2.1 Seemiläisestä latinalaiseen kirjaimistoon

Aakkoskirjoituksen synty Lähi-idässä

Kirjaimistomme juuret ovat Lähi-idässä, jossa jokin seemiläistä kieltä puhuva kansa kehitti kirjaimiston lähes neljätuhatta vuotta sitten, joskus vuoden 1900 eKr. tietämissä. Sen alkujuuret ovat ilmeisesti osittain egyptiläisissä hieroglyfeissä, mutta muinaisseemiläinen kirjaimisto oli silti erikoislaatuinen keksintö – maailmanhistorian tärkeimpiä. Seemiläisiä kieliä ovat nykyisin puhutuista kielistä muun muassa arabia ja heprea.

Aiemmin oli käytetty sanamerkkejä, jotka olivat alkujaan merkitystään esittäviä kuvia. Niistä oli kehittynyt tavumerkkejä ja osittain kirjainmerkkejäkin. Sanaa saatettiin käyttää sanan alussa olevan äänteen merkkinä etenkin silloin, kun piti kirjoittaa erisnimiä ja käsitteellisiä sanoja, joiden esittäminen kuvin ei oikein onnistunut. Tämä on verrattavissa siihen, että käyttäisimme vaikkapa kalaa esittävää kuvaa k-äänteen merkkinä, aaltoviivaa a-äänteen merkkinä ja niin edelleen.

Muinaisseemiläiselle kirjaimistolle oli kuitenkin luonteenomaista se, että se käytti vain äännettä tarkoittavia merkkejä, kirjainmerkkejä. Oli vain yksi tapa kirjoittaa sana, sen sijaan, että voisi käyttää kirjain-, tavu- ja sanamerkkejä erilaisina yhdistelminä. Yksinkertaisuus teki kirjaimistosta helposti opittavan ja johdonmukaisen. Tämän ansiosta myös muut kansat saattoivat omaksua sen ja muokata sitä niin, että se sopi eri kielten kirjoittamiseen.

Leviäminen ja muuttuminen

Seemiläinen kirjaimisto levisi eri kansojen käyttöön, ja siitä kehittyi monia muunnelmia. Aluksi sitä käytettiin vain seemiläisten kielten kirjoittamiseen, myöhemmin myös muiden, jolloin siihen tarvittiin muutoksia.

Heprealainen aakkosto, jota käytetään heprean ja jiddišin (juutalaissaksan) kir­joit­ta­mi­seen, alkaa kirjaimilla alef א, bet ב ja gimel ג, jotka ovat suhteellisen lähellä alku­peräi­siä muotoja. Isompia muutoksia on tapahtunut arabialaisessa aakkostossa, jota käytetään arabian, persian ja useiden muiden kielten kirjoittamiseen. Arabialaiset aakkoset ovat kehittyneet kauniiseen käsin kirjoittamiseen sopiviksi, ja painotekstissäkin kirjaimet yleensä liittyvät toisiinsa kuten käsialakirjoituksessa. Tämän takia kirjaimista on erilaisia muotoja, joita käytetään tarkkojen sääntöjen mukaan. Arabialaisten kirjainten ns. itsenäisiä muotoja, joita käytetään mainittaessa kirjain erikseen, ovat esimerkiksi seuraavat: alif ا, bāʾ ب ja jīm ج. Viimeksi mainittu vastaa gimeliä ja on latinalaisen C:n ja G:n etäinen sukulainen. Esimerkiksi bāʾ-kirjaimen muut muodot ovat ﺑ (sanan alussa), ﺒ (sanan sisällä) ja ﺐ (sanan lopussa).

Seemiläisen kirjaimiston yhdestä muunnelmasta, foinikialaisesta aakkostosta, kehitettiin mm. kreikkalainen aakkosto, josta taas meidän tuntemamme kirjaimet ovat peräisin. Foi­ni­kia­lai­sen aakkoston merkitys johtui siitä, että se levisi laajalle Välimeren alueella foi­ni­kia­lais­ten kauppiaiden ja siirtokuntien kautta. Vaikka foinikialaisten merkit poikkesivat monin tavoin varhemmista muodoista, tässä kirjassa käytetään vanhasta seemiläisestä aakkostosta foinikialaisia nimiä (erään merkintätavan mukaan) ja muotoja: alf 𐤀, bet 𐤁, gaml 𐤂 ym.

