Arkisen asiakirjoittamisen opas, luku 4 Miten kirjoitan sujuvasti:

Lieneekö potentiaalikaan tarpeellinen?

Lauseenvastikkeiden lisäksi on olemassa monia muitakin suomen kielelle ominaisia ra­ken­tei­ta, joita opetuksessa ja ohjeissa usein erityisesti suositellaan. Toki onkin hyvä tuntea äidin­kielen­sä tarjoamia mahdollisuuksia monipuolisesti. Niiden käytössä pitää kuitenkin muistaa kaksi perussääntöä: älä käytä itsetarkoituksellisesti, äläkä käytä, jos et osaa.

Verbien potentiaalimuodot, siis sellaiset kuin ”lienee” ja ”kirjoittanen”, ovat murteissa ja nykyisessä puhekielessä melko harvinaisia. Vanhastaan niitä on käytetty etenkin epäilyä ilmaisevissa kysymyksissä kuten ”Lieneekö se tarpeen?” Vasta myöhemmin potentiaali tulkittiin jonkinlaiseksi yleiseksi todennäköisyyttä ilmoittavaksi muodoksi. Niinpä kirja­kieles­sä saatetaan kirjoittaa esimerkiksi ”saapunee”, vaikka luontevasti puhuessaan miltei jokainen sanoisi ”saapuu kai” tai ”saapuu luultavasti” tai jotain vastaavaa.

Terho Itkonen on kuvannut potentiaalin kirjallisen käytön syntyä seuraavasti:

Potentiaalin mekaaninen käyttö ruotsin torde + infinitiivi -rakenteen vastineena on näet vasta nykysuomen kautena kirjakieleen kelpuutettua käännöslainaa. Vielä E. N. Setälä lauseoppinsa ensi painoksessa 1880 huomautti, että potentiaalia »ei ylimalkaan saa käyttää päälauseissa, vaan ainoastaan sivulauseissa sekä epäilevissä kysymyslauseissa», ja perusteli huomautustaan potentiaalin aidolla kansankielisellä käytöllä: Etköhän jo itsekin huomanne, että olet väärässä; Kun sen tehnet, saat huomenna palkan mieltäsi myöten.
Nykysuomen kahdet kasvot. Julkaistu Suomalainen Suomi -lehdessä v. 1966 ja samana vuonna SKS:n Tietolipas-sarjan numerossa 48 (Nykysuomen tutkimusta ja huoltoa).

Yleisenä todennäköisyyden muotona potentiaali on sikäli huono keino, että sen merkitys on erittäin väljä. Käyttämällä sen asemesta sellaisia adverbeja kuin ”kai”, ”ehkä”, ”luullakseni”, ”mahdollisesti” tai ”todennäköisesti” voit ilmaista vivahteikkaammin, mitä oikein tarkoitat. Sellaisessa ilmaisussa kuin ”lienee kai” sanotaan epävarmuus kahteen kertaan, mikä ei minusta ole suurikaan synti, mutta kielenoppaat suhtautuvat siihen kielteisesti.

Syynä potentiaalin käyttöön voi olla lyhyys: epävarmuus voidaan ilmaista pelkällä tai­vu­tus­muo­dol­la. Mutta esimerkiksi ilmaisu ”on kai” vaatii yhtä monta merkkiä kuin ”lienee”. Kenties jotkut välttävät sanan ”kai” käyttöä, koska pitävät sitä arkisena, ja muut epävarmuutta ilmaisevat adverbit ovat pitempiä. Mutta onko epävarmuutta syytäkään ilmaista kovin lyhyesti ja huomaamattomasti? Onko järkevää, että kirjoittaja ilmaisee epäilyksensä vain käyttämällä muotoa ”tullee” eikä ”tulee”? Kansanomaisen kielen epäileväisissä kysymyksissä, joihin edellä viitattiin, potentiaalissa oleva verbi on yleensä heti virkkeen alussa ja siten painokkaana, jolloin kuulija helpommin huomaa potentiaalin käytön.

Raija Konttinen kertoo kirjassaan Nykysuomen käyttöopas:

Varsinkin liike-elämässä potentiaalia pyritään käyttämään jonkin laisena kohte­liai­suus­muo­tona lieventämässä pyyntöä tai kehotusta. Mutta potentiaalin sävy ’mahdollinen, otaksuttava’ ei ilmaise kohteliaisuutta, pikemminkin välin­pitä­mät­tö­myyt­tä, yli­mal­kai­suut­ta.

Konttisen käsitykseen on helppo yhtyä. Ilmaisu ”Lähettänette vastauksenne – –” tuskin on kohteliaampi kuin ”Pyydämme Teitä lähettämään vastauksenne – –”. Lisäksi potentiaalin käyttö on epäselvempää: potentiaalin yleisimmän nykymerkityksen mukaan se ilmaisisi toiminnan todennäköiseksi, otaksuttavaksi, luultavaksi, ja tämähän on aivan eri asia kuin pyytää jotakin.

Koska potentiaali on puheessa harvinainen sija, sitä ei suomea äidinkielenään puhu­va­kaan osaa muodostaa virheettömästi ilman erillistä opettelua. Virheet sen käytössä ovatkin aika tavallisia. Tyypillisiä virheitä ovat sellaiset kuin ”tullenee” (p.o. ”tullee”) ja varsinkin ns. passiivimuotojen virheet, esim. ”kirjoitettanee” (p.o. ”kirjoitettaneen”) Lisäksi sellainen potentiaalimuoto, jonka tuottaminen vaatii kirjoittajalta tietoista ponnistusta ja ehkä kirjoista tarkastamistakin, tuskin on lukijalle kovin luonteva ja helposti avautuva.

Potentiaalimuodoista tavallisin lienee ”lienee”. Nykyisin monet tuntuvat pitävän sitä ad­ver­bi­na ja kirjoittavat esimerkiksi ”lienee on”. Kun tavallisinkin potentiaali­muotokin siis on on­gel­mal­li­nen, niin olisikohan syytä olla kokonaan käyttämättä potentiaalia asiateksteissä?

Potentiaaliakin harvinaisempia verbinmuotoja ovat refleksiivisen taivutuksen muodot kuten ”loihe” ja ”heittihe”, jotka saattavat olla jotenkuten tuttuja Kalevalan kielestä. Niitäkin ovat jotkut suosineet asiateksteissäkin. Ehdoton kantani on, että refleksiivisen taivutuksen muotoja ei saa käyttää asiateksteissä. Sama koskee sellaisia runokielessä muinoin käytettyjä imperatiivisia verbinmuotoja kuin ”ollos” ja ”tullos”.

Myös eräät substantiivien taivutusmuodot ovat varsin harvinaisia sujuvassa puhe­kieles­sä. Abessiivimuotojen kuten ”kirjatta” asemesta käytetään sellaisia rakenteita kuin ”ilman kirjaa”. Instruktiivimuotojen kuten ”komennoin” asemesta käytetään sellaisia ilmaisumuotoja kuin ”komennoilla” tai ”komentojen avulla”. Tämä ei kuitenkaan koske vakiintuneita sanontoja kuten ”muitta mutkitta” tai ”käsin”, jotka lähenevät luonteeltaan adverbeja, eikä verbin­muoto­ja kuten ”kirjoittamatta”. Kirjoituksessakaan ei yleensä kannata käyttää puhe­kielel­le aivan outoja muotoja.