Adjektiivien -hko-johdosten asema suomen kielen järjestelmässä

Perusmääritelmä ja merkitys

Iso suomen kielioppi (ISK) kuvaa (§ 294) sellaiset sanat kuin helpohko ja lämpimähkö mode­ra­tiivi­johdoksiksi, jotka ”ilmaisevat kanta-adjektiivinsa tarkoittaman ominaisuuden joltistakin astetta, mutta kuitenkin vähäisempää kuin johdoksen kanta-adjektiivi sellaisenaan ilmaisee”.

Kyseessä on siis adjektiivin johdos, joka itse on adjektiivi. Se voidaan rinnastaa kompa­raa­tioon eli komparatiivin ja superlatiivin muodostamiseen, mutta sitä ei kieliopeissa käsitellä niiden yhteydessä.

Asteista puhuminen on tässä yhteydessä kuitenkin kyseenalaista. Esimerkiksi sana helppo ei ilmaise mitään erityistä helppouden astetta. Toinen ISK:n luonnehdinta merkitsee, että -hko-johdin vastaa jonkin sellaisen aste­määritteen kuin varsin, aika, melko, melkoisen tai vähän, hieman, jonkin verran käyttöä. Näiden määritteiden merkitykset ovat kuitenkin aika erilaisia. ISK ei siis kuvaa -hko-johtimen merkitystä kovinkaan tarkkaan.

Oikeastaan ainoa asia, joka voidaan varmasti sanoa -hko-johtimen merkityksestä, on se, että jos sitä käytetään, ei tilanteessa voitaisi käyttää sen kantasanaa, jonka edessä on aivan tai ihan. Ei ole mitenkään selvää, miten helppo helpohko on, mutta ainakaan se ei ole aivan helppo. Toisaalta se ei myöskään liene hyvin helppo.

Nimitys ”moderatiivijohdos” ei siis ole kovin kuvaava, koska johdos ei yleisesti tarkoita ominaisuuden kohtalaista (moderaattia) tasoa. ISK:n käyttämä nimitys ”hkO-adjektiivi” on periaatteessa huono, koska on myös muutama adjektiivi kuten vauhko, joissa -hko-loppu ei ole johdin, vaan osa vartaloa. Yksinkertaisinta on puhua -hko-johdoksista. Niitä voi kuitenkin luonnehtia moderatiivisissa siinä väljässä merkityksessä, että -hko-johdos ei tarkoita aina­kaan kantasanan ilmaiseman ominaisuuden kumpaakaan äärimmäistä määrää.

ISK:n termistö on tässä asiassa sekavahko. Sen on tulkittu käyttävän sanaa moderatiivi­johdokset nimenomaan hko-johdosten nimityksenä, mutta toisaalta tämä sana on pykälien 294–295 yhteisenä nimityksenä, ja niissä kuvataan mm. sellaiset johdokset kuin ahtaan­lai­nen, lyhyenläntä ja harmahtava. ISK:n määritelmäosan mukaan moderatiivi­adjektiivi tarkoittaisi nimenomaan hko-johdoksia, mutta tätä nimitystä ei kirjassa muutoin esiinny lainkaan!

Vaikka -hko-johdoksilla voitaisiin usein kuvata ominaisuuden eri asteita esimerkiksi kysely­lomakkeissa, tämä ei ole kovin tavallista. Esimerkiksi asteikon pieni, pienehkö, keskisuuri, suurehko, suuri sijasta käytetään yleisemmin asteikkoa pieni, melko pieni, keskisuuri, melko suuri, suuri.

Asema kielen kuvauksissa

Koska -hko-johdosten muodostaminen on produktiivista ja koska se ei muuta sanan valens­sia, se voitaisiin kuvata taivutukseksikin. Missään ei kuitenkaan liene tehty näin. Kyseessä olisi erityinen taivutustapa, jonka tunnus sijoittuu sijapäätteen (ja monikon tunnuksen edelle).

