Kirjainten tarinoita, luku 2 Kirjaimiston synty :

2.9 Siirtokirjoitus

Translitteraatiota ja transkriptiota

Siirtokirjoituksella tarkoitetaan tässä kirjoituksen siirtämistä kirjoitusjärjestelmästä toiseen, esimerkiksi kyrillisestä latinalaiseen kirjaimistoon. Suomalaisesta näkökulmasta kiin­nos­ta­vim­pia ovat yleensä sellaiset siirtokirjoitukset, joissa muunnetaan latinalaiseen aak­kostoon.

Siirtokirjoitus voidaan jakaa kahteen päätyyppiin:

– translitteraatio on siirtokirjoitusta, jossa kirjaimet korvataan toisen kirjoitusjärjestelmän kirjaimilla sellaisen säännöstön mukaan, jonka soveltaminen ei edellytä sanojen ään­tä­myk­sen tuntemista
– transkriptio on siirtokirjoitusta, joka pyrkii olemaan ääntämyksenmukaista niin, että siirtokirjoitettu teksti voidaan lukea jonkin lukijoille tutun kielen järjestelmän mukaan.

Vastaavat verbit ovat translitteroida ja transkriboida.

Esimerkiksi venäjänkielisen tekstin kirjoittaminen latinalaisin kirjaimin jonkin yleisesti käytetyn järjestelmän mukaan on translitteraatiota. Sen sijaan kiinalaisin kirjoitusmerkein kirjoitettujen nimien tai tekstin kirjoittaminen latinalaisin kirjaimin tai nykykreikan kirjoittaminen latinalaisin kirjaimin ääntämyksen mukaan on transkriptiota.

Tavallisimmin siirtokirjoitetaan yksittäisiä sanoja, etenkin paikkojen, henkilöiden ym. nimiä. Etenkin tieteellisissä julkaisuissa siirtokirjoitetaan myös mm. kirjojen ja muiden teosten nimiä, kielitieteessä myös esimerkkisanoja ja -lauseitakin.

Siirtokirjoitukseen liittyvä sanasto on vakiintumatonta. Joskus transkriptio esiintyy yläkäsitteenä ja translitteraatio sen erikoistapauksena, mutta useimmiten transkriptiolla tarkoitetaan sellaista siirtokirjoitusta, joka ei ole translitteraatiota. Käytännössä silloin ei yleensä ole mitään syytä käyttää muuta periaatetta kuin ääntämyksenmukaisen esityksen tavoittelu.

Käytännössä translitteraatioksi kutsutaan yleisesti myös transkriptiota. Näiden käsitteiden pitäminen erossa onkin usein tarpeetonta. Siksi olisikin luonnollista, että yläkäsitteelle annetaan suomalaisperäinen nimi, kun taas alakäsitteille voidaan säilyttää kansainväliset nimitykset. Tarkkaan ottaen edellä esitetyt määritelmät merkitsevät transkriptio-sanan rajaamista ahtaammin kuin yleensä on tehty, ja translitteraatio ja transkriptio ovat siirtokirjoituksen alakäsitteitä, joiden lisäksi voi periaatteessa olla muunkinlaista siirtokirjoitusta. Käytännössä voikin esiintyä niiden välimuotoja.

Siirtokirjoituksen merkitys

Tavallisessa tekstissä siirtokirjoitus on lähinnä tapa kirjoittaa nimiä, joiden alkuperäinen kirjoitusasu noudattaa jotakin aivan toista kirjoitusjärjestelmää. Olisi outoa mainita suomenkielisessä tekstissä esimerkiksi nimi Ющенко kirjoitettuna kyrillisin kirjaimin, joten yleensä käytetään jotakin siirtokirjoitettua muotoa, kuten Juštšenko, Jushtshenko tai Ûŝenko. Tälle on helppo esittää useita erityyppisiä perusteluja:

