Kirjainten tarinoita, luku 2 Kirjaimiston synty :

2.12 Kirjainten nimet

Nimeämisen tarve

Jo varhain on kirjaimille annettu nimiä, jotta niistä voisi puhua esimerkiksi lukemisen ja kirjoittamisen opetuksessa tai ilmoitettaessa suullisesti jonkin nimen kirjoitusasu, kun siitä on epäselvyyttä. Kun kirjain mainitaan tekstissä, kirjoitetaan yleensä kirjain sellaisenaan (esimerkiksi sanan lopussa on n), mutta se luetaan kirjaimen nimeä käyttäen (sanan lopussa on än t. ännä). Joskus kirjaimen nimi kirjoitetaankin sanana, varsinkin arkisessa puheessa: Hän piirteli ässiä ’S-kirjaimia’. Kirjaimen nimeä käytetään myös vastaavan äänteen nimenä: Hänellä on ärrävika ’r-vika, vaikeus r-äänteen tuottamisessa’.

Varhaiset nimet

Vanhin käytäntö on ilmeisesti ollut, että kirjaimen nimenä on ollut se sana, jonka merkistä kirjain on kehittynyt sanan alkuäänteen merkiksi. Niinpä kun jonkin muinaisen seemiläisen kielen taloa tarkoittavasta sanasta bet kehittyi b-äänteen merkki, tästä merkistä käytettiin nimeä bet. Kun kreikkalaiset lainasivat tämän merkin, he lainasivat sen nimen joskin antoivat sille kreikkaan sovitetun muodon bēta. Arabialaisten ja heprealaisten kirjainten nimet ovat peräisin muinaisseemiläisistä nimistä.

Myöhemmin kirjainten alkuperä hämärtyi. Niiden muodot muuttuivat niin, että alku­peräi­nen merkitys ei juuri ollut tunnistettavissa. Lisäksi kirjainten ja niiden nimien lai­nau­dut­tua ei-seemiläisiin kieliin nimillä ei yleensä ollut mitään yhteyttä kielen sanastoon. Niinpä kirjaimille alkoi kehittyä nimiä, jotka perustuivat vain niiden äännearvoihin, ei historiaan.

Vokaalikirjainten luonnolliset nimet

Vokaalien osalta on varsin luonnollinen ja yleinen käytäntö se, että vokaali itsessään, yleensä selvyyden vuoksi puolipitkäksi tai pitkäksi äännettynä, on oma nimensä. Sanomme aa, ee jne. Samoin sanoivat jo muinaiset roomalaiset.

Jonkin kielen kannalta vierailla vokaalikirjaimilla on kuitenkin muunkinlaisia nimiä, usein alkuperään viittaavia. Varsin usein Y-kirjaimen nimi eri kielissä tarkoittaa kreikkalaista I:tä, esimerkiksi espanjassa i griega. Mekin puhumme Å:sta ruotsalaisena o:na ja Ü:stä saksa­lai­se­na y:nä.

Konsonanttikirjainten nimiin apuvokaaleja

Konsonanttia ei voi ainakaan helposti lausua sellaisenaan, joten mukaan otettiin jokin vokaali avuksi. Roomalaiset käyttivät klusiileja (umpiäänteitä) tarkoittavien kirjainten nimissä pitkää e-äännettä klusiilin jäljessä. Niinpä kirjainten B, C, D, G, P ja T nimet olivat (suomalaisittain kirjoitettuina) bee, kee, dee, dee, gee, pee ja tee. Koska klusiilille on ominaista äänne-elinten sulkeuma, joka laukeaa, oli luonnollista, että apuvokaalia käytettiin sen jäljessä eikä edellä. Vokaalin pituus johtui latinan sanojen äännerakenteesta: latinassa ei ollut sanaa, joka koostuisi vain konsonantista ja lyhyestä vokaalista. Epäselvempää on, miksi käytettiin juuri e:tä, mutta joka tapauksessa näiden kirjainten nimet ovat säilyneet nykysuomeen asti. Tosin C:n nimi on muuttunut muotoon see niiden äänteenmuutosten takia, joista kerrotaan C:n tarinassa. – Englannin kielessä pitkä e on yleisesti muuttunut pitkäksi i:ksi, joten esimerkiksi BBC luetaan (suomalaisittain kirjoitettuna) bii bii sii.

