Arvioin tässä Laatukriteerit-nimistä dokumenttia, joka julkistettiin keväällä 2004 laatuaverkkoon.fi-sivustossa. Erityisesti tarkastelen sitä, missä määrin kriteerit sopisivat myös yksityisten yritysten, kansalaisjärjestöjen, yksityishenkilöiden ja muiden tahojen sivuille. Keskeinen havainto on, että valtaosa kriteereistä soveltuu hyvin myös mm. yritysten sivuille joko sellaisenaan tai hiukan muunnettuna. Toisaalta kriteerit ovat suhteelliselta merkitykseltään hyvin erilaiset, ja niitä käytettäessä (myös julkisten sivujen osalta) on aivan ratkaisevaa se, pystytäänkö erottamaan tärkeät vähemmän tärkeistä – kunkin sivuston luonteen mukaan.
Tiivistetty arvioni kriteereistä sisältyy MikroPC.netissä julkaistuun pakinaani Laatua vai kriteereitä julkisiin verkkopalveluihin?
”Laatukriteerit on tarkoitettu julkisten verkkopalvelujen
arvioinnin ja kehittämisen työkaluksi”. Kyse on siis
julkisista eli käytännössä valtion ja kuntien palveluista,
vaikka tätä ei kriteeristön nimessä tai sivun ns. ulkoisessa
otsikossa (title) sanotakaan. Tämä otsikon
epäinformatiivisuus ei ilmeisestikään kovin suoranaisesti
riko mitään kriteerien kohtaa. Tässä onkin yksi kriteeristön puute:
se antaa varsin yksityiskohtaisiakin ohjeita joistakin asioista mutta
lähes sivuuttaa sellaisenkin hyvin keskeisen seikan kuin otsikoiden
kuvaavuus.
Käsitykseni mukaan kriteeristö on käytännössä lähes hyödytön sivustojen arvioinnissa, koska siitä puuttuvat painotukset, koska se on liian laaja ja koska se on liian epätasainen. Se menee monessa kohdassa hyvinkin pieniin yksityiskohtiin mutta ei niissäkään anna täsmällisiä teknisiä ohjeita. Arvostelu perustuu valtaosaltaan subjektiivisiin tulkintoihin varsin laajoista kriteereistä ja niiden täyttymisestä, ja tuloksissa tuskin saavutetaan suurta luotettavuutta siinä mielessä, että eri arvostelijat päätyisivät olennaisesti samoihin tuloksiin.
Kriteeristö voi kuitenkin olla hyödyllinen perusohjeistona, joka auttaa ottamaan huomioon eri tavoitteita monipuolisesti joskaan ei kattavasti. Tällöin on olennaista ottaa kantaa eri ohjeiden merkitykseen kussakin organisaatiossa, sivustossa, sivussa jne. Ohjeisto on itse asiassa niin yleinen, että valtaosa siitä sopii lähes kaikkiin sivustoihin, ja julkisten sivujen erityispiirteitä tulee ilmi vain muutamissa. Ohjeisto voisi olla erityisen hyödyllinen eräänlaisena tarkistuslistana pienille yrityksille, kun ne pyrkivät määrittelemään omien verkkisivujensa tavoitteet ja toteuttamaan.
Seuraavassa on arvioni kriteereistä. Olen lainannut kriteeristön 1. ja 2. tason otsikot sekä niiden väliset ryhmittelyotsikot, ja ne ovat tässä linkkejä kriteeristön kyseisiin kohtiin.
Ohjeet soveltuvat viimeistä lukuun ottamatta kaikenlaisille sivuille. Osa ohjeista on kuitenkin sellaisia, että yksityisten ihmisten sivuilla niitä on vaikea toteuttaa, koska esimerkiksi sivujen osoitteet eivät useinkaan ole sivuntekijän määräämisvallassa.
Kohta 1.1.5, joka koskee metatietoja, on yksityiskohdissaan suuntautunut julkisiin sivuihin. Lisäksi metatietojen käytännöllinen merkitys on toistaiseksi varsin pieni. Kohta voidaan myös ymmärtää väärin, sillä meta-tägien käytöstä vallitsee paljon harhakäsityksiä.
Kohta 1.1.6, ”Verkkopalveluun on linkitys tärkeimmistä julkishallinnon portaaleista ja mahdollisesti muista aiheeseen liittyvistä palveluista”, on itsessään julkisiin sivuihin suuntautunut. Se on kuitenkin ilmeisellä tavalla yleistettävissä. Esimerkiksi yritysten sivuja koskeva vastaava periaate on se, että sivujen tulisi olla sellaisissa alueellisissa ja alakohtaisissa hakemistoissa, joista käyttäjien voidaan olettaa etsivän tietoja.