– suomenkielisen tekstin lukija odottaa näkevänsä sellaisia kirjaimia, joita suomessa yleisesti käytetään – muut merkit hämmentävät silloinkin, kun lukija tuntee ne
– monet lukijat eivät lainkaan tunnista vieraita kirjaimia tai tunnistavat ne enintään epämääräisesti esimerkiksi ”venäläisiksi kirjaimiksi”
– tämän takia alkuperäinen kirjoitusasu ei useinkaan anna lukijalle mitään vihjettä sanan äänneasusta, ja kirjoitusasun mieleenpainaminen ja myöhempi tunnistaminen voi olla mahdotonta ilman kyseisen kielen opintoja
– typografinen asu häiriintyy muun muassa siksi, että eri kirjoitusjärjestelmien kirjaimia ei ole suunniteltu keskenään esteettisesti yhteensopiviksi samassa fontissakaan, ja lisäksi merkit joudutaan usein ottamaan eri fonteista
– vieraan kirjoitusjärjestelmän merkkien kirjoittaminen on usein hankalaa tai jopa mahdotonta, ja lisäksi niiden käsittely eri vaiheissa (esimerkiksi sähköpostitse lähettäminen, siirtäminen tekstinkäsittelyohjelmasta ladontaohjelmaan tai vain paperille tulostaminen) johtaa usein yllättäviinkin ongelmiin.

Niinpä sanat, joiden alkuperäinen kirjoitusasu ei perustu latinalaiseen aakkostoon, siirtokirjoitetaan suomenkielisessä tekstissä lähes aina. Poikkeuksen muodostavat lähinnä tieteelliset, etenkin kielitieteelliset julkaisut ja tietysti kielten oppikirjat ja vastaavat.

Siirtokirjoitukseen liittyy kuitenkin useita ongelmia. Ensinnäkin siirtokirjoitusjärjestelmiä on hyvin monia, eikä lukija useinkaan voi tietää, mitä järjestelmää on käytetty. Esimerkiksi nimen etsiminen hakemistosta, tietokannasta tai asiakirjasta voi olla hyvin vaikeaa, jos se esiintyy siirtokirjoitetussa muodossa ja tiedon etsijä ehkä tuntee nimen vain jossakin muussa siirtokirjoitetussa muodossa.

Siirtokirjoitus saattaa hukata informaatiota niin, että tarkkaa alkuperäistä asua ei voi päätellä siirtokirjoitetusta asusta. Tämä koskee etenkin transkriptioita mutta myös useimpia yleisesti käytettyjä translitterointeja.

Tekstien kääntämisessä siirtokirjoitetut asut ovat erittäin ongelmallisia. Esimerkiksi englanninkielisen tekstin kääntäjän on vaikea varmistua siitä, mitä siirtokirjoitustapaa on käytetty venäläisissä, kreikkalaisissa ym. nimissä. Niinpä hänen on usein erittäin vaikea selvittää, mikä olisi oikea kirjoitusasu esimerkiksi suomenkieliseen tekstiin, vaikka hän tuntisikin tarkoin suomalaiset siirtokirjoitusmenetelmät. Nämä vaikeudet ovat erittäin suuria käännettäessä uutissähkeitä ja muita käyttötekstejä, joiden käännösten on valmistuttava nopeasti ja joihin yleensä ei liity selityksiä.

Siirtokirjoitus ei välttämättä kerro lukijalle, miten sana ääntyy. Siirtokirjoitusjärjestelmä ei ehkä ole äänteenmukainen, ja vaikka se olisikin, lukija ei välttämättä tunne järjestelmää. Harva suomalainen osaa lukea esimerkiksi pīnyīnillä kirjoitettua kiinaa edes siinä määrin oikein, kuin on mahdollista sille, joka tuntee pīnyīn-järjestelmän. (Tämän kirjan luvussa 6 on tästä suuntaa-antavia ohjeita.)

Toisaalta sama koskee myös vieraskielisiä sanoja yleisesti. Vaikka kirjoitusjärjestelmä olisi tuttu, ei kirjoituksen ja ääntämyksen vastaavuutta yleensä tunneta kovinkaan hyvin. Esi­mer­kik­si sanomalehdestä luetun nimen ja televisiosta kuullun nimen vastaavuus pitää usein oppia erikseen. Tosin käytännössä nimet luetaan virallisissakin yhteyksissä ”niin kuin kirjoitetaan” eli oman kielen sääntöjen mukaan. Tulos on usein varsin kaukana alku­peräi­ses­tä.