Valenssin voidaan ehkä kuitenkin sanoa muuttuvan sikäli, että -hko-johdos ei voi saada kaiken­laisia sellaisia määritteitä, joita kanta­sana voi saada. Voidaan sanoa hyvin vanha, mutta hyvin vanhahko tuntuu kielen­vastaiselta,

Taivutukseksi kuvaaminen herättäisi kysymyksen, eikö myös komparaatio ole taivutusta. Tähän ei ole haluttu mennä, muun muassa siksi, että komparaatio muuttaa valenssia; ISK kuitenkin kuvaa komparaation olevan ”rajalla” taivutuksen ja johtamisen välillä (§ 62).

Johdokset kuvataan sanakirjoissa normaalisti omina hakusanoinaan. Tästä on joiltakin osin yleisesti poikettu suomen sanakirjoissa mm. kuvaamalla teonnimiä ja ominaisuuden­nimiä kanta­sanojensa kuvauksissa. Nykysuomen sanakirjassa on melko paljon -hko-joh­dok­sia haku­sanoina (arviolta lähes 200), mutta Kielitoimiston sanakirjassa (KSK) vain yksi, makeahko, joka on ehkä jäänyt mukaan vahingossa. Sen sijaan Joukahainen-sanasto­tieto­kannassa niitä oli kymme­nit­täin (tilanne 13.7.2019; saatu hakulausekkeella .*hk[oö]$ ja tarkistamalla tulokset käsin): ankarahko, haaleahko, hapahko, harvahko, heikohko, helpohko, hopeahko, huonohko, hyvähkö, häilyvähkö, isohko, jykevähkö, järkevähkö, jäykähkö, kalpeahko, kapeahko, karheahko, karkeahko, karuhko, kattavahko, kehnohko, kepeähkö, kevyehkö, kiinteähkö, kimeähkö, kireähkö, kitkerähkö, komeahko, korkeahko, kosteahko, kovahko, kuivahko, kylmähkö, kömpelöhkö, köyhähkö, laajahko, laimeahko, laiskahko, laveahko, lievähkö, lihavahko, lyhyehkö, lämpimähkö, löysähkö, makeahko, matalahko, miedohko, mukavahko, mustahko, niukahko, nopeahko, nuorehko, ohuehko, oudohko, paksuhko, pehmeähkö, pienehkö, pimeähkö, pitkähkö, pulleahko, pyöreähkö, rumahko, runsaahko, ruskeahko, selkeähkö, soikeahko, sopivahko, suipohko, suppeahko, suurehko, synkähkö, syvähkö, tiheähkö, tukevahko, tummahko, tuoreehko, turpeahko, tyhmähkö, tylpähkö, tylsähkö, ujohko, useahko, uudehko, vaaleahko, vahvahko, vaikeahko, vaisuhko, vakavahko, valkeahko, vanhahko, vankahko, viileähkö, väljähkö, ylpeähkö. Nyttemmin Joukahaista on muutettu niin, että -hko-johdokset käsitellään omana tyyppinään eikä niitä ole varsinaisessa sanasto­tieto­kannassa, paitsi poikkeuksellinen hopeahko.

Hopeahko on erikoinen substantiivin johdos, joka esiintyy jossain määrin, ja se näyttää perustuvan sanan hopea käyttöön värin nimenä. Muutoin ei juuri liene esimerkkejä substantiivien -hko-johdoksista, vaikka sellaisia voisi pitää yhtä mahdollisena kuin substantiivien komparaatiota (jota ISK kuvaa lyhyesti). Kansan­runoudesta on kuitenkin tallennettu esimerkiksi hevosehko hirvisehkö, ja tällaisia muodosteita esiintyy satunnaisesti muutenkin.