Maksuttomuuden tai halpuuden periaate koskee varsinaisesti vain julkisia sivuja. Yrityksillä, yhdistyksillä jne. ei ole samanlaista velvollisuutta tarjota maksuttomia verkkopalveluita.
Käytännössä kuitenkin verkkosivut kannattaa yleensä rakentaa maksuttomiksi. Tämä on toisaalta sanomattakin selvä periaate verkon luonne huomioon ottaen. Palvelun tekeminen maksulliseksi edellyttää, että on selvä näkemys siitä, miten se saadaan kannattavaksi.
Periaate maksullisen palvelun hinnan ilmoittamisesta (kohta 1.2.1) on tietysti yleispätevä, ja siihen on yleensä selvä velvoitekin. Sen sijaan se, että hinta on perusteltu suhteessa tuotantokustannuksiin (1.2.2), ei koske yrityksiä samalla tavalla kuin julkista valtaa. Yrityshän hinnoittelee liiketaloudellisin perustein, ei omakustannusperiaatteella.
Tässä on olennainen ero julkisten ja muiden sivujen välillä. Viranomaisilla on velvollisuus palvella kielilakien mukaisesti eri kielillä (alakohta 1.3.1). Muiden sivustojen osalta on yleensä kyse sivuston tekijän harkinnasta. Silloin on tärkeää, että tehdään perusteltu valinta – liian paljon on Suomessa huonolla englannilla tehtyjä sivuja, joiden käyttäjille sopisi suomi paljon paremmin.
Toteutusta koskevat periaatteet 1.3.2–1.3.4, joista viimeksi mainittu on aika epämääräinen, ovat luonteeltaan yleispäteviä.
Periaate kielen merkkaamisesta (1.3.5) on sinänsä oikea mutta käytännössä sekä melko vähämerkityksinen että ongelmallinen; ks. aineistoani kielimerkkauksesta. Väite ”Esimerkiksi kuvien alt-teksteistä ei ole hyötyä, ellei puhesyntetisaattori tiedä, mitä kieltä teksti on” on suoraan sanoen roskaa.
Periaatteet sopivat kaikkiin sivustoihin. Eri asia on, että niiden toteutumiseen on esimerkiksi yksityishenkilön tai pienyrityksen yleensä mahdoton vaikuttaa, koska asia riippuu palveluntarjoajan toiminnasta. Palvelun luotettavuus voidaan kuitenkin ottaa yhtenä kriteerinä huomioon palveluntarjoajaa valittaessa.
Muotoilu on turhan käsitteellinen, koska ”tekniset ympäristöt” tarkoittavat tässä selaimia. Toki mukana on myös tietokone, näyttölaite ja sen asetukset, selaimen asetukset jne., mutta mukautuminen niihin voidaan luontevasti ymmärtää osaksi selainriippumattomuutta.
Periaatteet soveltuvat kaikkiin sivustoihin. Erityistapauksissa voi olla perusteltua käyttää ratkaisuja, jotka toimivat vain joissakin selaimissa, mutta tämä voi koskea myös julkisia sivuja.
Alakohdassa 1.5.1 on vaarallinen sana ”yleisimmissä”. On helppo tulkita se esimerkiksi niin, että riittää, että sivut toimivat Internet Explorerilla Windows-ympäristössä oletusasetuksilla, koska epäilemättä tämä kattaa nykyisin ainakin 80 % tilanteista. Samoin neuvo tuettavan ympäristön ja suositusasetusten mainitsemisesta on helppo ymmärtää väärin, koska Best viewed with… -tyyppisiä lausumia käytetään niin paljon. Kohdan muotoilu ei sellaista tarkoita, mutta tässä olisi pitänyt ottaa huomioon, miten innokkaasti asioita ymmärretään väärin.
Alakohta 1.5.2 (toimivuus myös ”muilla päätelaitteilla” on loogisesti alakohdan 1.5.1 osa. Se hämmentää, koska herää kysymys, mitä 1.5.1 sitten tarkoittikaan.
Alakohdassa 1.5.3 on arveluttava ilmaisu ”Tekstiä voi suurantaa ja pienenentää ainakin selaimen asetusten avulla. ” (verbien kirjoitusvirheet alkutekstissä). Sanat ”ainakin selaimen asetusten avulla” antaa sen kuvan, että erityiset koonsäätöpainikkeet olisivat parempi tai ainakin mahdollinen ratkaisu. Niistä ovat asiantuntijat eri mieltä, mutta selvää lienee, että niihin liittyy monia ongelmia. Ne muun muassa vaativat käyttäjää opettelemaan joka sivustossa erilaisen tavan säätää fonttikokoa, ja ne lisäävät sivun erilaisten ainesten määrää ja vievät huomiota sisällöltä.