Siirtokirjoituksen järjestelmiä

Siirtokirjoituksessa pyritään yleensä siihen, että kirjoitusasu jotenkin kuvastaisi ääntämystä lukijalle tuttujen sääntöjen mukaan. Esimerkiksi kreikkalainen kirjain myy μ, joka normaalisti tarkoittaa m-äännettä, korvataan siirtokirjoituksessa latinalaiseen merkistöön äänteellisesti vastaavalla merkillä eli m-kirjaimella. Kirjoituksen ja ääntämyksen vastaavuus on kuitenkin usein mutkikas ja eri kielissä erilainen, joten joudutaan monenlaisiin ongelmiin.

Translitteraatiota suunniteltaessa pyritään valitsemaan kullekin merkille vastine sen mukaan, mitä äänteitä kirjaimet eri järjestelmissä tyypillisesti tarkoittavat. Tässä mielessä translitteraatiokin pyrkii äännevastaavuuteen. Järjestelmä ei kuitenkaan voi olla yleispätevä, koska esimerkiksi latinalaiset merkit ääntyvät eri kielissä eri tavoin.

Käytännössä otetaan kansainvälisissä translitteraatiojärjestelmissä huomioon ennen muuta kirjoituksen ja ääntämyksen vastaavuus englannin kielessä, joten esimerkiksi y-kirjain on tyypillisesti sellaisen kirjaimen vastineena, joka ääntyy j-äänteenä. Tämä koskee lähinnä konsonantteja. Vokaalien merkintä translitteraatiossa noudattaa lähinnä latinan tai italian ääntämystä, joka taas on vokaalien osalta melko samanlainen kuin suomessa.

Koska vastaavuus on kirjaimittainen, ei tulos voi olla sen paremmin ääntämystä kuvastava kuin alkuperäinen kirjoitusasu. Jos alkuperäisessä kirjoitusasussa esimerkiksi on kirjaimia, joita ei äännetä, niille tulevat vastineet translitteroituunkin asuun.

Puhtaimmillaan translitteraatio määrittelee yksinkertaisen vastaavuuden, jossa kirjoitus­järjes­tel­män jokainen merkki korvataan toisen kirjoitusjärjestelmän yhdellä ja aina samalla merkillä, eikä samaa merkkiä käytetä kahden eri merkin vastineena. Tällöin translitteroidusta tekstistä voi yksikäsitteisesti ja automaattisesti päätellä alkuperäisen kirjoitusasun, eli siirtokirjoitus on täysin reversiibeli. Toisaalta translitteroidun tekstin oikea lukutapa ei käytännössä vastaa minkään kielen järjestelmää vaan ainakin joidenkin merkkien äännearvot on opeteltava erikseen. Periaatteessa oikea lukeminen edellyttää tällöin sitä, että lukija tuntee sekä kyseessä olevan kielen kirjoitusjärjestelmän (merkkien äännearvot poikkeuksineen) että translitteraatiokaavan. Tällainen siirtokirjoitustapa on esimerkiksi standardin ISO 9:1995 mukainen kyrillisen merkistön translitterointi latinalaiseen merkistöön. Jotta translitteraatio olisi saatu puhtaaksi, on jouduttu ottamaan käyttöön tarkkeita.

Useimmat translitteraatiojärjestelmät sisältävät edellä mainituista periaatteista poikkeavia menettelyjä. Usein käytetään yhden kirjaimen vastineena kahden, kolmen tai jopa useamman kirjaimen yhdistelmää (esim. schtsch). Tällöin ei translitteroidusta asusta aina voi päätellä alkuperäistä. Esimerkiksi kyrillisten kirjainten suomalainen translitteraatio käyttää erään kyrillisen merkin (ц) vastineena yhdistelmää ”ts”, mutta tämä yhdistelmä voi edustaa myös kahta peräkkäistä kyrillistä merkkiä (т ja с).

