Onko kansa he? Eräs pronominiongelma

Diplomikielenkääntäjä Helena Vepsäläinen lähetti kesällä 1992 kielitoimistoon laajan ky­sy­myk­sen pronominin käytön ongelmista. Kysymyksen ydin oli, voidaanko kollektiivi­sanaan, siis yksikölliseen, useaa tarkoittavaan substantiiviin, viitata monikollisella pronominilla. Voidaanko esimerkiksi sanaan kansa viitata pronominilla he? Suomen kielen lautakunta käsitteli asiaa 28.9.1992 puheenjohtajansa apulaisprofessori Päivi Rintalan alustuksen pohjalta. Julkaisemme seuraavassa pääosan kysymyksestä sekä alustuksen ja kieli­lauta­kunnan kannan.

Kysymys

Voiko yksikölliseen substantiiviin viitata monikkomuotoisella pronominilla, kun tar­koi­te­taan ryhmän yksilöitä kutakin erikseen, esimerkiksi kansa – he?

Kielioppaiden kanta vaikuttaa ehdottomalta, mutta perusteet eivät tunnu aivan var­moil­ta. Asiaa on käsitelty Kielikellossa 4 (1971, s. 8–9), mutta ohjeissa käytetään esimerkiksi seu­raa­via ilmauksia: ”Tätä pidetään virheenä”, ”ei yksiköllinen kunnolla sovi”, ”Epä­var­mem­pi on käytäntö”, ”Käy päinsä sanoa”, ”Hyväksyttävältä tuntuu”, mikä herättää aja­tuk­sen siitä, että kyseessä voisi olla keinotekoisesti luotu sääntö.

Nykysuomen käsikirjassa (kolmas uudistettu laitos 1991, s. 46–48) käsitellään ensin kor­re­laa­tin (vasteen) numerusta relatiivipronominin osalta, mikä ei juuri tuotakaan vai­keuk­sia. Kirjassa on myös esimerkki (s. 48) kollektiivisanaan viittaamisesta: ”Yleisön mie­len­kiin­to laimenisi pian, jos he eivät (po. jos se ei) millään tavoin voisi osallistua yleisten asioi­den kä­sit­te­lyyn.” Samassa kirjassa (s. 142) sanotaan: ”Vanhassa kirjakielessä ja nykyi­sis­sä­kin kan­san­mur­teis­sa on yleistä, että ryhmäsanan (kansa, joukko, väki jne.) ollessa sub­jek­ti­na on pre­di­kaat­ti monikossa, esim. ’Ja kansa näit (= näkivät) hänen matkustavan ja moni tunsit (= tun­si­vat) hänen’ (Agricola). ’Vihittyä menevät nuori pariskunta kumpikin kotiinsa’ (Ahlqvist). Nykyisessä yleiskielessä ei suvaita tällaista epäsäännöllisyyttä. Näissä­kin tapauksissa on pre­di­kaa­tin oltava yksikössä, koska subjekti on muodoltaan yksiköllinen (siis po. kansa näki, moni tunsi, menee nuori pariskunta). Näin ollen seuraavakin lause on virheellinen: ’Suurin osa todellisista asunnon­tarvitsijoista ovat nuoria pareja’ (po. on nuoria pareja). Myös sana kumpikin vaatii yksiköllistä predikaattia, vaikka se merkitseekin samaa kuin monikollinen molemmat. Virhe-esimerkki: ’Kumpikin tulevat (po. tulee) epäilemättä olemaan talous­elä­mäm­me lähivuosien vaikeimpia pulmia.’” Verbin monikkomuoto ei nyky­kie­les­sä edes kuu­los­ta oikealta, joten se ei tuota ongelmia. Pronomineista ei tässä yh­tey­des­sä puhuta, mutta pe­rus­tuu­ko sääntö monikollisen pronominin käytöstä viittaa­mas­sa kollektiivi­sanaan jollakin ta­voin tämän vanhan kirjakielen tai murteiden piirteiden vält­tä­mi­seen?