Seemiläisestä kirjaimistosta kehittyneitä ovat myös useimmat muut maailman kirjoitus­järjes­tel­mät. Tätä ei useinkaan voi päätellä suoraan merkkien nykyisistä muodoista. Esi­mer­kik­si armenialaiset kirjaimet (Ա, Բ, Գ…) näyttävät hyvin erilaisilta kuin seemiläiset alku­muoton­sa. Vanhoista teksteistä voidaan kuitenkin päätellä, miten merkit ovat kehittyneet.

Maailman kirjoitusjärjestelmät ovat kehittyneet lähinnä viidestä perusjärjestelmästä: sumerilaisesta nuolenpääkirjoituksesta, egyptiläisistä hieroglyfeistä, Etelä-Amerikan mayojen kirjoituksesta, kiinalaisista kirjoitusmerkeistä ja muinaisseemiläisistä kirjaimista. Muinais­seemi­läi­nen kirjoitus siis muodostaa perustan useimmille nykyisille järjestelmille, kun taas kiinalaisia merkkejä eri muodoissaan käytetään melko harvojen mutta puhujamääriltään osittain hyvinkin suurten kielten kirjoittamiseen.

Vähittäin kehittyneiden kirjoitusjärjestelmien lisäksi on olemassa joitakin erikseen kehitettyjä järjestelmiä. Useimmat niistä ovat jääneet kehittäjiensä omaan käyttöön tai enintään pienen piirin harrastukseksi. Laajaan käyttöön tuli kuitenkin korean kieltä varten kehitetty hangul-järjestelmä, jolle ei voida osoittaa mitään selvää esikuvaa.

Vakiintumista ja vaihtelua

Kirjainmerkit ovat usein muunnelleet paljonkin, mutta kirjoitettujen tekstien merkityksen lisääntyessä alkoivat kirjainten muodot vakioitua. Lisäksi vaikka kirjainten muodoissa on edelleen vaihtelua, myös pelkän vaihtelun tuomiseksi esimerkiksi painoteksteihin, on itse kirjaimisto, kirjainten valikoima, hidas muuttumaan. Sama koskee sanojen kirjoitusasua, sillä kirjoitetun kielen syntymisen jälkeen alkaa kirjakieli yleensä eriytyä puhekielestä. Ääntämys muuttuu, kirjoitusasu ei, jolloin kirjoituksen ja ääntämyksen suhde voi muodostua yhtä mutkikkaaksi kuin englannissa – tai aikanaan mutkikkaammaksikin.

Onkin tärkeää huomata, että useimpia kirjoitusjärjestelmiä ei ole suunniteltu. Poikkeuksia muodostavat lähinnä uudella ajalla kehitetyt järjestelmät, jotka esimerkiksi lähetyssaarnaaja tai kielentutkija on luonut jonkin aiemmin kirjoittamattoman kielen tarpeisiin. Useimmat järjestelmät ovat kehittyneet vähitellen, ja siksi niissä on epäjohdonmukaisuuksia. Harvat kirjoituksen piirteet voidaan osoittaa yhden miehen tai työryhmän kehittämiksi. Kun kieltä ruvetaan kirjoittamaan, otetaan yleensä pohjaksi toisen kielen järjestelmä, johon tehdään välttämättömiltä tuntuvia muutoksia. Myöhemmin pienetkin uudistukset kohtaavat usein kovaa vastarintaa. Suomen kieli on oikeastaan poikkeus tästä, koska alkuperäistä, Agricolan kehittämää kirjoitusjärjestelmää uudistettiin myöhemmin vaiheittain yhä johdon­mukai­sem­mak­si.

Mistä vokaalit?

Myös kreikkalaiset kehittivät oman aakkostonsa, joka perustui seemiläisen aakkoston foinikialaiseen muunnelmaan. Kirjainten muodot muuttuivat eri tavoilla, osittain äänne­arvot­kin. Lisäksi kreikkalaiset kehittivät kolme lisäkirjainta, fii Φ, khii Χ ja psii Ψ, mer­keik­si kon­so­nan­teil­le, joille ei ollut merkkejä. Niiden alkuperä on epäselvä ja kiistan­alai­nen. Joka tapauk­ses­sa ne lisättiin merkistön loppuun yhdessä oomegan Ω kanssa.

