Muinaiset roomalaiset omaksuivat F-kirjaimen etruskien kautta sellaisesta kirjoitetun kreikan muodosta, jossa oli digamma-niminen kirjain Ϝ v-äänteen merkkinä. Nimi tarkoittaa kaksoisgammaa ja johtuu kirjaimen muodosta, joka muistutti gammaa (Γ), jonka poikkiviiva on kahdennettu. Digamma ja v-äänne esiintyivät joissakin kreikan murteissa, mutta katosivat myöhemmin. (Nykykreikassa on taas v-äänne, mutta se on kehittynyt b- tai u-äänteestä ja sitä merkitään siksi beetalla β tai ypsilonilla υ.)
Koska roomalaisilla oli jo V-kirjain v-äänteen merkkinä, he rupesivat käyttämään digamman vastinetta F:ää läheisen äänteen f:n (v:n soinnittoman vastineen) merkkinä.
Kyrilliseen kirjaimistoon ei digamma päätynyt, vaan siinä f-äänteen merkkinä on kreikan fiistä Φ muodostettu kyrillinen ef Ф. Taustalla on se, että fiin ääntämys, joka oli alkujaan aspiroitunut p, oli kehittynyt f:ksi niihin aikoihin, kun kyrillinen aakkosto kehitettiin.
Keskiajalla kehittyi F:n gemenamuunnelma f, kun nopeassa kirjoituksessa F:n vasen yläkulma pyöristyi.
Sekä digamma Ϝ että ypsilon Υ olivat kehittyneet muinaisseemiläisestä wau-kirjaimesta 𐤅, joka oli alkujaan vain puolivokaalin [w] (= englannin kielen w) merkki mutta kehittyi myöhemmin myös pitkän u:n merkiksi. Kreikasta [w] puuttui, mutta kreikkalaiset käyttivät digammaa konsonantin [v] merkkinä ja ypsilonia vokaalien [u] ja [y] merkkeinä.
Wau-kirjaimen alkuperäinen muoto esitti ehkä nuijaa tai koukkupäistä keppiä. Wau-sanan merkityksen on päätelty olleen ’koukku’. Wau-kirjaimesta ovat kehittyneet heprean vav ו ja arabian waw و.
Äännearvoltaan f on useimmissa kielissä soinniton hankausäänne, joka syntyy, kun ilma kulkee alahuulen ja yläetuhampaiden väliin muodostetusta kapeasta raosta. Vastaava soinnillinen äänne on v-äänne, joka tosin suomessa usein ääntyy ilman selvää hankausta, kuten V-kirjaimen tarinassa kerrotaan.
F-äännettä merkitään monissa kielissä usein ph:lla. Tämän taustaa selitettiin C:n tarinassa kohdassa CH:n monet merkitykset. Suomen kieleen ph ei koskaan päässyt asettumaan. Sen sijaan moniin muihin kieliin se tuntuu juurtuneen niin, että ehdotukset korvata se f:llä ovat herättäneet voimakasta vastarintaa. Yleensä ph esiintyy f:n merkkinä vain kreikasta peräisin olevissa tai muinaiskreikan kautta kulkeneissa sanoissa, kuten englannin philosophy, triumph ja pharaoh.
Suomen kielessä f:ää käytetään fiin vastineena kirjoitettaessa sekä vanhan että uuden kreikan sanoja. Muissa kielissä sen sijaan saatetaan fiin tilalla käyttää ph:ta. Koska näin tehtiin myös latinassa, saattaa antiikin aikaisissa nimissä esiintyä vaihtelua kuten Sapfo ∼ Sappho.
F-kirjainta ja f-äännettä ei esiinny suomen omaperäisissä sanoissa, mutta vieraista äänteistä f-äänne on useiden arvioiden mukaan parhaiten sopeutunut suomen kieleen. Sen sanotaan jopa olevan lähellä äännejärjestelmämme ydintä. Tämä on ehkä kuitenkin liioittelua. Monelle suomalaiselle f-äänne tuottaa vaikeuksia, ja he lausuvat sen tilalla yleensä v-äänteen. Tämä saattaa heijastua vieraiden kieltenkin puhumiseen, jossa se häiritsee paljon enemmän kuin Forssan sanominen Vorssaksi.
Vanhoissa lainasanoissa f-äänne on yleensä muuttunut v-äänteeksi tai vokaalien välissä hv-yhdistelmäksi. Useimmiten tämä näkyy kirjoitusasussakin. Ruotsin far-sanaa vastaa suomen vaari, joskin merkitys on muuttunut, ja biff-sanasta on tullut pihvi.
Uudemmissa lainasanoissa on horjuntaa, koska useimmiten kirjoitetaan vielä asfaltti vaikka tavallisesti lausutaan asvaltti. Sivistyssanoiksi koetuissa sanoissa f-kirjain todennäköisesti säilyy: edelleen kirjoitetaan filosofia, ja näin pyritään lausumaankin; vain leikillisesti sanotaan vilosohvia.