Periaatteet ovat yleispäteviä. Tämä koskee myös sitä, että käyttäjältä pyydetään rekisteröitymistä ja tunnistautumista vain, kun se on tarpeen (1.6.3), mutta tarpeellisuus luonnollisestikin riippuu sivuston luonteesta. Yritykset haluavat usein kerätä käyttäjistä tietoja markkinointia yms. varten, jolloin joudutaan arvioimaan tämän suhdetta käytön helppouteen.
Kiistanalaisin lienee alakohta 1.6.4 toimivuudesta myös silloin, kun käyttäjä on kytkenyt selaimesta esimerkiksi sovelmat, komentosarjat tai evästeet pois päältä. Periaatteen noudattaminen asettaa vaatimuksia suunnittelumenetelmille ja voi vaatia myös lisätyötä. Lisäksi sitä tuskin voidaan asettaa ehdottomaksi. Oikeampi muotoilu olisi, että palvelu kokonaisuutena toimii ilman mainittuja tekniikoita ja että niistä riippuvaisella tavalla on toteutettu vain sellaiset osat, joita ei voi riittävän hyvin tehdä muilla keinoin. Lisäksi nämä osat on totettu niin, että jos tekniikka, johon ne perustuvat, ei ole käytössä, käyttäjä saa ainakin selkeän ilmoituksen tilanteesta. Tällaisena periaate lienee myös hyväksyttävämpi yritysten web-suunnittelijoille.
Ei ole mitenkään ilmeistä, miksi mainittu alakohta on kohdassa, joka käsittelee aloittamisen helppoutta.
Periaatteet ovat varsin yleispäteviä. Osa niistä on paljon olennaisempiakin muualla kuin julkisissa sivustoissa. Esimerkiksi raskaat, hitaasti latautuvat etusivut ja alkuesittelyt ovat harvinaisia julkisissa sivustoissa, valitettavan yleisiä yritysten ja yksityis ihmistenkin sivuilla.
Kohdassa 1.7.3 esiintyy epäselvä käsite ”liitetiedosto”. Se tarkoittanee esimerkiksi PDF- tai Word-muotoista tiedostoa, johon HTML-sivulla viitataan linkillä. Tässä lienee ollut tarkoitus sanoa, että perustietosisältö tulisi tällöin esittää HTML-sivulla esimerkiksi lyhyenä tiivistelmänä. Tällaisena ohje olisi paremmin omiaan ohjaamaan hyviin menettelytapoihin. Tosin yleisperiaatteenahan tulisi olla, että mikään tieto ei ole tarjolla pelkästään esimerkiksi PDF-muodossa. Tällöin kohta 1.7.3 olisi tarpeeton tai se voitaisiin korvata rakennetta koskevalla ohjeella: käyttäjän tulisi voida edetä sivustossa perustiedoista yksityiskohtaisempiin tietoihin tarpeidensa ja kiinnostusten mukaan, sen sijaan, että hän joutuu etsimään perustiedot laajojen tietomassojen seasta.
Periaatteet soveltuvat kaikkiin sivustoihin.
Vaatimus hakutoiminnosta (1.8.6) kaikilla sivuilla on kuitenkin kohtuuton. Se rajoittaa liiaksi suunnittelua ja käytettäviä tekniikoita, eikä se ole käytettävyyden kannalta kiistaton. Yksityisten ihmisten pieniin, muutaman sivun sivustoihin ei aina ole mielekästä liittää hakutoimintoa lainkaan.
Näissä periaatteissa ei ole mitään erityisesti julkisiin sivuihin rajoittuvaa. Periaatteiden muotoilu on kuitenkin aika abstrakti. Ilmeisesti niiden on tarkoitus koskea ennen muuta lomakkeiden täyttämistä ja käsittelyä.
Huomiota herättää, ettei erikseen mainita ns. 404-virheiden (sivua ei löydy) käyttäjäystävällisestä käsittelystä, vaikka sitä voidaan pitää varsin keskeisenä. Tavallaan asia sisältyy alakohtaan 1.9.5, joka on kuitenkin muotoilultaan hyvin viitteellinen.
Periaatteet ovat yleispäteviä. Ainoa julkisiin sivuihin sidonnainen seikka on alakohdan 1.10.6 ilmaisu ”palvelua tarjoavan viranomaisen”, joka on tietysti ilmeisellä tavalla yleistettävissä.
