja superlatiivi olisi ilmaistava jotenkin kiertäen (esim. paremmin toimeen tuleva, enimmän aikaan saava). Komparatiivia pahansuovempi pidettiin mahdollisena.
Suositusta ei perusteltu, eikä se liene tullut kovinkaan tunnetuksi, Kielikellon artikkeli esittääkin, että ”varsinainenkin komparaatio on kuitenkin aivan tavallista, kun kyseessä on adjektiivistunut partisiippi”. Esimerkiksi sanalle aikaansaava KS esittääkin normaalin komparaation: aikaansaavempi, aikaansaavin. (Käytännössä komparatiivi on yleisemmin aikaansaavampi.)