B-kirjain on peräisin kreikan aakkosten beeta-kirjaimesta ja versaalikirjaimena itse asiassa täsmälleen samannäköinen kuin se. Sen sijaan gemenakirjaimissa meidän ”pientä b:tämme” vastaa kreikkalainen ”pieni beeta” β. Gemena-b on syntynyt siten, että versaali-B:stä jätettiin ylempi silmukka pois kirjoittamisen nopeuttamiseksi.
Beeta puolestaan peräisin muinaisseemiläisestä bet-kirjaimesta 𐤁, jonka nykyisin käytössä olevia seuraajia ovat heprean bet ב ja arabian beh ب. Meidän B:mme perusteella voisi kuvitella alkumuodoksi kaksihuoneisen talon pohjapiirroksen, mutta todennäköisesti bet-kirjain on kehittynyt merkistä, joka esitti yhden huoneen taloa, jossa on oviaukko. Kreikkalaiset lisäsivät toisen kaaren, ehkä symmetrian vuoksi. Taloa tarkoittavat seemiläiset sanat esiintyvät monissa nimissä kuten Beetlehem (Betlehem), joka tarkoittaa ’leivän talo’.
B-kirjaimen yksi alku, oviaukollinen talo.
Kyrillisessä kirjaimistossa on kaksi kirjainta, jotka muistuttavat meidän B:tämme: aakkoston toinen kirjain bee Б (gemenana б), joka yleensä ääntyy kuten B, ja kolmas kirjain vee B (gemenana в), joka siis on versaalina aivan samannäköinen kuin B – mutta ääntyy yleensä v-äänteenä. Molemmat ovat kehittyneet beetasta.
B-kirjaimen alkuperäinen äännearvo on p-äännettä vastaava soinnillinen konsonantti, ”pehmeä pee”. Tämä tarkoittaa selvästi soinnillista äännettä kuten esimerkiksi englannissa ja ruotsissa, ei sellaista yleensä lähes p:n kaltaista äännettä kuin vaikkapa suomen sanassa banaani.
Suomalaiset kyllä usein luulevan lausuvansa ”pehmeän peen” ainakin kun puhuvat huolitellusti. Usein myös huomautetaan kärkevästi, kun esimerkiksi televisiossa puhutaan Pelkiasta tai Palkkanista eikä Belgiasta tai Balkanista. Tutkimuksissa on kuitenkin todettu, että suomalaiset enimmäkseen ääntävät b:n aika lailla samoin kuin p:n. Useimmat kyllä osaavat ääntää selvästi soinnillisen ”pehmeän peen”, mutta se vaatii yleensä tietoista ponnistusta ainakin suomea puhuttaessa.
Joissakin kirjoitusjärjestelmissä B-kirjain tarkoittaa äännettä, joka on b-äänteen kaltainen mutta soinniton. Sitä merkitään foneettisesti b:llä, jonka alla on ympyrä soinnittomuuden merkiksi: [b̥]. Ääntämiselinten asento on siis sama kuin b:tä äännettäessä, mutta äänihuulet eivät värise.
Tällainen äänne esiintyy muun muassa viron kielessä, jossa sitä merkitään B:llä. Se esiintyy myös kiinan kielessä, jossa se eroaa selvästi p-äänteestä, joka on aspiroitunut. Kirjoitettaessa kiinaa latinalaisin kirjaimin pīnyīn-järjestelmän mukaan käytetään näille äänteille kirjaimia B ja P. Kiinankielisten nimien B:n voi siis lukea lähes p-äänteenä ja P:n selvästi aspiroituneena, jopa melkein ”ph”.
Sellaisissakin kielissä, joissa B-kirjain normaalisti tarkoittaa b-äännettä, se saattaa joissakin tilanteissa tarkoittaa p-äännettä. Slaavilaisissa kielissä normaalisti b-äännettä tarkoittava kirjain (latinalainen b tai kyrillinen б) ääntyy yleensä p-äänteenä sanan lopussa ja soinnittoman konsonantin edellä. Latinassa kirjoitettiin BS ja BT mutta äännettiin [ps] ja [pt], ja saksassa sananloppuinen B ääntyy [p].
Soinnillisen ja soinnittoman äänteen, kuten [b]:n ja [p]:n, välinen ero on periaatteessa siinä, että lausuttaessa soinnillista äännettä kurkunpäässä olevat äänihuulet värisevät. Sointi siis syntyy kaukana sieltä, missä muu äänteenmuodostus yleensä tapahtuu. Yleensä emme ajattele koko asiaa, vaan lausumme äänteet oppimallamme tavalla. Tästä toisaalta seuraa, että emme kiinnitä huomiota siihen, miten soinnillisina lausumme esimerkiksi b:n, d:n ja g:n.
Soinnillisen ja soinnittoman konsonantin ero voidaan kuitenkin kuvata myös niin, että soinnillinen on ”pehmeä” ja soinniton on ”kova”. Niinhän teemme esimerkiksi puhuessamme b:stä ”pehmeänä peenä”. Joissakin kuvauksissa pehmeys ja kovuus jopa esitetään ensisijaisena erona. Tämä tuntuu oudolta, kun ajattelemme, että soinnillisessa on jotakin enemmän (nimittäin äänihuulten synnyttämä sointi). Selitys on, että ääntämykseen vaikuttavat monet muutkin seikat. ”Kova” konsonantti voidaan lausua pontevammin, ilmavirta selvemmin katkaisten, hiukan eri ääntämispaikassa ja aspiroituneenakin. Tästä syntyy ”kovuuden” vaikutelma.