Kirjainyhdistelmä fi on usein hiukan ikävän näköinen, koska f-kirjaimen kaari melkein osuu i-kirjaimen pisteeseen. Tämä tietysti riippuu fontista. Ongelman ratkaisemiseksi kehitettiin jo varhain ligatuureja eli kahden tai useammin kirjaimen ”yhteen valettuja” yhdistelmiä. Tällainen yhdistelmä suunniteltiin sellaiseksi, että kirjainten liittymä toisiinsa oli hallittua ja tyylikästä. Saatettiin esimerkiksi kaartaa f:n kaari ja paksuntaa sen päätä niin, että se muodostaa i:n pisteen. Lisäksi f:n poikkiviiva ja i:n ylempi pääteviiva voitiin suunnitella yhdeksi yhtenäiseksi viivaksi.
Ennen tietokoneaikaa kyse oli todella yhteen valetuista kirjaimista. Kirjapainoissa käytettiin metallisia kirjasimia, joissa olevat kohokuviot painoivat jäljen paperiin. Ligatuuri fi toteutettiin yhdellä kirjasimella. Käsinladonnan aikana piti tietysti latojan huomata ottaa laatikosta tällainen kirjasin silloin, kun tekstissä oli peräkkäin f ja i.
Useimmissa fonteissa esimerkiksi ligatuurin fi ja peräkkäin olevan f:n ja i:n ero on varsin pieni. Moni lukija ei asiaa lainkaan huomaa. Ligatuurien on tarkoituskin olla huomaamattomia. Silloinkaan, kun niitä ei käytetä, lukija ei yleensä tiedosta mitään ongelmaa fi-yhdistelmässä, mutta tekstin kokonaisvaikutelma ehkä hiukan häiriytyy jollakin epämääräisellä tavalla.
Ligatuureja käytetään joskus joissakin muissakin yhteyksissä. Jopa st-yhdistelmä saatetaan sitoa ligatuuriksi. Yleensä rajoitutetaan kuitenkin f:n ja i:n tai l:n yhdistelmiin. Jos f:ää edeltää toinen f, se yleensä otetaan mukaan ligatuuriin.
Koska f on melko harvinainen suomenkielisessä tekstissä, ei ligatuureilla ole suomessa niin suurta merkitystä kuin esimerkiksi englannissa. Niinpä on saattanut syntyä jopa sellainen käsitys, ettei niitä lainkaan käytettäisi suomessa. Kirjapainotasoisessa ladonnassa ne kuitenkin kuuluvat asiaan silloin harvoin, kun niitä tarvitaan.
Tietotekniikan aikana kirjasinta vastaa fonttiin kuuluva merkin esitys, glyyfi. Ligatuurien käyttö voi tapahtua automaattisesti siten, että ladontaohjelma toteuttaa tietyt merkkiyhdistelmät ligatuuriglyyfeillä, tai se voi vaatia ohjelman käyttäjän toimenpiteitä.
Tekstinkäsittelyssäkin on usein mahdollista käyttää ligatuureja esimerkiksi siten, että ligatuuri esitetään yhtenä merkkinä. Unicode-merkistöön on nimittäin otettu omat koodit eräille ligatuureille: fi (U+FB01), fl (U+FB02), ffi (U+FB03) ja ffl (U+FB04).
Tässä käsitelty ligatuurin käsite on erotettava sellaisista ”ligatuureista” kuin æ ja œ. Syntytapa on sama, mutta esimerkiksi æ:lle on varhain kehittynyt oma erityinen merkityksensä ja esimerkiksi tanskalaiset kokevat sen erityiseksi kirjaimeksi, ei kahden kirjaimen yhdistelmäksi. (Ks. ae-kirjaimen kuvausta luvussa 5.) Asioita hämärtää se, että sama yhdistelmä saattaa yhdenlaisessa käytössä olla erillinen kirjain, toisessa vain ulkoasusyistä käytetty ligatuuri.
Fysiikassa erilaisilla f-kirjaimilla on vakiintuneita merkityksiä:
Yhdysvalloissa käytettyyn lämpötila-asteikkoon, Fahrenheitin asteikkoon, liittyy tunnus °F, joka koostuu asteen merkistä ja F-kirjaimesta. Käytännön syistä sen sijasta kirjoitetaan usein pelkkä F. Tunnus °F luetaan suomessa ”fahrenheitaste”.
Matematiikassa f-kirjainta käytetään, tavallisesti kursivoituna (f), hyvin usein funktion yleisenä merkkinä. Tämä johtuu tietysti sanan funktio alkukirjaimesta. Kun tarvitaan useita funktion yleisiä merkkejä, käytetään tavallisesti f:n jälkeisiä kirjaimia g ja h, mutta tarpeiden lisääntyessä otetaan yleensä käyttöön alaindeksit (f1, f2 jne.) ja joissakin yhteyksissä versaalit (F ym.).