Tutkielma Moderatívne adjektívne deriváty vo fínčine (Suomen kielen moderatiiviset adjektiivi­johdokset) esittää (kohdassa 5.1.1) -hko-johdosten laajahkon luettelon, joka perustuu tšekkiläiseen InterCorp-korpukseen. Luettelossa on mukana kellahko, joka on substantiivin kelta johdos. Tässä, kuten sanan hopeahko tapauksessa, tuntuu olevan taustalla pitkän adjektiivin -hko-johdoksen (hopeisehko, keltaisehko) välttäminen.

Suhteelliset adjektiivit ja komparoitavuus

ISK esittää useanlaisia rajoituksia -hko-johdosten muodostamiselle. Tosin se aluksi sanoo: ”Moderatiivijohdos on mahdollista muodostaa periaatteessa kaikista suhteellisista adjek­tii­veis­ta, joskin käytössä on melko rajallinen joukko hkO-adjektiiveja.” Tämä lienee tul­kit­ta­va niin, että kaikkien suhteellisten adjektiivien -hko-johdokset ovat kielen­mukaisia, mutta vain pienehkö osa niistä on yleisessä käytössä.

ISK;n määritelmäosan mukaan suhteellinen adjektiivi (eli suhteellista ominaisuutta ilmaiseva adjektiivi) on sellainen, joka komparoituu ja joka voi saada ”ominaisuuden intensiteetin astetta ilmaisevia astemääritteitä, intensiteetti­määritteitä” kuten aika pieni. Suhteellisia adjektiiveja käsittelevä ISK:n kohta (§ 605) lisää, että ne ovat ”asteikollisia eli skalaarisia”. Tämä vaikuttaisi viittaavan fysikaalisten suureiden mittaamisen asteikkoihin, mutta sellaisista ei tietenkään yleensä ole kyse.

Suhteellisen adjektiivin käsite on siis epäselvä, ja sitä onkin ehkä lähestyttävä sen komple­men­taa­ri­sek­si vasta­kohdaksi tarkoitetun käsitteen kautta. ISK määrittelee absoluuttisen adjektiivin sellaiseksi, joka ”on merkitykseltään riippumaton määrittämänsä substantiivin tarkoitteesta” (mikä on outo ajatus) ja ”kuvaa ominaisuuksia, joita entiteetillä joko on tai ei ole”. Tässä tarkoitettaneen, että ominaisuudessa ei voi olla asteita niin, että sitä voisi sanoa olevan yhdessä enemmän kuin toisessa. ISK lisää:

Absoluuttinen adjektiivi ilmaisee mm. materiaalia (puinen), ajallista tai paikallista alku­perää (kivikautinen, savolainen), määräikää tai -kestoa (3-vuotias, 30-vuotinen) tai jo­hon­kin liittyvyyttä tai kuuluvuutta (musiikillinen, sosioekonominen, viittomakielinen).

Toisaalta ISK:n kuvaus komparaatiosta (§ 300) sanoo: ”Yleensä adjektiivilla on sekä kompa­ra­tiivi- että superlatiivijohdos.” Se jatkaa esittämällä poikkeuksina, että viimeinen-sanalla ei ole komparatiivia eikä valmis-sanalla superlatiivia; avoimeksi jää, onko muitakin poikkeuksia. Kuitenkin sanoja viimeisempi ja valmein käy­te­tään jonkin verran, ja KSK mainitsee ne. (Periaatteessa toki poikkeuksen muodostaa myös ISK:n mainitsema suppletiivinen komparaatio hyvä – parempi – paras, koska siinä komparatiivi ja superlatiivi perustuvat eri kanta­sanaan kuin hyvä, mutta todel­li­suu­des­sa myös säännöllisiä johdoksia hyvempi ja hyvin käytetään, vaikka ne eivät kirjakieleen kuulukaan.)

Näin ollen suhteellisen ja absoluuttisen adjektiivin käsitteet ovat suhteellisia eivätkä ehkä kovin hyödyllisiä. Niillä voidaan kuvata lähinnä sitä, että joitakin adjektiiveja komparoidaan useammin kuin toisia.