Vielä suurempi ongelma oli, että seemiläisessä kirjaimistossa oli vain konsonanttimerkit. Konsonanttikirjoitus sopi melko hyvin seemiläisten kielten luonteeseen, koska vokaalit eivät yleensä muuta sanan perusmerkitystä, vaan niillä osoitetaan mm. kieliopillisia suhteita. Esimerkiksi konsonanttiyhdistelmä, joka vastaa latinalaisia kirjaimia ”ktb”, esiintyy kir­joit­ta­mis­ta ja sen tuotteita (kuten kirjoja) tarkoittavissa sanoissa. Vokaaleilla täsmennetään merkitystä, mutta vokaalit ovat yleensä kieltä osaavan pääteltävissä lause- ja asiayhteydestä. Muinaisseemiläiseen kirjoitukseen perustuvassa arabialaisessa ja heprealaisessa kir­joi­tuk­ses­sa ei edelleenkään merkitä lyhyitä vokaaleita kuin erikoistapauksissa. Sen sijaan pitkät vokaalit merkitään konsonanttikirjaimista kehittyneillä merkeillä.

Kreikan kielessä vokaaleilla on toisenlainen merkitys. Vokaalin vaihtaminen toiseksi muuttaa usein sanan merkityksen kokonaan kuten suomessakin, jossa ”kala”, ”kela”, ”kulu” ja ”kilo” ovat aivan eri sanoja. Niinpä kreikkalaiset joutuivat kehittämään merkit myös vokaa­leil­le. Vokaaleita ei voinut ostaa, mutta ei niitä aivan tyhjästäkään keksitty.

Tyypillinen on kreikan aakkosten ensimmäisen kirjaimen alfan (A, α) tarina. Tällä kir­jai­mel­la on kreikassa suunnilleen sama äännearvo kuin esimerkiksi suomessa lati­na­lai­sel­la A-kirjaimella, joka on alfan suora seuraaja. Alfa kuitenkin kehittyi muinaisseemiläisestä alf-kirjaimesta, joka ei suinkaan tarkoittanut vokaalia, vaan konsonanttia, eräänlaista kurkkuäännettä. Koska tätä konsonanttia ei kreikassa esiinny, sen merkki otettiin uusiokäyttöön. Tähän mahdollisesti vaikutti se, että mainittu konsonantti esiintyy seemiläisissä kielissä usein sanan alussa niin, että sitä seuraa a-äänne.

Muissa seemiläisestä kirjoituksesta kehittyneissä kielissä on vokaalien merkitsemisen ongelma saatettu ratkaista muilla tavoin. Eräs tapa on liittää konsonanttikirjaimeen jokin pieni lisämerkki osoittamaan, mikä vokaali sen jälkeen on äännettävä.

Kun jotakin aakkostoa on ruvettu käyttämään aiemmin kirjoittamattoman kielen kir­joit­ta­mi­seen, on usein muulloinkin törmätty siihen, että kielessä on äänteitä, joihin aakkoset eivät sellaisinaan sovellu. Tällöin on joko annettu kirjaimille uusia äännearvoja tai kehitetty kokonaan uusia merkkejä, yleensä entisten pohjalta.

Kirjoitusjärjestelmien luokittelua

Vokaalimerkkien käyttöönotto merkitsi siirtymistä aakkoskirjoitukseen sanan varsinaisessa merkityksessä. Maailman kirjoitusjärjestelmät voidaan jakaa seuraaviin suuriin pääryhmiin:

Erilaisia kirjoitusjärjestelmiä ei tässä kirjassa käsitellä enempää. Edellä esitetty luonnehdinta kuitenkin auttanee hahmottamaan meille tutun aakkoskirjoituksen asemaa laajemmassa kokonaisuudessa. Kaikessa monimuotoisuudessaan se on vain yksi monista mahdollisuuksista.