Paavo Pulkkinen on käsitellyt asiaa yksityiskohtaisesti vuoden 1989 Virittäjässä (s. 593–595), ja hänen kokoamansa esimerkit osoittavat, että tällainen viittaaminen yksikölliseen substantiiviin monikkomuotoisella pronominilla on puhekielessä jokseenkin yleistä ja yksi­selitteistä. Hänen esittämänsä korjaukset ovat tietenkin paikallaan ja artikkeli on täyttä asiaa, mutta säännön ehdottomuus hieman askarruttaa.

Myös Kirkkoraamattu (KR) vuodelta 1938 käyttää he-pronominia viittaamaan yksi­köl­li­seen substantiiviin. Raamatunkäännöskomitean ehdotuksessa (RKK) on noudatettu ny­kyi­sin voimassa olevaa sääntöä ja tehty sen mukaisia ratkaisuja. Vertailun vuoksi pari esi­merk­kiä. 2. Moos. 16:1: ”Sitten he lähtivät, koko Israelin kansa, liikkeelle Eelimistä” (KR). ”Sitten israelilaiset lähtivät liikkeelle Elimistä” (RKK). Muutos on tietenkin näppärä ja ihan oikein, mutta koko-sanan painoarvo häviää. Onhan vaikuttavampaa sanoa: ”Koko Ro­ma­nian kansa kärsi tästä julmuudesta” kuin: ”Romanialaiset kärsivät tästä jul­muu­des­ta”. 2. Moos. 18:19: ”Ole sinä kansan edusmies Jumalan edessä, ja saata sinä sen asiat Jumalan eteen. Ja opeta heille säädökset ja lait” (KR). ”Edusta sinä kansaa Jumalan edessä ja tuo sen kiistat Jumalan eteen. Neuvo kansalle tarkoin säädökset ja lait” [substantiivi toistettu, voi johtaa tau­to­fo­niaan] (RKK).

Sitten arkipäiväisempi esimerkki: ”Aviopari saapui Kennedyn lentokentälle. Sieltä se lähti Hiltonin hienostohotelliin, jossa se nautti runsaan päivällisen” tuntuu teennäisemmältä kuin ”Aviopari saapui Kennedyn lentokentälle. Sieltä he lähtivät Hiltonin hienostohotelliin, jossa he nauttivat runsaan päivällisen”. Tässä monikollinen substantiivi voisi antaa jopa väärän ku­van, esimerkiksi etteivät puolisot tulleetkaan yhdessä: ”Aviopuolisot saapuivat Kennedyn len­to­ken­täl­le. Sieltä he lähtivät Hiltonin hienostohotelliin, jossa he nauttivat runsaan päi­väl­li­sen”. ”Mies ja hänen vaimonsa” on erisävyinen kuin aviopari, samoin ”Aviomies ja -vaimo” ja ”Mies ja vaimo”, jotka eivät myöskään välttämättä kerro, että he olivat naimisissa juuri tois­ten­sa kanssa. ”Jonesit saapuivat – –” on tietenkin mahdollinen, mutta sukunimeä ei teks­tis­sä välttämättä mainita.

On selvää, että relatiivipronominin täytyy noudattaa korrelaatin lukua, joten emme voi sa­noa: ”Kansa, jotka olivat paljain päin.” Mutta esimerkiksi kokonaisuus ”Torilla oli paljon kan­saa. Monet heistä olivat paljain päin” on paljon luontevampi kuin ”Torilla oli paljon kan­saa. Monet siitä olivat paljain päin” tai ”Torilla oli paljon kansaa. Monet ihmisistä olivat pal­jain päin” tai ”Torilla oli paljon kansaa. Monet siihen kuuluvista olivat paljain päin”.

Mielenkiintoinen ja luonteva on myös Sirkka Hämäläisen viittaus keskuspankkiin Suo­men Kuvalehdessä (10.4.92 s. 26): ”On keskeistä, että me emme ole itse poliittisen pelin osapuoli.” Miten muuten hän saisi välitettyä tiedon siitä, että hän itse kuuluu kes­kus­pank­kiin?