KSK:ssa on, toisin kuin sen edeltäjissä, melko järjestelmällistä tietoa komparatiivista. Kunkin adjektiivin kuvauksessa mainitaan sen komparatiivi ja superlatiivi; tähän tosin lienee muutama poikkeus, mutta niistä ei voi päätellä varmasti, että komparaatio olisi mahdoton. Mainitut johdokset on ilmoitettu mm. ISK:n absoluuttisiksi kuvaamista sanoista kivikautinen, savolainen, musiikillinen, sosioekonominen ja viittomakielinen. Vain sanalle kolmivuotias niitä ei ilmoiteta. Ajatuksena on ehkä ollut, että adjektiivia, joka ilmoittaa jonkin ominaisuuden täsmällisen määrän, ei voi järkevästi komparoida. Tällaisten adjektiivien komparaatiotakin esiintyy, joskin harvinaisena, ja ainakin komparatiiville kolmi­vuotiaampi voidaan esittää mielekkäitä tulkintoja, kuten ’lähempänä kolmivuotiasta’ (tai kuvaannollisemmin ’enemmän kolmi­vuo­tiaan tavoin käyttäytyvä’).

Muodostuksen rajoitukset

Jos edellä kuvattu adjektiivin suhteellisuuden vaatimus jätetään huomiotta, ISK asettaa seuraavat rajoitukset -hko-johdosten muodostamiselle:

• Kantasanan muotoa koskeva rajoitus: ”Johdin -hkO liittyy adjektiivin genetiivivartaloon, useimmiten kaksitavuiseen tai kolmitavuiseen A-loppuiseen (helpo-hko, hitaa-hko, lämpimä-hkö; poikkeus: ha-pa-hko); kolmitavuisista e-vartaloista mahdollisia kantasanoja ovat kevyt, lyhyt ja ohut (kevye-hkö).” Esimerkeistä voidaan päätellä tarkoitetun, että kaksitavuinen kantasana on aina mahdollinen, mutta kolmitavuinen vain, jos se on a- tai ä-loppuinen, paria poikkeusta lukuun ottamatta, eikä pitempi lainkaan Todellisuudessa esiintyy myös muunlaisia -hko-johdoksia, kuten iloisehko. Tosin ISK:kin viittaa tällaisiin mahdollisuuksiin, joskin vähättelevästi ”Muunvartaloisista adjektiiveista muodostetut hkO-johdokset ovat satunnaisia ja usein tyyliväritteisiä, esim. tökeröhkö (l), vaati­mat­to­mah­ko (L).”
• Kantasanan muotoa koskevat rajoitukset: -hko-johdoksia ei muodosteta komparatiivi- ja superlatiivijohdoksista, leksikaalistumattomista partisiipeista eikä yhdysadjektiiveista. Risto Koskensilta kommentoi tätä (ja kuvausta -hko-johdosten johdoksista) Kotuksen sivulla Kieli, kuin virtaava joki seuraavasti: ”Käyttötiheyksistä puhuttaessa tällaisten muotojen olemattomuus eittämättä pitää paikkansa, mutta itse en ole voinut enää välttää puhumista kaatuneehkoista puista ja leivän epäilyttävästä vanhahkoudesta. Kauheaa olisi jättää hyödyntämättä kielen loputtomia mahdollisuuksia.” ISK:n mainitsemat johdokset ovat kyllä varsin harvinaisia, mutta tämä johtuu osittain siitä, että komparatiivin ja -hko-johtimen yhdistäminen tehdään yleisemmin toisin päin: isommahko on suur­harvi­nai­suus, mutta isohkompi tavallisempi.