Periaatteet ovat yleispäteviä. Alakohdan 1.11.3 selostuksessa mainitaan, että ”asiallisuus on yksi julkishallinnon verkkopalveluiden yleisilmeen keskeisiä piirteitä”. Itse alakohdan periaate visuaalisen ilmeen ja tavoitteiden yhteenkuuluvuudesta on kuitenkin yleispätevä. Eri sivustoille se merkitsee erilaisia asioita.
Periaatteet ovat yleispäteviä.
Periaatteet ovat yleispäteviä.
Alakohdassa 1.14.3 on kuitenkin harhaanjohtava esimerkki: se käsittelee OK- ja Peru-painikkeiden järjestystä, mutta todellinen ongelma on se, että Peru-painike on lähes aina haitallinen.
Lisäksi alakohdassa 1.14.6 on sama virhe kuin kohdassa 1.5.3 (kirjainkoon muutettavuuden käsittelyssä); koko asiaa ei olisi tarpeen käsitellä kuin yhdessä kohdassa. Tässä alakohdassa on myös ajattelematon viittaus Verdanaan, sillä tämä fontti on verkkosivujen leipätekstissä varsin ongelmallinen. Lisäksi ilmaisu ”suunnittelussa on varauduttu alusta pitäen suurimpaan huomioon otettavaan kirjaimen kokoon” on outo, koska se sisältää ajatuksen, että suunnittelussa kiinnitettäisiin jokin yläraja fonttikoolle.
Periaatteet ovat yleispäteviä.
Periaatteet ovat enimmäksen yleispäteviä, mutta osittain epäselviä, ja niissä on muutamia outoja yksityiskohtia. Kohdassa 2.1.5 oleva lausuma taulukkomerkkauksesta on varsin teoreettinen, ja periaate ”solussa mittayksikkö” tuskin avautuu tiiviistä ilmaisusta – eikä suinkaan ole kaikissa tilanteissa järkevä ratkaisu.
Kohdassa 2.1.3 on otsikon ”Teksti on helposti silmäiltävää ja luettavaa” alla joukko peräkkäisiä lauseita, jotka jäävät osittain varsin epäselviksi. Ne olisi parempi ainakin esittää luettelona ja selittää:
ul-elementtiä (ja ehkä
lisäksi ol-elementtiä). Teknisten termien välttely on tässä
siis johtanut hämäryyteen. Asiakin on vinoutunut, sillä eivät luetelmamerkit
ole tärkeintä asiassa vaan luetelman merkkaaminen luetelmaksi.
Kohdassa ei mainita periaatetta, jonka mukaan pitkän sivun alussa tulisi olla sisällysluettelo. Asia olisi kuitenkin olennainen, koska sisällysluettelo antaa heti yleiskuvan sivun sisällöstä, vaikka otsikko ei olisi kovin iskevä ja ingressikin puuttuisi. Lisäksi sen kautta pääsee nopeasti siirtymään käyttäjälle tärkeään kohtaan, tietysti edellyttäen, että se on tehty hypertekstimuotoiseksi eli kohdat ovat linkkejä. Sisällysluettelot ovat olennainen apu pitkien sivujen ongelmaan, josta julkishallinnon sisällöntuotannossa tuskin päästään varsinaisesti eroon.
Periaatteet ovat yleispäteviä, joskin kovin abstrakteja.
Nämä periaatteet sopivat yleistavoitteiksi kaikille sivustoille, mutta ne on suunnattu tilanteisiin, joissa sivuja on jatkuvasti pidettävä ajan tasalla ja tähän on myös edellytykset. Monet sivut ovat luonteeltaan sellaisia, ettei niitä tarvitse eikä oikein voikaan erityisesti ylläpitää.
Yrityksen (ja muidenkin) kannalta on olennaista, millainen ylläpidon taso voidaan järjestää. Tämä vaikuttaa ratkaisevasti siihen, mitä tavoitteita on realistista asettaa.
Myös oikeellisuuden ja luotettavuuden tavoite on suhteellinen. Esimerkiksi harrasteena tehdyltä sivustolta ei voi vaatia samanlaista luotettavuutta kuin viranomaisen ylläpitämältä.
Alakohdissa kiinnitetään melkoisesti huomiota muodollisiin vastuusuhteisiin ja siihen, että viranomaisen tuottama aineisto erottuu muusta. Muissa kuin julkisissa sivustoissa tilanne on paljolti toinen, mutta hyvä perusajatus on se, että sivusta tulisi selvästi ilmetä, kenen tai minkä aineistoa se on.
Periaatteet ovat yleispäteviä. Ajankohtaisuutta koskeva alakohta (2.4.3) ei kuitenkaan ole kaikilla sivuilla olennainen, eikä sivuille pidä väkisin hankkia ajankohtaiselta näyttävää aineistoa. (Tyypillinen virhe: ”uutta”-kohdat, jotka koskevat sivuston teknisiä muutoksia eivätkä kerro mitään, mikä olisi käyttäjällä uutinen.)