Suomen kielessä b-kirjain esiintyy nykyisin vain uudehkoissa lainasanoissa, ja lisäksi se siis usein ääntyy samoin tai lähes samoin kuin p. Suomessa ei varsinaisesti ole p:n ja b:n vastakohtaa ääntämyksessä. Soinnillisuuden aste vaihtelee liukuvasti. Tosin joissakin tapauksissa näyttäisi siltä, että b:n ja p:n ero on ainoa sanoja toisistaan erottava asia, esimerkiksi bussi – pussi. Käytännössä nämä sanat kuitenkin ääntyvät suunnilleen samoin, ja kuulija tulkitsee kuulemansa enemmänkin asiayhteyden perusteella kuin konsonantin soinnillisuuden mukaan.
Meidän ei tarvitse nolostua siitä, että emme juuri tee eroa p:n ja b:n välillä kielessämme. Useimpia vieraita kieliä käytettäessä tähän eroon tietysti pitää kiinnittää erityistä huomiota. Emme kuitenkaan ole ongelman kanssa yksin. Jo muinaisten etruskien kielestä puuttui b. Se puuttuu oikeastaan myös maailman puhutuimmasta kielestä, sillä kiinan kielen ”b” on soinniton. Arabiassa taas on b-äänne mutta ei p-äännettä. Niinpä englantia muutoin mainiosti puhuvakin arabi saattaa lausua sanan ”example” ikään kuin se kirjoitettaisiin ”examble”.
Vanhassa kirjasuomessa käytettiin b:tä myös omaperäisissä sanoissa etenkin yhteyksissä, joissa p on äänneympäristönsä takia ainakin hiukan soinnillinen, esimerkiksi parembi (= parempi). Mistään varsinaisesta b-äänteestä ei kuitenkaan ollut kyse.
B-kirjaimella merkitty äänne on usein muuntunut toiseksi ilman, että kirjoitusasua olisi muutettu. Varsin tavallista on v-äänteeksi muuttuminen. Esimerkiksi espanjan kielessä B ja V ääntyvät samalla tavalla, joka riippuu sijainnista sanassa, ei siitä, kumpaa kirjainta on käytetty. Tällainen kehitys on ollut ainakin aluillaan jo antiikin aikana. Kerrotaan jopa, että silloin olisi nykyisen Espanjan alueella asuvista sanottu ilkeähkösti: felices populi quibus vivere est bibere, ’onnellisia ovat ihmiset, joille elämä (= vivere) on juomista (= bibere)’.
Englannin kielen sana alphabet tarkoittaa aakkostoa ja johtuu kahden ensimmäisen kreikkalaisen aakkosen nimestä (englanniksi alpha ja beta). Suomen kieleen tätä sanaa ei ole lainattu, vaan käytämme kotoisempaa sanaa. Harvinaisena sivistyssanana on kuitenkin analfabeetti, joka tarkoittaa luku- ja kirjoitustaidotonta ja jossa alkuosa an- on kielteinen etuliite.
Kuten A-kirjaimen tarinassa mainittiin, kirjaimilla ilmaistaan usein myös laatuluokkia. Erityisesti puhutaan usein ”B-luokan elokuvista” tai muista B-luokan asioista, vaikka ei ajatella mitään A-luokkaa eikä muitakaan luokkia. Tällöin määritteellä ”B-luokan” on oikeastaan vain merkitys ’huono’, mutta sävy ei välttämättä ole yhtä kielteinen.
Tietotekniikassa B tarkoittaa ns. tavua (englanniksi byte) eli käytännössä 8 bitin yksikköä, b taas bittiä (bit). Varsin usein ne sekoittuvat toisiinsa etenkin niin, että b:tä käytetään myös B:n merkityksessä. Näitä tunnuksia käytetään yleensä etuliitteiden kanssa, esimerkiksi kb = kilobitti, MB = megatavu.
Fysiikassa B on belin tunnus. Belin sijasta käytetään yleensä sen kymmeneosaa desibeliä (dB). Beli ja desibeli mielletään yleisesti (havaitun, koetun) äänenvoimakkuuden yksiköiksi, mutta varsinaisesti beli on yksikkö, joka ilmaisee kahden suureen suhdetta tai erityisesti suureen suhdetta annettuun perusarvoon logaritmiasteikolla. Belin nimi johtuu Alexander Bellin sukunimestä.
Ydinfysiikassa ja suurenergiafysiikassa b on käytössä barn-nimisen yksikön tunnuksena. Barn on hyvin pieni, atomiydinten kokoluokkaa oleva pinta-alan yksikkö: 1 b = 10−28 m² = 100 fm².
Ylioppilastutkinnon ja pro gradu -tutkielman arvosanana B tai b tarkoittaa toiseksi alinta hyväksyttävää arvosanaa. Tämä ei johdu siitä, että B on toinen kirjain, vaan kyseessä on latinan ilmauksen lubenter approbatur ’mieluisasti hyväksytään’ lyhenne. Lyhenteeksi otettiin sanan lubenter toinen konsonantti, koska lyhenne L oli jo varattu ylimmälle arvosanalle laudatur.
Šakkipelin merkinnöissä englannin kielessä B tarkoittaa lähettiä. Se johtuu sanasta bishop ’piispa’.
Gemena-b:tä käytetään musiikissa melko usein alennusmerkin ♭ (U+266D, englanniksi flat sign, ranskaksi bémol) korvikkeena ulkoasun samanlaisuuden takia. Sellaisissa tilanteissa myös ylennysmerkki ♯ (U+266F, sharp sign) yleensä korvataan helpommin tuotettavalla merkillä # (ristikkomerkki). Alennusmerkki lienee alkujaan kehitetty tyylitellystä b-kirjaimesta.