Tällainen viittaustapa on aivan yleinen ja kieliopillisesti hyväksyttävä englannissa, sak­sas­sa ja ruotsissa, joten olisi todella mielenkiintoista tietää tämän säännön historia suomen kie­les­sä. Kääntäjän työtä helpottaisi suuresti, jos ei tarvitsisi aina keksiä monikollista subs­tan­tii­via tai ilmausta ”johonkin kuuluvat” tai ”jotkin ihmiset” tms. Joskushan se käy hel­pos­ti­kin, mutta joskus se on vaikeaa, teksti venyy ja tautofonian vaara on ilmeinen, esi­mer­kik­si jos kor­va­taan englantilainen pronomini ”they” usein substantiivilla ”yhdys­val­ta­lai­set” tai jollakin muul­la kansallisuuden nimellä, jotta siihen voitaisiin myöhemmin viitata pronominilla ”he”.

Toivoisin siis teiltä vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Mistä sääntö, jonka mukaan kol­lek­tii­vi­sa­naan ei koskaan voi viitata monikollisella pronominilla, on saanut alkunsa? Onko se omaksuttu vasta vuoden 1938 jälkeen, ja kuka sen on saattanut voimaan? Onko todella syytä pitää sitä ehdottomana? Jos ei, niin mitkä poikkeukset ovat mahdollisia? Onko aiheesta jos­sa­kin lisätietoja?

Helena Vepsäläinen
diplomikielenkääntäjä

Suomen kielen lautakunta käsitteli edellä esitettyä kysymystä 28. syyskuuta 1992 seuraavan, apulaisprofessori Päivi Rintalan alustuksen pohjalta.

Nykyisten ohjeiden taustaa

Helena Vepsäläinen lähetti kysymyksensä myös minulle henkilökohtaisesti. Voidakseni vas­ta­ta hänen nykyisten ohjeiden alkuperää koskevaan kysymykseensä olen yrittänyt saada sel­vil­le vuosisadan alkupuolen kielen­huolto­kirjallisuuden suhtautumisen kol­lek­tii­vi­subs­tan­tii­viin viittaavan pronominin kongruenssiin.

Pitkään auktoriteettina ja koulukielioppien esikuvana ollut Setälän Suomen kielen lause­oppi (1880) ei kyseisestä pronominin kongruenssitapauksesta puhu mitään. Siinä on vain yleisohje, joka esimerkiksi l0. painoksessa (1922) kuuluu seuraavasti: ”Substantiivinen pronomini taipuu samassa luvussa kuin se substantiivi, jonka asemesta sitä käytetään, mutta sija riippuu pronominin lauseasemasta. Esim. Nuo miehet, joista oli puhe, eivät ole ys­tä­viä­ni.” (S. 88.) Kohtaan ei ole tullut lisäyksiä Matti Sadeniemen tarkistamaan 13. pai­nok­seen (1952). Kyseinen ohje ei siis juonnu Setälän lauseopista.

Kollektiivisubstantiivin ja predikaatin kongruenssin osalta Setälän normi on väljempi kuin nykyinen. Subjektin ja predikaatin kongruenssia koskevan 13. §:n lopussa on nimittäin seu­raa­va muistutus: ”Toisinaan: Joukko koulupoikia, kirjat kainalossa, huutavat ja huijaavat yh­des­sä ajurin kanssa.” (10. painos s. 14.) Muistutus on ennallaan Sadeniemen tarkistamassa 13. painoksessa. E. A. Saarimaa ei puutu tähän kongruenssitapaukseen opaskirjassaan Huonoa ja hyvää suomea (1930) mutta kylläkin Kielenoppaassaan (1947). Siinä annetaan nykyi­sen­lai­nen ohje:

Predikaatti noudattaa kongruenssin puolesta subjektisanan kieliopillista lukua eikä sen merkitystä. Kansanmurteissa voidaan kyllä sanoa: Väki lähtivät, mutta kirjakielessä on väärin: Huomattava osa reserviläisistä ja nostomiehistä ovat unohtaneet ne vähäiset vel­vol­li­suu­det – –; p.o. on unohtanut. (S. 145.)