Periaatteet koskevat myös yrityksiä, yhdistyksiä yms. Ne koskevat yrityksiä enemmänkin kuin julkisia organisaatioita, koska yritykselle asiakaspalvelu on kilpailua asiakkaista. Sen sijaan nämä periaatteet eivät sellaisinaan koske esimerkiksi yksityishenkilön sivuja.
Maininnat asioinnista voidaan luontevasti tulkita niin, että ne koskevat myös esimerkiksi verkkokauppaa.
Tätä koskee olennaisesti sama kuin edellistä kohtaa. Kohtien välillä onkin ilmeistä sisällön päällekkäisyyttä.
Alakohdassa 2.6.3 suositeltu keskustelufoorumin tarjoaminen on tuskin tarpeen mm. useimmilla yritysten sivuilla, mutta eipä se ole tarpeen julkisilla sivuillakaan. Alakohdassa on sivusto on saari -tyyppistä ajattelua, jossa käyttäjä pyritään saamaan sivuston asukkaaksi kaikin keinoin. Verkossa ei suinkaan ole pulaa keskustelufoorumeista, vaan ongelmana on keskustelun hajoaminen liian monille foorumeille, ja eri sivustojen ”omat foorumit” ovat valtaosaltaan epäonnistuneet.
Alakohdasta 2.6.6 on unohtunut evästeiden käytöstä ilmoittaminen, joka on EU:n alueella pakollista, vaikka Suomi onkin jättänyt implementoimatta sitä koskevan direktiivin.
Periaatteet sinänsä koskevat kaikenlaisia sivustoja. Niiden käytännöllinen merkitys kyllä jää kyseenalaiseksi, sillä pyrittäessä esitettyihin tavoitteisiin saadaan tulokseksi yleensä strategiapapereita, jotka eivät erityisemmin vaikuta käytännön työhön.
Tätä koskee sama kuin edellistä kohtaa.
Tätäkin koskee sama kuin edellisiä kohtia. Kohdissa on päällekkäisyyttä, mutta suurin ongelma on realistisuudessa: jos jossakin onnistuttaisiin toimimaan täysin näiden periaatteiden mukaan, niin tarvittava byrokratia olisi todennäköisesti isompi kuin itse palvelua tuottava koneisto.
Tässä on pääosin yleispäteviä periaatteita, joskaan kaikki eivät suinkaan ole olennaisia kaikissa sivustoissa. Kuitenkin alakohta 3.4.2 käsittelee yksinomaan julkisten hankintojen ohjeiden noudattamista. Yrityksessä sen tilalle on tietenkin syytä ottaa periaatteet hankintojen tekemisestä yritykselle edullisimmalla tavalla.
Näihin asioihin kuitenkin liittyy se, että verkkopalvelun tai sen osien tilaaminen ulkopuoliselta sisältää aina sen riskin, että tosiasiallinen kontrolli palvelun ominaisuuksista luisuu pois organisaation käsistä. Kriteeristössä ei käsitellä sitä, missä määrin sen kriteerit voidaan asettaa ehdoiksi tarjouspyynnössä tai tilauksessa. Tämä heijastellee sitä, että kriteeristö ei anna kovinkaan objektiivista pohjaa arviointiin. Ei oikein ole ajateltavissa, että kriteeristö olisi soveltuvin osin sopimuksen ehtona, koska siinä on sopimusoikeudellisesti aivan liikaa subjektiivisuutta ja tulkinnanvaraa.
Tämäkin on luonteeltaan yleinen periaate, joka jää vielä abstraktimmaksi kuin edelliset. Kyse taitaa myös olla asioista, joita tutkimalla ei voi edes periaatteessa mitat verkkopalvelun laatua, vaikka kyse ehkä onkin tavoista, joilla laatua voidaan tavoitella.
Edelleen yleistä, abstraktia ja välineellistä pikemminkin kuin itse laatua. Alakohta 4.2.1 on erittäin vaarallinen, koska se suorastaan vaatii verkkopalvelun toteuttamista projektina. Tämä on itse asiassa ristiriidassa kriteeristön useankin muun kohdan kanssa. Projektille on ominaista rajoitetut tavoitteet, rajoitettu kesto ja rajoitetut resurssit. Verkkopalveluiden suurimpia ongelmia on, että niitä luodaan ja kehitetään sykäyksittäin, ja enintään ehkä uhrataan muodon vuoksi jokunen ajatus ”jälkihoidon” probleemalle. Kun projekti loppuu, loppuu myös mielenkiinto.
