Yleisesti sääntöjen tarkoitus on parantaa elämän laatua esimerkiksi tekemällä asioita mukavammiksi tai luotettavammiksi taikka lisäämällä työn tuottavuutta. Jos säännöt eivät palvele tarkoitustaan, niitä on rikottava. Kannattaa kuitenkin olla varovainen sääntöjä rikkoessaan: sääntö voi olla hyväksi, vaikka minä en sitä nyt näekään. Lisäksi sääntöjen rikkomisesta voi saada rangaistuksen.
Kirjoittamisen säännöt ovat harvoin sellaisia lakeja, joiden rikkomisesta joutuu vankilaan. Koulussa kirjoittamissääntöjen rikkomisesta voi saada rangaistuksen huonon numeron muodossa. Elämässä tilanne on toinen. Jos kirjoituksellasi saat viestin välitetyksi lukijoille, ei yleensä kuulu kellekään muulle arvostella tekstiäsi. Arvostelua voi tulla, mutta siitä ei tarvitse välittää. Poikkeuksia toki on, mutta ne ovat harvinaisia. Kirjoittajan kannattaa siis yrittää päästä eroon siitä omaan mieleen sisäistetystä äidinkielenopettajasta, joka jakelee virhepisteitä.
Sääntöjen harkittu ja huolellinen rikkominen voi olla hyvä tehokeino kaunokirjallisuudessa, mutta myös asiakirjoittamisessa, jossa tosin teho ei tarkoita taiteellista vaikutelmaa vaan viestin perillemenon tehostamista. Esimerkiksi se sääntö, että kovin lyhyitä virkkeitä pitäisi välttää, on useimmiten ihan hyvä. Sama koskee sääntöä, jonka mukaan sanojen pitäisi muodostaa kunnollisia kieliopillisia lauseita. Joskus kumminkin kannattaa rikkoa näitä sääntöjä. Harkitusti.
Hyvä nyrkkisääntö on, että jos ymmärrät, miksi sääntö on annettu, voit myös arvioida, pätevätkö sen perustelut omassa kirjoittamistilanteessasi. Jos et ymmärrä, on viisainta olettaa, että tilanne kuuluu siihen enemmistöön, jossa sääntö on noudattamisen arvoinen, perusteltu.
Sääntöjä ovat myös erilaiset opit kirjallisten esitysten rakenteesta. Oppeihin kannattaa suhtautua vakavasti, mutta ei liian vakavasti. Monet vielä muistavat sellaisen ainekirjoitussäännön, että aineessa pitää olla aloitus ja lopetus, ja ihmiset saattavat hikoilla ankarasti vääntäessään väkisin aloitusta ja lopetusta juttuun, joka ei sellaisia tarvitse. Asiatekstin voi hyvin usein aloittaa menemällä suoraan asiaan ilman mitään johdatteluja ja selittelyjä, jotka saattavat vain ärsyttää lukijaa. Jutun voi myös lopettaa ilman loppulausetta: juttu loppuu, kun asiat loppuvat.
Asiatekstin kirjoittamisen tehtävä ei ole viihdyttää kirjoittajaa eikä oikeastaan lukijaakaan vaan välittää viesti kirjoittajalta lukijalle. Siksi asiatekstin pitää olla asiallista, ei siis tunnepitoista, ei kirjoittajan persoonaa korostavaa, ei kovin tuttavallista eikä humoristista. Tämä on hyvä sääntö, mutta joskus sitä pitää rikkoa.
Viestin saattaa saada paremmin perille rikkomalla harkitusti tyylisääntöjä. Jos kuivakkaan asiallisen tekstin virrasta yhtäkkiä hyppää lukijan silmille lause ”Äläkä urvelo unohda kirjoitussuojata levykettä”, viesti jäänee paremmin mieleen. Eri asia on, millaisissa yhteyksissä tällaisia tehokeinoja kannattaa käyttää. Huumoriakin voi joskus viljellä, kunhan siinä on tyyliä ja kunhan tyhmällekin lukijalle on ilmeistä, mikä on asiaa ja mikä vitsi. Erityisesti kannattaa muistaa, että ironia hyvin harvoin sopii asiatyyliin ja että ne, jotka ironiaa harrastavat, ovat yleensä niitä, jotka eivät tätä vaikeaa taiteen lajia hallitse.
Kirjoittamisessa, kuten kaikessa ihmisen toiminnassa, on kyllä aina tunteita mukana. Tunteita ei pidä tukahduttaa, mutta kaikkia tunteita ei tarvitse joka tilanteessa näyttää. Jos asiaa kirjoittaessasi annat tunteidesi näkyä, lukija voi häiriintyä, koska hänen tunteensa ovat toiset ja koska hän on kiinnostunut asiastasi, ei tunteistasi. Jos vaikkapa esittelet kolmea vaihtoehtoista laitetta tai ohjelmaa, kerro niiden ominaisuuksista sen sijaan, että kertoisit tunnepitoisesti, mistä vaihtoehdosta itse pidät. Lukijalla voi olla erilaiset tarpeet ja arviointiperusteet kuin sinulla. Erityisesti jos sinulla on kielteisiä tunteita asiaa tai lukijakuntaa kohtaan, älä kirjoita, ellei ole aivan pakko. Seuraavana päivänä tunteesi saattavat olla kirjoittamiselle suotuisammat.