Oletan, että vaatimus pronominin kongruenssin kategorisesta noudattamisesta on syn­ty­nyt Setälän yleisohjeen ja predikaatin kongruenssia koskevan normin pohjalta, toden­nä­köi­ses­ti opetuskäytännössä. Se näyttää ensiksi ilmaantuvan koululaisille tar­koi­tet­tui­hin kir­joi­tus­op­pai­siin.

Läpi käymistäni opaskirjoista Allan Saratien (1917), Aarne Rossanderin (1920) ja Ida Pekarin (1927) oppaat eivät ensi painoksissaan ota kyseistä asiaa puheeksi. Rossanderin oppaan 3. painoksessa (1925) siitä sen sijaan jo huomautetaan (s. 52). Samoin siihen kiin­nit­tää huomiota Kaarlo Nieminen Ainekirjoituksen opas -nimi­ses­sä kirjassaan 1925. Nie­mi­nen antaa seuraavat ohjeet: ”Jos korrelaattina on yksiköllinen ryhmäsana, on pro­no­mi­ni oleva yksikössä” (s. 98); ”Pron. hän, he eivät voi viitata kollektiiviseen sanaan, vaikkakin se tar­koit­tai­si henkilöitä” (s. 99). Ohjeisiin liittyy virhe-esimerkkejä korjauksineen. Ne edustavat kiis­tat­to­mia tapauksia, joissa korjaukset on helppo hyväksyä.

Vuoden 1935 Virittäjässä saa yliopistomies koulumieheltä nuhteita kyseisen kongruenssin rikkomisesta. Lauri Kettunen oli 1934 julkaissut oppikouluille ja seminaareille tarkoitetun Suomen kieliopin, jota lehtori Lauri Pelkonen Virittäjässä ankarasti arvosteli. Kritiikin koh­tee­na on mm. erääseen harjoitustehtävään sisältyvä pronominivirhe: ”Tyynellä ilmalla odot­te­lee kotiväki iloisin mielin kalamiehiä, mutta myrskyisällä joutuvat he usein mur­he­mie­lin ajattelemaan pyyntimatkalla olevia.” (Virittäjä 1935 s. 205.) Kouluopetuksen on­gel­ma­na ja virhelähteenä tätä kongruenssitapausta on myöhemmin käsitelty Virittäjässä ainakin 1971 (s. 432, Aimo Turunen) ja l987 (s. 262, Vuokko Raivio).

Varsin liberaalin kannan esittää Virittäjässä E. A. Saarimaa 1949 (s. 254). Lainaan koko kappaleen esimerkkeineen:

Puhekielessä on yleistä, että yksikölliseen kollektiiviseen korrelaattiin viittaamassa käy­te­tään monikollista pronominia, esim. ”Kun väki oli syönyt aamiaisen, he lepäsivät vä­hän aikaa.” Ainekirjoituksen oppaissa meillä samoin kuin Ruotsissa pidetään kui­ten­kin hylättävänä seuraavanlaista sanontaa: ”Kuningas oli aikaisemmin ollut lähellä myssy­puo­luet­ta, mutta hän luopui kokonaan heistä” (p.o. siitä). ”Edellinen vartioryhmä hiipi pitkin yhdyshautaa lepäämään. Heillä on ollut onnea” (p.o. sillä). ”Jokainen uusi suku­pol­vi ajattelee, että maailma alkaa vasta heidän aikanaan” (p.o. sen aikana). ”Työ­väes­tön asema oli parantunut, työaika oli lyhentynyt, heidän poliittinen mer­ki­tyk­sen­sä kasvanut” (p.o. esim.: työläisten poliittinen merkitys). Kirjallisuudessa käytetään usein tällä tavoin monikollista pronominia, kai puhekielen vaikutuksesta. Joskus tämä ”constructio ad sensum” on jätettävä korjaamatta, silloin nimittäin, kun ajatellaan enemmän ryhmän yksityisiä jäseniä kuin ryhmää kokonaisuutena. Esim. ”Isäntäväki oli miellyttävää. He olivat minulle hyvin ystävällisiä.” ”Konttorihenkilökunta oli ruotsalainen ja heidän oli mahdotonta muistaa minun nimeäni.” Yksiköllinen se-pronomini kollektiiviin viit­taa­mas­sa ei myöskään tuntuisi luontevalta seuraavassa virkkeessä, jossa he voidaan kä­sit­tää suoran esitystavan te-pronominia vastaavaksi: ”Kuningas käski hovimiesten kuu­lut­taa väelle, että heidän keskellään seisova vieras oli heidän kuninkaansa.”

