Kirjaintemme alkumuodot olivat A, B, C jne. Muodot a, b, c jne. kehittyivät vasta keskiajalla ennen muuta kirjoittamisen nopeuttamiseksi. Niiden katsotaan syntyneen varsinaisesti Kaarle Suuren valtakunnassa 800-luvulla ns. karolingisina minuskeleina, mutta niillä oli esikuvia monissa vanhemmissa kirjoitusmuodoissa.
Vanhat muodot jäivät käyttöön niiden rinnalla mutta saivat erikoistehtäviä kuten käytön virkkeen alussa, erisnimen alussa ja korostettavassa sanassa. On luonnollista, että hitaammin kirjoitettavat muodot A, B, C jne. saivat erikoiskäytön, kun taas yksinkertaistuneita muotoja käytettiin tekstin kirjainten tavallisina muotoina. Muodoissa A, B, C jne. näkyy vielä paljon vanhojen piirtokirjoitusten tyyliä, joka antaa niille juhlavamman ja virallisemman ilmeen.
Samantapainen kehitys on tapahtunut myös kreikkalaisessa ja kyrillisessä aakkostossa. Koska kuitenkin kyse oli eri tahoilla tapahtuneista ilmiöistä, tulokset eivät suinkaan ole kaikilta osin samanlaiset. Esimerkiksi latinalaisesta A:sta kehittyi a, mutta aivan samannäköisestä kreikkalaisesta A:sta (alfasta) α.
Versaalin ja gemenan ero on vain muutamissa kirjoitusjärjestelmissä, joskin niihin kuuluvat meille tuttu latinalainen sekä kreikkalainen ja kyrillinen. Sen sijaan esimerkiksi arabialaisessa ja thai-kielen aakkostossa ei tällaista eroa ole.
Versaali on siis vanhempi kirjainten laji. Gemena kehitettiin vasta keskiajalla kirjoituksen nopeuttamiseksi, ja siitä tuli yleinen, tavallinen laji. Gemena-nimitys johtuu tästä; vertaa saksan sanaan gemein ’yhteinen; yleinen; tavallinen’. Versaali jäi tällöin erikoiskäyttöön.
Näistä kirjainten muodoista käytetään monia erilaisia nimityksiä eri yhteyksissä:
Kirjainten A, B, C jne. nimitys |
Kirjainten a, b, c jne. nimitys |
Käyttöyhteys |
|---|---|---|
iso kirjain |
pieni kirjain |
yleiskieli |
suuraakkonen |
pienaakkonen |
kielenhuolto |
versaali |
gemena |
kirjapainoala |
majuskeli |
minuskeli |
historia |
uppercase letter |
lowercase letter |
englannin kieli |
capital letter |
small letter |
Unicode-standardi |
Usein käytetään kirjaimista A, B, C jne. myös nimitystä pölkkykirjaimet. Tämä viittaa etenkin aikaan, jolloin kansakoulussa opeteltiin ensin huolellisesti nämä kirjainten muodot ja niiden piirtäminen ja vasta myöhemmin gemenakirjaimet ja käsialakirjoitus. Nykyisin opetellaan jo varhaisessa vaiheessa lukemaan myös gemenalla kirjoitettuja sanoja, jopa tunnistamaan sanoja niiden hahmon perusteella, vaikka kirjaimia ei varsinaisesti vielä osatakaan.
Tässä kirjassa käytetään nimityksiä versaali ja gemena niiden täsmällisyyden takia. ”Iso kirjain” ja ”pieni kirjain” ovat usein ongelmallisia, koska ne voidaan ymmärtää myös kirjaimen fyysistä kokoa tarkoittaviksi. Esimerkiksi lause ”kirjoita otsikot isoilla kirjaimilla” on kaksiselitteinen, koska se voi viitata joko versaaliin tai isokokoisiin merkkeihin. Lisäksi ”iso kirjain” ei aina ole isompi kuin vastaava ”pieni kirjain” samassa fontissa. Esimerkiksi islannissa käytetty thorn-kirjain on ”pienenä” (gemenana: þ) usein isokokoisempi kuin ”isona” (versaalina: Þ).
Englanninkieliset nimitykset perustuvat siihen, että vanhassa kirjapainotekniikassa käytettiin irtokirjasimia, joilla teksti ladottiin. Versaalit olivat ylemmässä (upper) ja gemenat alemmassa (lower) laatikossa (case).
Versaalikirjaimet ovat yleensä keskenään samankorkuisia. Tätä korkeutta kutsutaan versaalikorkeudeksi. Jotkin versaalikirjaimet, tavallisimmin Q mutta joskus myös J tai Y, saattavat ulottua kirjainten perusrivin alle, jolloin ne ovat versaalikorkeutta korkeampia.
Gemenakirjaimet ovat keskenään erikorkuisia. Pienintä gemenoiden korkeutta, joka on mm. a:n, s:n ja x:n korkeus, sanotaan x-korkeudeksi. Sen suhde versaalikorkeuteen on erisuuruinen eri fonteissa ja fontin keskeisimpiä ominaisuuksia. Kirjoissa perinteisesti käytetyissä fonteissa x-korkeus on ehkä noin 50 % versaalikorkeudesta, kun taas monissa tietokonefonteissa (esimerkiksi Verdana) x-korkeus on jopa 75–80 % versaalikorkeudesta, jolloin kirjaimet näyttävät keskimäärin paljon isommilta.