Kreikkalaisilta muille kansoille

Kreikkalaisesta kirjaimistosta kehittyivät Italiassa etruskin kielen aakkoset, joista taas latinalaiset aakkoset pääosin muodostuivat. Etruskin kielen ohella puhuttiin nykyisessä Italiassa monia muitakin kieliä, ennen kuin latina syrjäytti ne. Niitä kirjoitettiin saman­tapai­sel­la aakkostolla kuin etruskia, ja niiden kirjaimistoista käytetään yhteisnimitystä muinais­itaali­nen aakkosto (Old Italic Alphabet). Niissä kirjainten muodot ovat paljolti kreikan (ja latinan) aakkosten peilikuvia; tämä heijastaa sitä, että kirjoitussuunta oli oikealta vasemmalle.

Myöhemmin kreikkalaisen kirjaimiston pohjalta kehitettiin kyrilliset aakkoset, joita käytetään muun muassa venäjän kirjoittamiseen. Kyrilliseen kirjaimistoon otettiin kyllä aineksia myös heprealaisesta kirjaimistosta. Esimerkiksi suhu-s:lle, joka ei sisälly kreikan äänteisiin, muodostettiin merkiksi kirjain Ш heprealaisesta suhu-s:n merkistä.

Latinalainen aakkosto alkaa A, B, C, D, kreikkalainen A, B, Γ, Δ ja kyrillinen A, Б, B, Г. Niissä on siis paljon yhtäläisyyksiä, jopa aivan samanlaisia kirjaimia, mutta myös paljon eroja. Monet yhtäläisyydet ovat pettäviä. Esimerkiksi kyrillinen B ei tarkoita b-äännettä vaan v-äännettä, ja kreikkalainen P on rhoo-kirjain, joka on r-äänteen merkki. Paljolti juuri tällaisten ilmiöiden takia merkistöstandardeissa tulkitaan myös esimerkiksi latinalainen A, kreikkalainen A (alfa) ja kyrillinen A eri merkeiksi, joiden sisäiset esitysmuodot ovat erilaiset. Johdonmukaisuuden vuoksi siis keskenään täysin samannäköisetkin aakkoset tulkitaan eri merkeiksi, jos ne kuuluvat kokonaan eri kirjoitusjärjestelmiin.

Seuraava taulukko kuvaa yksinkertaistetusti eräiden kirjainten kehitystä. Mukana on vain joitakin kirjainten perusmuotoja. Todellisuudessa kirjainten muodot vaihtelivat suuresti kunkin aakkoston sisälläkin. Viimeisessä sarakkeessa mainitut kyrilliset kirjaimet eivät siis ole kehittyneet latinalaisista vaan suoraan kreikkalaisista. Foinikialaisten kirjainten nimet ovat Unicode-standardin mukaiset merkkien nimet, kreikkalaisten kirjainten taas suomalaiset nimet.

Kirjoitussuunnan vaihto

Kreikkalaiset vaihtoivat kirjoitussuunnan. Muinaisseemiläisillä aakkosilla kirjoitettiin oikealta vasemmalle, kuten hepreaa ja arabiaa yhä kirjoitetaan. Kreikkalaisetkin käyttivät aluksi tätä tapaa, mutta siirtyivät vasemmalta oikealla kirjoittamiseen, kokeiltuaan välillä myös ns. kyntökirjoitusta, jossa joka toinen rivi kirjoitetaan oikealta vasemmalle ja joka toinen vasemmalta oikealle.

Suunnan vaihtaminen vaikutti myös kirjainten muotoihin. Usein muoto, jossa jonkinlaiset sakarat osoittivat vasemmalle, siis kirjoitussuuntaan, vaihtui peilikuvakseen, jotta sakarat edelleen osoittaisivat kirjoitussuuntaan.

Kirjoitussuunta on tavallaan mitätön tekninen yksityiskohta, mutta sillä on yllättävän laaja vaikutus siihen, miten koemme asioita. Koska kirjoitamme vasemmalta oikealle, ajattelemme automaat­ti­sesti, että tapahtumien kulkua kuvaavat kaaviotkin luetaan niin. Seuraavassa on erikokoisia kirjaimia, ja jos meidän pitäisi kuvata, mitä ne esittävät, niin sanoisimme varmaan jotain kirjainten koon kasvamisesta. Arabialaiseen kirjoitukseen tottunut varmaankin puhuisi pienenemisestä.

o o o o o

Kasvaako vai pieneneekö?