Kielenhuollon nykyisen kannan Helena Vepsäläinen kirjeessään tarkoin selvittää.

Olisiko ohjeista varaa tinkiä?

Helena Vepsäläisen esiin ottama kysymys on tyypillisesti sellainen, jossa semanttinen sisältö ja muodon johdonmukaisuuden vaatimus johtavat erilaiseen ratkaisuun. Nykyiset ohjeet antavat etusijan muodon johdonmukaisuudelle. Tämä on hyvin ymmärrettävää siltä pohjalta, että ohjeiden tarve näyttää syntyneen kouluopetuksessa.

Pronominien viittaussuhteet ja oikea pronomininkäyttö ovat monille koululaisille vaikeita asioita, ja niiden oppimista tietysti helpottaa se, että säännöt ovat yksiselitteisiä ja helposti sovellettavia. Omalta osaltani en voi kuitenkaan välttää vaikutelmaa, että jyrkkä sääntö tällä kohden tekee kielelle hienoista väkivaltaa. Pintakieliopin selkeyden ja opetettavuuden hy­väk­si menetetään ilmaisun vivahteita ja vaihtelun mahdollisuuksia. Voisi sanoa, että ai­kui­set jou­tu­vat toimimaan lasten ehdoilla. Puheen ja kirjoituksen välillä on turhan suuri juopa.

Mielestäni relatiivipronominin tulee noudattaa korrelaattinsa lukua; tästä Vepsäläinenkin on yhtä mieltä. Pääsääntöisesti muukin pronomini noudattaa korrelaattinsa lukua eikä kol­lek­tii­vi­subs­tan­tii­viin viitata persoonapronominilla. Poikkeuksen voisivat muodostaa lähinnä ne tapaukset, joissa korrelaatti tarkoittaa elollisten olentojen kollektiivia ja pronominin voi­daan ymmärtää viittaavan tämän kollektiivin erillisiin jäseniin. Tapauksia, joissa olisin val­mis hyväksymään muodollisen inkongruenssin, ovat esimerkiksi Vepsäläisen aviopari-esimerkki ja Saarimaan korjaamatta jättämät esimerkit. Kettuselta lainatussa virkkeessäkään ei tältä kannalta ole moittimista. Myös Saarimaan viimeinen esimerkki, jossa on kyseessä eri­tyyp­pi­nen tapaus, on käsitykseni mukaan selvästi moitteetonta kieltä.

Päivi Rintala

Suomen kielen lautakunnan kanta

Suomen kielen lautakunnan kanta on seuraava:

Lautakunnan mielestä tiukka ohje on syntynyt koulujen ainekirjoitusoppaita varten, kos­ka kouluissa ei voi opettaa kovin mutkikkaita sääntöjä. Lautakunta oli alustajan kans­sa samaa mieltä: Relatiivipronominin tulee noudattaa korrelaattinsa lukua. Nor­maa­lis­ti muukin pro­no­mi­ni noudattaa korrelaattinsa lukua eikä kol­lek­tii­vi­subs­tan­tii­viin viitata persoona­pro­no­mi­nil­la. Poikkeuksia ovat ne tapaukset, joissa korrelaatti tar­koit­taa elollisten olento­jen kol­lek­tii­via ja joissa ajatellaan enemmän ryhmän yksi­tyi­siä jä­se­niä kuin ryhmää koko­nai­suu­te­na. Hyväksyttävää on näin käyttää monikkoa seu­raa­vas­ti: ”Aviopari saapui Kennedyn lentokentälle. Sieltä he lähtivät Hiltonin hienosto­hotel­liin, jossa he nauttivat runsaan päivällisen.”

Tämä kirjoitus on eri ulkoasussa Kielikello-lehden verkkoversion arkistossa: Onko kansa he? Eräs pronominiongelma.