KSK:n mukaan sanoja pitkäjalkainen ja hyvännäköinen voidaan komparoida. Siksi on vaikea nähdä, miksi -hko-johdosten muodostaminen niistä olisi mahdotonta. Koska KSK:n mukaan mahdollisia ovat sekä pitkäjalkaisempi että pitempi­jalkai­nen, voidaan vastaavasti ajatella muodostettavan sanat pitkäjalkaisehko että pitkähkö­jalkai­nen. Niistä jälkimmäistä on käy­tet­tykin.

Muutoinkin ISK antaa liian rajoitetun kuvan -hko-johtimesta. Osuvasti on Eeva Kangas­maa-Minn sanonut, että tämä johdin ”on produktiivinen, mutta ei liity yhtä herkästi kaikkiin adjektiivien muototyyppeihin” (teoksessa Derivaatiokielioppia 3: Nomini­kantaiset nomini­johdokset). Hän mainitse esimerkit suurehko, haaleahko, punaisehko, joista viimeinen rikkoo ISK:n esittämiä vartalomuodon ja merkityksen rajoituksia.

Todellinen rakennerajoitus lienee, että että -hko-johdoksia ei muodosteta -hko-joh­dok­sis­ta. Leikillisinä muodosteina kuten helpohkohko nekin toki olisivat mahdollisia.

Yleisesti komparaatiojohdoksista, joihin myös -hko-johdokset voidaan lukea, ei juuri muodosteta komparaatio­johdoksia. Muoto-opillista estettä ei ole sellaisille sanoille kuin vanhahkompi ja vanhemmahko. Niistä edellistä on jonkin verran käytettykin, mutta on vaikea arvioida, mitä sillä voisi tarkoittaa.

Edelleenjohdokset

ISK:n mukaan -hko-johdoksista ei yleensä muodosteta muita johdoksia kuin -sti-adverbeja: ”hkO-johdokset eivät komparoidu eikä niistä muodosteta ominaisuuden­nimiä (*van­hah­kom­pi, *vanhahkoin; *vanhahkous), vaan vain sti^x-adverbeja, esim. helpohkosti, kevyehkösti.” Tämän kanssa sopusoinnussa on, että KSK:n ainoan -hko-johdoksen, sanan makeahko, kuvauksessa ei esitetä komparaatiota, toisin kuin adjektiivien kuvauksissa yleensä.

Edellä kuitenkin jo viitattiin siihen, että kielessä kyllä esiintyy -hko-johdosten kompa­ra­tii­ve­ja; superlatiivit olisivat merkityksen kannalta oudohkoja. Komparatiivi kuten isohkompi saattaa joskus johtua kirjoittajan horjumisesta absoluuttisen komparatiivin (isompi ’ison­puo­lei­nen’) ja -hko-johdoksen (isompi) välillä, pikemminkin kuin vertailusta.

Myös -hko-johdoksista johdettuja ominaisuudennimiä käytetään, joskin vähän. Esimerkiksi isohkous ja pienehköys vaikuttavat sopivissa yhteyksissä aivan luontevilta ja ymmärrettäviltä. Hiukan toisin muodostettujakin ominaisuuden­nimi­johdoksia esiintyy, kuten pienehkyys.

Loppupäätelmä

Koska ISK on kuvaileva kielioppi, ei normatiivinen, sen kuvauksia ei voi pitää ratkaisevina sen kannalta, millaiset -hko-johdokset ovat yleiskielessä sallittuja. Sille ei liene normeissa esitetty mitään sääntöjä. Normit ylipäänsä puhuvat -hko-johdoksista ilmeisesti vain yhteyksissä, joissa suositellaan ns. absoluuttisen komparatiivin korvaamista muilla rakenteilla, kuten absoluuttisesti käytetyn sanan vanhempi korvaamista sanalla vanhahko tai vanhanpuoleinen.

Niinpä jokaista adjektiivista muodostettua -hko-johdosta on pidettävä kielen­mukaisena ja normin­mukaisena. Sellaisten johdosten yleisyys riippuu kuitenkin suuresti kantasanan merkityksestä ja muodostakin.