On erikoista jäsennystä, että käyttäjien huomioon ottaminen käsitellään tuottamisen alla. Periaatteet sinänsä ovat hyviä ja yleispäteviä, vaikka ne jäävätkin aika yleiselle tasolle.
Alakohdan 4.4.1 mukaan ”verkkopalvelun toteutuksessa käytettävät suositukset ja standardit on sovittu ja niitä noudatetaan”. Tämä on tavattoman epämääräinen ilmaisu. Konkreettisempia viittauksia esitetään vain lisätietoina, ja nämäkin viittaukset ovat hyvin epäselviä; esimerkiksi viittaus JHS-suosituksiin sanoo varsin vähän, sillä nämä suositukset muodostavat varsin kirjavan joukon asiakirjoja. Viittauksista kolme viittaa vain julkisia sivuja koskeviin suosituksiin. Loput kaksi viittaavat WAI-ohjeisiin ja W2C:n Suomen-toimiston sivuihin, joka voidaan tulkita yleiseksi viittaukseksi W3C:n ohjeisiin.
Myönteistä on, että on vältetty tavanomainen muodollisten suositusten tarkistusten kuten validoinnin ylikorostaminen. Kielteistä on, että esimerkiksi validointia ja CSS-koodin tarkistamista ei mainita lainkaan. Pääsivun validointiraportti osoittaa, että itse kriteeristön verkkoversio ei ole validia koodia.
Myös kohta 4.4.2 on sekava ja epämääräinen ja kovin yleisellä tasolla, vaikka tätä on yritetty auttaa luettelemalla esimerkkejä ylimalkaisesti. Esimerkiksi kehysten osalta on suoranaisia harhaluuloja, kun uskotaan ”title-otsikon” ja ”mielekkään vaihtoehdon” olevan merkittäviä ratkaisuja kehysten ongelmiin ” paljon olennaisempaahan on kehysten nimeäminen (name-määrite). Lisäksi puhe ”tuettavista päätelaitteista” edustaa nurinkurista ajattelua, jossa ensin valikoidaan, mitä tuetaan, sen sijaan, että tehtäisiin webissä yleisesti toimivia palveluita.
Kohta 4.4.3 vaatii, että ”joidenkin käyttöliittymän elementtien tulisi kuitenkin pysyä samankokoisina ja -näköisinä (esimerkiksi navigaatiopalkki, syöttökentät)”. Tämä vaatimus romuttaisi olennaisen osan esteettömyydestä, kun mm. navigointitekstit pakotettaisiin määräkokoon.
Kohta 4.4.4 jää abstraktiksi ja on ehdottomuudessaan yliampuva. Täällä esiintyy yllättäen vaatimus standardoiduistatujen merkkauskielten käytöstä (jota siis kriteerisivusto itse ei täytä, vrt. kohtaan 4.4.1).
Tässä ei ole määritelty, mitä käytettävyys ja saavutettavuus tarkoittavat. Käytettävyys on ilmeisesti osittain jopa ymmärretty merkityksessä ’käytettävissä olo, availability’! (ks. alakohtaa 4.5.1).
Käytettävyydestä esitetyt periaatteet ovat sinänsä oikeita ja yleispäteviä, mutta kovin yleisluonteisia. Saavutettavuudesta ei esitetä senkään vertaa sisällöllisiä puolia, joskin niitä on sivuttu (lähinnä suppeahkosti joidenkin näkövammaisryhmien kannalta) kriteeristössä muualla. Kuitenkin asetetaan tavoitteeksi ns. WAI-ohjeen A-taso, jonka merkitys on yleisesti arvioitu suhteellisen vähäiseksi; Euroopan unionin toimielimetkin suosittelevat vähintään AA-tasoon pyrkimistä.
Kriteeristö itse verkkosivustona näyttää huonoa esimerkkiä mm. linkeillä, jotka avautuvat uusiin ikkunoihin. Tämä kuuluu WAI-ohjeissa vältettäviksi mainittuihin asioihin.
Tässä yhteydessä mainitaan myös ”CSS-validaattori” ja ”html-validaattori”, siis varsin oudossa kohdassa, sillä niillä on melko vähän tekemistä erityisesti käytettävyyden ja saavutettavuuden kannalta.
Periaatteet ovat pääosin hyviä ja yleisiä, joskin enemmänkin yleistä tietoturvaa kuin erityisesti verkkopalveluun liittyvää asiaa. Yksityiskohdissa mennään julkisten sivujen erityiskysymyksiin sikäli, että tietoturvaohjeeksi esitetään valtion tietohallinnon Internet-turvallisuusohje.