Kuitenkin K ja Q, jotka olivat k-äänteen merkkejä C:n ohella, saivat nimet kaa ja kuu, koska K:ta käytettiin A:n edellä ja Q:ta O:n ja U:n, myöhemmin vain U:n edellä (ks. C:n tarinaa). Koska kirjaimet ääntyivät samoin, piti nimet erottaa toisistaan käyttämällä eri vokaaleita. Nimi kaa on säilynyt mm. saksassa ja K:ta vastaavan kyrillisen merkin nimessä. Kirjaimen H alkuperäinen nimi oli haa, kenties K:n nimen vaikutuksesta. Nimien muuttuminen muotoihin koo ja hoo johtunee ruotsissa tapahtuneesta äänteenmuutoksesta, jossa pitkä a-vokaali muuttui o:ksi (vrt. Å:n tarinaan).

Kun V tuli käyttöön U:sta erillisenä kirjaimena, konsonantin merkkinä, se sai nimen vee klusiilien nimien mallin mukaan. Sen sijaan J-kirjaimen nimeksi tuli jii. Se perustuu I-kir­jai­men nimeen. Koska varsin pitkään J oli vain I:n muunnelma, jota käytettiin silloin, kun oli luettava j, oli luonnollista käyttää I:n nimeä niin, että alkuun lisättiin j-äänne.

Kirjaimet F, L, M, N, R ja S eivät aiheuta ääntämisväylän sulkeutumista, ja ne voidaan lausua itsenäisinäkin ainakin pidentämällä niitä (ff, ll jne.), joskin vaivoin. Ääntämisen helpottamiseksi lisättiin alkuun e-vokaali. Sen voi ajatella syntyneen siten, että yrittäessään sanoa f tai ff ihminen luonnostaan vetää kunnolla henkeä ja päästää ilmaa ulos ennen f-äänteen muodostamista. Tällöin jo syntyy eräänlainen vokaali. Nimet ef, el, em, en, er ja es ovat säilyneet useimmissa latinalaista kirjaimistoa käyttävissä kielissä, ja äännearvoltaan vastaavilla kyrillisillä kirjaimilla (Ф, Л, М, Н, Р, С) on samat nimet.

Suomessakin käytetään usein nimiä ef jne., mutta niitä saatetaan pitää hienosteluna. Kansanomaiset nimet ovat tyyppiä äf tai äffä. Tämän taustalla on ehkä se, että ruotsin kielessä äännettiin näissä nimissä väljä, ä:tä muistuttava e tai kenties jopa ä. Useimpien muiden kielten mukainen e:llinen ääntämys alkoi yleistyä suomessa 1900-luvun alkupuolella, kenties siksi, että yhä suurempi osa väestöstä oppi vieraita kieliä. Toisaalta se alkoi väistyä 1960-luvulta alkaen, kun ruvettiin opettamaan ä:llistä ääntämystä suomalaisempana. Suomalaisemmuus on siis kovin suhteellista, mutta ä:llisiä muotoja voi suosia niiden perinteisyyden takia. Tosin joissakin yhteyksissä e:llinen asu sopii selvästi paremmin vokaalisointuun. Esimerkiksi USA on helpompi lukea uu es aa kuin uu äs aa.

Sellaisesta nimestä kuin äf päädyttiin asuun äffä, kun konsonantti selvyyden vuoksi lausuttiin vahvana ja pitkänä ja loppuun lisättiin ääntämisen helpottamiseksi vokaali, joka on sama kuin nimen alussa. Loppu-ä säilyi silloinkin, kun siirryttiin e-alkuisiin muotoihin: effä.

X-kirjain sai latinassa nimen eks edellä mainittujen kirjainten mallin mukaan. Niiden tavoin senkin nimi päätyi suomessa muotoon äks tai äksä.

Z-kirjaimelle, joka ei alkujaan kuulunut latinan aakkostoon, lainattiin nimi kreikasta. Nimi kirjoitettiin zēta, mutta z:n ääntämys on kiistanalainen (ks. Z:n tarinaa). Joka tapauksessa siihen perustuu suomalainen nimi, joka on tset tai tseta tai (etenkin aiemmin) set tai seta.