Transkriptio puolestaan puhtaimmillaan esittää sanojen äänneasun joidenkin kirjoitus­sääntöjen mukaan niin tarkasti kuin mahdollista. Tieteellisissä tarkoituksissa voidaan käyttää foneettista merkistöä kuten IPA- tai UPA-merkistöä, mutta käytännössä tyydytään paljon karkeampaan esitystapaan. Lisäksi esimerkiksi pīnyīn-järjestelmässä ei ole pyrittykään siihen, että yhdellä merkillä olisi aina sama äännearvo, vaan ääntämys riippuu esiintymisyhteydestä. Tällaiseen päädytään helposti varsinkin, jos ei haluta käyttää muita kuin latinalaisen merkistön vanhoja perusmerkkejä a–z ilman tarkkeita.

Siirtokirjoituksesta on useita kansainvälisiä standardeja, joissa monissa käytetään lukuisia tarkkeita. Sellaisia menetelmiä käytetään lähinnä tieteessä. Lehdistössä, yleistajuisessa kirjallisuudessa ym. käytetään erilaisia muita menetelmiä, yleensä sellaisia, joissa ei käytetä lainkaan tarkkeita.

Seuraavista siirtokirjoitusjärjestelmistä on Suomessa tehty kansallinen standardi:

– Arabian kielen translitteraatio: SFS 5755.
– Heprealaisen kirjaimiston translitteraatio: SFS 5824.
– Kreikan kielen translitteraatio ja transkriptio: SFS 5807.
– Kyrillisten kirjainten translitteraatio slaavilaisten kielten osalta: SFS 4900.

Standardit koskevat käytännössä siirtokirjoitusta suomenkielisessä tekstissä. Ruotsin kielessä käytetyt menettely esimerkiksi kyrillisten kirjainten translitteroinnissa ovat osittain varsin erilaiset.

Muita tärkeitä siirtokirjoituksen järjestelmiä ovat kiinan transkriptio, jossa on Suomessakin nykyisin pitkälti siirrytty pīnyīn-järjestelmään, ja japanin transkriptio, jossa kansainvälisen Hepburnin järjestelmän kanssa vielä jossain määrin kilpailee suomalainen, ääntämystä suomen mukaan jäljittelevä järjestelmä (esim. Fujiyama ∼ Fudžijama).

Terho Itkosen Uusi kieliopas esittää seuraavat suuntaviivat muiden kielten siirtokirjoitukselle:

Useiden Afrikan ja Aasian maiden nimien latinalaistamiseksi on kansainvälisessä käy­tös­sä englannin mukainen kirjoitusjärjestelmä. Tällaisia maita ovat Afrikassa Etiopia, Aasias­sa Bangladesh, Burma eli Myanmar, Intia, Iran, Koreat, Nepal, Pakistan, Sri Lanka ja Thaimaa. Ranskan mukainen järjestelmä taas on tavanomainen Kambodžan ja Laosin nimiä latinalaistettaessa. – – Näitä kansainvälisessä käytössä olevia järjestelmiä voidaan käyttää suomessakin, vaikka ne eivät meikäläisen oikeinkirjoituksen kannalta ole kaikilta kohdin suinkaan ihanteellisia.

Järjestelmiä on osittain kuvattu edellä (kreikkalaisen ja kyrillisen aakkoston osalta). Osittain niitä kuvataan kielikohtaisesti luvussa 6.

On epäselvää, mitä siirtokirjoitusmenetelmiä olisi pidettävänä suositeltavimpana, kun kirjoitetaan suomeksi. Ks. koosteen Suomen kielen normien muutoksia kohtaa Siirtokirjoitus.

Sovinnaisnimiä ei siirtokirjoiteta

Siirtokirjoitusta ei sovelleta sellaisiin nimiin, joista on käytössä suomen kieleen vakiintunut muoto. Esimerkiksi vakiintunutta nimeä Moskova ei siis korvata venäjänkielisestä asusta Москва translitteroidulla asulla Moskva. Muita esimerkkejä ovat Ateena, Jerusalem ja Kairo. Tämä mainitaan siirtokirjoitusta koskevissa standardeissakin, joskaan niissä ei yksilöidä, mitkä nimet katsotaan vakiintuneiksi. Osittain vakiintuneisuus on kiistanalaista.