Tämäkin alakohta on varsin yleisluonteista tietoturvaperiaatteiden esittelyä.
Myös yleisiä tietoturvaperiaatteita, kuitenkin niin, että käyttäjän tunnistamisessa viitataan sitä koskevaan valtionhallinnon ohjeeseen.
Tämä kohta ei muodosta kovin hallittua kokonaisuutta, sillä se esittelee sekalaisia toimintaperiaatteita. Niitä vastaan on vaikea väitellä sen enempää julkisten kuin muidenkaan sivujen osalta. Esimerkiksi periaate sivujen viimeistelystä, vieläpä palautteen pyytämisestä ennen julkaisua, on hyvä silloin, kun sitä voidaan järkevästi noudattaa – eli saavutettava hyöty vastaa tarvittavaa lisätyötä, joka on usein huomattava.
Tätä koskee sama kuin edellistä kohtaa, mutta tässä mennään vielä enemmän palvelun toteutukseen, ei laatuun sinänsä. Vaarana on, että arvioidaan ponnistuksia, ei tuloksia. Esimerkiksi vastuun määrittely on hyvä periaate mutta ei yksinään vaikuta mitään, ellei vastuuta myös kanneta – mikä taas riippuu sekä tahdosta että edellytyksistä.
Tässäkin on kyse ponnistelujen, ei tulosten arvioinnista. Lisäksi seuranta vaikuttaa tuloksiin varsin epäsuorasti jos lainkaan. Tarkistuslistana siitä, mitä voitaisiin tehdä, tämä kohta voi olla hyödyllinen kaikkialla; itse asiassa se sopisi melkein minkä tahansa toiminnan seurannan suunnitteluun. Mutta useimmiten siinä esitetyn laajuinen seuranta oli pahasti yli- ja ohiampuvaa. Ensimmäiseksihän kannattaisi miettiä, millä tavoilla voisi saada sellaista seurantatietoa, jota voidaan oikeasti käyttää palvelun kehittämiseen.
Puutteena on se, että palautetta käsitellään raaka-aineena, joka tulee jostakin ja jota vain ”kootaan”. Tässä ei siis edes esitetä kysymystä siitä, miten käyttäjät saataisiin antamaan palautetta ja vieläpä sellaista, josta on hyötyä palvelun kehittämisessä. Ainakin yksi vastaus tähän kysymykseen on ilmeinen: muun muassa sillä, että palautteeseen ei vastata ynseästi, muodollisesti tai selittelevästi, kuten yleensä on tapana.
Hyötyjen esittäminen kriteereinä on sikäli erikoista, että varsinaisestihan arvioinnissa on kyse hyötyjen ja kustannusten suhteesta eikä mistään muusta. Ne ovat perimmäisiä kriteereitä, mutta käytännön ohjeistuksessa ja arvioinnissa joudutaan menemään astetta ulkonaisemmalle tasolle. Mikä sitten on hyötyjen mainitsemisen merkitys tässä osassa? Jos siinä tulee jotain konkreettista esille, niin se kai olisi kuulunut jo jonnekin aiemmas.
Tässä kohdassa onkin toistoa aiempaan nähden, ja toisaalta esitetyt periaatteet ovat suhteellisen irrallisia. Ne eivät varmaankaan kata koko hyödyllisyyden kenttää.
Se, että ”käyttäjä hyötyy verkkopalvelusta suhteessa perinteiseen palveluun” on vain pieni osa mahdollisista hyödyistä. Monet verkkopalvelut ovat sellaisia, ettei mitään vastaavia ”perinteisiä” palveluja edes ole ollut olemassa. Esimerkiksi yrityksen kannalta taas ei käyttäjän hyötyminen ole perimmäinen tavoite vaan väline, eikä julkisilla sivuillakaan voida asettaa käyttäjän hyötymistä ainoaksi hyötytavoitteeksi. Todellisuudessahan valtio ja kunnat pyrkivät tehostamaan omaa toimintaansa verkkopalveluilla mm. siten, että virkailijoiden työtä siirretään kansalaisten itsensä tehtäväksi.
Se, että käyttäjät ovat tyytyväisiä palveluun (5.1.3) on tietysti joissakin tapauksissa itsetarkoitus, mutta ei kuitenkaan yleensä julkisilla sivuilla, vielä vähemmän yritysten sivuilla. Välineellisenä asiana se on epäilemättä paljon tärkeämpi muualla kuin julkisilla sivuilla, koska tyytyväisyys edellyttää käytännössä jonkinlaista pyrkimystä myös viihdyttämiseen ” vaikkapa vain hyvin tehdyllä ulkoasulla ” itse palvelun hyvän toimivuuden lisäksi.