Monissa gemenakirjaimissa on x-korkeuden yläpuolella ulottuvia osia, yläulokkeita, tai peruslinjan alle ulottuvia osia, alaulokkeita. Typografiassa niistä on perinteisesti käytetty nimityksiä yläpidennys ja alapidennys. Yläuloke on kirjaimissa b, d, f, h, k, l ja t, alauloke kirjaimissa g, j, p ja q, joissakin fonteissa myös z:ssa. Suomen kielen missään kirjaimessa ei ole sekä ylä- että alauloketta, mutta islannin kielen thorn-kirjaimessa þ on.
Usein syntyy sekaannuksia siitä, että versaalin käyttöä on monenlaista. Versaalia käytetään
Versaalin eri käyttötavat häiritsevät osittain toisiaan. Erityisesti versaalin käyttö kunnioituksen osoittamiseen aiheuttaa sen, että usein käytetään versaalialkuista kirjoitusasua varmuuden vuoksi, siis jotta ilmaisua vain ei pidettäisi epäkunnioittavana.
Versaalin käytön säännöt ovat osittain erilaiset eri kielissä. Saksassa kirjoitetaan kaikki substantiivit versaalialkuisina. Englannissakin versaalin käyttö on laajempaa kuin suomessa: versaalialkuisina kirjoitetaan otsikoissa kaikki sanat paitsi prepositiot ja artikkelit (esimerkiksi On the Origin of Species) ja tavallisessa tekstissäkin mm. kuukausien ja juhlien nimet sekä erisnimien johdokset (esimerkiksi May, Christmas, American, suomeksi toukokuu, joulu, amerikkalainen). Englannin mukaista käytäntöä esiintyy myös huolimattomassa suomeksi kirjoittamisessa.
Kapiteeli (englanniksi small caps) tarkoittaa gemenakirjaimen esittämistä versaalikirjaimen muotoisena mutta pienempänä. Kapiteelia käytetään erityisesti henkilönnimien esittämiseen muusta tekstistä poikkeavasti sekä korostus- tai tyylikeinona. Kapiteelilla esitetty nimi erottuu melko hyvin mutta ei häiritsevästi. Kapiteelin runsas käyttö tekee tekstistä kuitenkin levottoman ja vaikeasti luettavan.
Aito kapiteeli koostuu fontin suunnittelijan erikseen tekemistä kapiteelimuodoista. Ne ovat tyypillisesti noin x-korkeuden korkuisia. Ne eroavat versaaleista paitsi kooltaan myös muotojen yksityiskohdilta, koska versaalin jotkin piirteet (esimerkiksi A-kirjaimen muoto) eivät toimi kovin hyvin pienennettyinä. Aito kapiteeli on nykyisin melko harvinaista, ja sitä voi tuottaa vain ottamalla merkit kapiteelifontista tai – eräissä kehittyneissä fonttitekniikoissa – ohjaamalla ohjelman valitsemaan fontin sisältämistä vaihtoehtoisista ulkoasuista kapiteeliversio. Kapiteelifontit on usein ostettava erikseen, sikäli kuin niitä on edes saatavilla.
Valekapiteeli tarkoittaa versaalikirjaimista pienentämällä muodostettua kirjaimen esitystä. Kun esimerkiksi Word-ohjelmassa valitaan sana tai muu teksti, annetaan komento Muotoile → Fontti ja rastitaan (Tehosteet-otsikon alla oleva) kohta Kapiteelit, muuttuu valittu teksti valekapiteeliksi. Valekapiteeliksi muutettaessa versaalikirjaimet eivät muutu, mutta gemenakirjaimet muuttuvat käytössä olevan fontin pienemmän version versaalikirjaimiksi. Esimerkiksi 12 pisteen fonttia käytettäessä valekapiteelit saattavat olla 9,5 pisteen versaalia.
Useimmista fonteista ei ole kapiteeliversiota, mutta esimerkiksi vapaassa jakelussa olevan Linux Libertine -fonttiin sellainen kuuluu. Seuraava tekstiesimerkki on Alegreya Sans ‑nimisen Google-fonttiryhmän fonteilla, ensin tavallisen fontin valekapiteelina, sitten kapiteelifontin (Alegreya Sans SC) aidolla kapiteelilla. Tästä näkyy, että aidossa kapiteelissa kirjainten viivanpaksuus on tasainen (tai vaihtelee vain vähän), kun taas valekapiteelin pienennetyissä kirjaimissa pienentäminen myös ohentaa viivoja.
Logoissa ja muissa tyyliä tavoittelevissa teksteissä käytetään nykyisin melko usein gemena- ja versaalimuotojen sekoittamista toisiinsa, esimerkiksi eSPOO. Menettelyn teho perustuu paljolti sen poikkeavuuteen, ja siksi teho on heikentynyt, kun menettely on yleistynyt. Tässä on tavallaan kyse tavallisen fontin ja kapiteelin sekoittamisesta sanan sisällä, joskin käytännössä esimerkiksi logo suunnitellaan yleensä ”käsin”.