Eri kirjainten tarinoissa kerrotaan myös niiden nimien erikoisuuksista. Niistä käytännössä ongelmallisin on se, että W-kirjain luetaan suomessa yleensä samoin kuin V, siis vee. Vain WWW:n alkuaikoina saattoi kuulla radiosta tarkan mutta kovin kömpelön lukutavan kaksoisvee kaksoisvee kaksoisvee. Ongelma syntyy siitä, että kun sana kuullaan kirjaimittain luettuna, ei aina ole suinkaan selvää, miten vee pitäisi tulkita.

Vieraiden kirjainten nimet

Suomen kielen varsinaiseen kirjoitusjärjestelmään kuulumattomien kirjainten nimet ovat yleensä lainasanoja. Ne ovat usein melko vakiintumattomia. Monikaan, jolle islannin kirjaimet þ ja ð ovat jossain määrin tuttuja, ei tunne niiden nimiä thorn ja eth. Tällaisten nimen äänneasukin vaihtelee.

Tarkkeellisten kirjainten kuten é nimiä käsitellään erikseen tarkkeiden yhteydessä. Nämäkin nimet ovat vakiintumattomia, mutta luontevin nimeämistapa koostuu kirjoituksessa tarkkeen nimestä ja peruskirjaimesta yhdyssanaksi yhdistettyinä, esimerkiksi akuutti-e. Tällöin tietysti peruskirjain luetaan edellä kuvattuun tapaan (esim. ee).

Vieraiden lyhenteiden kirjaimet

Alkukirjainlyhenne, joka on muodostettu vieraan kielen sanoista, luetaan suomea puhuttaessa yleensä lausumalla kirjainten suomenkieliset nimet. Vaikka lyhenne FTP on peräisin englannin sanoista, se luetaan äf tee pee eikä ef tii pii.

Tosin muutamat harvat lyhenteet kuten BBC on totuttu lukemaan englannin mukaan (bii bii sii). Joissakin tapauksissa lukutavat kilpailevat keskenään: CIA luetaan yleensä see ii aa, mutta ääntämys sii ai ei on myös melko tavallinen.

Joskus ruotsinkielisen ilmauksen lyhenne kuten LO luetaan ruotsin mukaan (el uu). Muiden kielten osalta vastaava – esimerkiksi venäjänkielisen nimen lyhenteen KGB lukeminen kaa gee bee – on harvinaisempaa ja koetaan helposti keikaroinniksi.

Foneettiset nimet

Kirjaimille on annettu myös ns. foneettisia nimiä, joita käytetään, kun sana luetaan ääneen kirjain kirjaimelta esimerkiksi puhelimessa tai radioviestinnässä. Englannin kielessä käytetään nimitystä phonetic alphabet, mutta kyse ei ole mistään IPAan verrattavasta aakkostosta vaan tavallisten aakkosten nimistä. Koska esimerkiksi tavalliset nimet pee, tee ja vee eroavat toisistaan vain alkuäänteeltään, ne ovat hankalia silloin, kun pitää kertoa sanan tarkka kirjoitusasu huonoissa kuuluvuusoloissa. Tämän takia ruvettiin käyttämään kirjaimen nimenä jotakin tunnettua sanaa, joka alkaa tällä kirjaimella.

Kansainvälisesti tunnetuin on ns. Alpha Bravo -nimistö, joka on kehitetty englannin­kieli­ses­sä maailmassa: Alpha Bravo Charlie Delta Echo Foxtrot Golf Hotel India Juliet Kilo Lima Mike November Oscar Papa Quebec Romeo Sierra Tango Uniform Victor Whiskey Xray Yankee Zulu. Siitä on jonkin verran toisistaan poikkeavia muunnelmia. Suomessa käytetyin nimistö on: Aarne Bertta Celsius Daavid Eemeli Faarao Gideon Heikki Iivari Jussi Kalle Lauri Matti Niilo Otto Paavo Kuu (= Q) Risto Sakari Tyyne Urho Vihtori Viski (= W) Äksä Yrjö Tseta (= Z) Åke Äiti Öljy.