Tämä kohta on muotoilultaan puhtaasti julkisia sivustoja koskeva, ja sisällöltään se on lähinnä tavanomaista sanahelinää. Pääosa periaatteista on jo aiemmin mainittu, joten kyseessä lienee lähinnä ns. kansalaisten osallistumista koskeva liturginen esitys.
Esitetyt asiat ovat, yleistäen ymmärrettyinä, kuitenkin tärkeitä kaikenlaisten sivustojen teossa. Tällöin on olennaista kysyä, vaatiiko sivuston tarkoitus sitä, että käyttäjät voivat sen kautta vaikuttaa sivuston tekijään. Tässäkin on hyvä muistaa, että ”sivuston tarkoitus” ei todellisuudessa ole lukkoon lyöty määrittely, vaan se voi elää ja muuttua, kun nähdään uusia mahdollisuuksia tai havaitaan käytännössä joitakin tavoitteita turhiksi tai mahdottomiksi.
Tällöin on olennaista sekin, millaista vaikuttamista viranomainen tai muu taho todella haluaa. Halutaanko, että jokainen kuntalainen, jonka elämään jonkin alueen kaavamuutos vaikuttaa, todella ilmoittaa käsityksensä, verkon kautta tai muutoin? Millä resursseilla sellainen palaute käsiteltäisiin?
Tässä kohdassa esitetään melko ytimekkäästi joskaan ei aivan suoraan niitä asioita, joiden takia valtio ajaa verkkoasioinnin lisääntymistä. Tarkemmin olen analysoinut kyseisiä motiiveja ja aiheeseen liittyviä ongelma kirjoituksessani Sähköinen asiointi – avain tyhjään huoneeseen? (Kanava 4–5/2003).
Siirtämällä palveluja verkkoon voidaan saavuttaa kustannussäästöjä muuallakin kuin julkisessa hallinnossa. Yritykselle tämä voi merkitä esimerkiksi pienempiä myynnin kuluja, jos asiakkaat ostavat verkon kautta ja maksavat verkkopankissa. Ongelmana on kyllä paljolti sama kuin julkisessa hallinnossa: vanhat järjestelmät on silti säilytettävä, eivätkä niiden kustannukset yleensä paljoakaan laske siitä, että osa toiminnasta siirretään verkkoon. Yritykselle on kuitenkin laajemmin mahdollista se, että palvelu tarjotaan vain verkossa tai että asiakkaat määrätietoisesti ja melko nopealla aikataululla ohjataan siirtymään verkkopalveluun mm. hinnoittelulla.
Kokonaisuutena tämä osa on yksipuolinen, koska se käsittelee vain palvelujen siirtämistä verkkoon, ei kokonaan uusien palvelujen luomista. Lisäksi esimerkiksi verkko tiedonjaon kanavana merkitsee (oikein toteutettuna), että saavutetaan uusia kohderyhmiä.
Tässä muotoilut ovat yleisiä mutta periaatteiden henki on suuntautunut nimenomaan julkisen hallinnon palvelujen siirtämiseen verkkopohjaisiksi. Tästä kielii mm. ilmaisu –verkkopalvelun kävijämäärät kasvavat kohderyhmässä ja perinteisten palvelujen käyttö vähenee–. Erikoista on myös se, että tieto palvelusta, palvelun käyttö ja käytön toistuvuus esitetään tavoitteina sinänsä, sen sijaan, että käsiteltäisiin käytöstä saatavia hyötyjä sivuston tavoitteiden kannalta. Käyttömäärien korostaminen selittynee edellä mainitusta tendenssistä.
Tämä viimeinen kohta on omiaan herättämään huvittuneisuuttakin, koska se korostaa perisuomalaista mitähän muutkin meistä ajattelevat -asennetta. Näin erityisesti siksi, että ulkopuolisen tahon tekemässä arvioinnissa menestyminen katsotaan sinänsä hyväksi, puuttumatta siihen, millaisen tahon millainen arviointi on kyseessä. Webissähän on harrastettu paljonkin arviointeja, joiden merkitys on täysin olematon.
Löysin kriteeristön tietoyhteiskuntaohjelma.fi-sivun kautta. Tällä sivulla ei kuitenkaan ole linkkejä kriteeristöön, vaan JavaScriptillä tehdyt näennäislinkit. Tätä voisi pitää ovelana ironiana, mutta yleensä ei ole syytä olettaa ironiaksi mitään, mitä ei voi luontevasti selittää tietämättömyydellä, välinpitämättömyydellä tai toheloinnilla. – Ongelma on nyttemmin korjattu: kyseisen sivun uutisotsikot ovat nyt normaaleja linkkejä.