Huomioita Tietosanakirjan (1909–1922) typografiasta

Noin sata vuotta sitten julkaistu ensimmäinen laaja suomalainen tietosanakirja, nimeltään Tietosanakirja, paljolti vakiinnutti suomen kielen oikeinkirjoituksen. Siksi se näyttää kirjoitus­asultaan yllättävän nykyaikaiselta. Yllättävää on sekin, miten vanha­kantaisilta sen monet typografiset piirteet näyttävät. Typografiassa on tapahtunut paljon enemmän muutoksia kuin oikeinkirjoituksen perusteissa.

Tässä tarkasteltavat typografiset piirteet koskevat pääasiassa kirjoitusmerkkien esitystapaa ja vastaavia ”matalan tason” asioita, joista voidaan käyttää nimitystä detaljitypografia, ainakin jos haluamme viitata alan saksalaiseen suurteokseen Detailtypographie. Tällaisissa asioissa oikeinkirjoituksen ja typografian ero osittain hämärtyy, kuten esityksestä ilmenee.

Ortografia

Tietosanakirja julkaistiin alun perin kymmenosaisena vuosina 1909–1919. Vuonna 1922 julkaistiin vielä täydennysosa. Samoihin aikoihin tehtiin useita päätöksiä suomen kirjakielen kirjoitusasusta, ja kirja teki niitä tunnetuiksi noudattamalla niitä. Esimerkiksi sivistyssanojen asu vakiintui enimmäkseen kannalle, jolla se on sittemmin pysynyt.

Harvoihin poikkeuksiin kuuluvat sellaiset sanatyypit kuin induktsioni, nykykielen induktio, ja sellaiset nimet kun Austraalia, nykykielen Australia. Esimerkiksi asu senaatti on moderni; aiemmin oli yleisesti kirjoitettu senati. Myös hattu-s:n käyttö, esimerkiksi sanassa šaahi, tekee nykyaikaisen vaikutelman. Toisaalta jotkin kirjoitustavat poikkeavat nykyisistä, esimerkiksi ensimäinen (nykyisin ensimmäinen) ja m kirjain (m-kirjain), samoin joidenkin lyhenteiden muo­dos­ta­mi­sen tavat, esimerkiksi kreik. (= kreikkalainen, nykyisin lyhennetään kreikk.).

Venäläisten nimien kirjoitus suomen kielessä on paljolti sama kuin nykyisin, erona lähinnä se, että pehmeää merkkiä vastaa usein j tilanteissa, joissa se nykyisin jätetään merkitsemättä, ja sananlopun -ij sijasta kirjoitetaan nykyisin -i, esimerkiksi kirjassa Gorjkij, nykyisin Gorki. Kreikkalaisten nimien asussa silmiin­pistävintä nykyiseen verrattuna on, että fiin vastineena on ph eikä f, esimerkiksi Ephesos, Pharos eikä Efesos, Faros.

Typografia

Edellä esitettyä taustaa vasten tuntuu aluksi erikoiselta, että Tietosanakirjan detalji­typografiassa on paljon sellaista, joka nyt näyttää hyvin vanhanaikaiselta tai muuten poikkeaa nykynormeista:

• Lainausmerkit ovat epäsymmetriset siten, että alkulainausmerkki on rivin perus­linjalla (merkki U+201E), esimerkiksi „näin” eikä nykynormin mukainen, ”näin” (tai »näin»).
• Kun lainausmerkeissä olevaa ilmausta taivutetaan, pääte kirjoitetaan loppu­lainaus­merkin jälkeen, esimerkiksi „Abhandlungen”issa, eikä sitä ennen, kuten nykyisin, esimerkiksi ”Abhandlungenissa”.
• Ajatusviiva on pitkä, ”—” (U+2014). Tällainen käytäntö jatkui kauan, joskin sen ohella käytettiin myös lyhyttä ajatusviivaa. Varsinaisesti vasta vuonna 2006 SFS-standardissa määriteltiin suomen kielen ajatusviiva lyhyeksi, ”–”. Esimerkiksi Kielikello-lehdessä pitkää ajatusviivaa esiintyi vielä vuonna 2004.
• Pitkää ajatusviivaa käytetään myös miinusmerkkinä, esimerkiksi —5. Nykystandardin mukaan miinusmerkki on erillinen merkki, joka on selvästi lyhyempi kuin pitkä ajatusviiva ja voi poiketa myös lyhyestä ajatusviivasta, esimerkiksi −5 (vrt. –5, jossa on ajatusviiva).
• Toisaalta esimerkiksi vaihteluvälin ilmauksissa ei käytetä nykynormin mukaista ajatusviivaa (esimerkiksi 1909–1922), vaan yhdysmerkkiä (esimerkiksi 1909-1922).
• Numeroin kirjoitetuissa luvuissa käytetään pilkkua tuhaterottimena tai yleisemmin kolmen numeron ryhmien erottimena, esimerkiksi 10,000. Siitä luovuttiin jo kauan sitten, ja käyttöön otettiin piste, esimerkiksi 10.000, tai heittomerkki, esimerkiksi 10’000, ja myöhemmin välilyönti, esimerkiksi 10 000. Vielä erikoisempaa on, että pilkkua käytetään myös desimaalipilkkuna, kuten nykyisinkin. Tästä johtuva kaksitulkintaisuus ratkaistiin kirjoittamalla pilkun jälkeiset desimaalit pienemmällä fontilla; koko on noin puolet perus­fontti­koosta. Esimerkiksi 1,005 tarkoittaa lukua tuhatviisi (1 005), kun taas 1,005 tarkoittaa lukua yksi kokonainen ja viisi tuhannesosaa!
• Rahasummissa on rahayksikköä ja sen jako-osaa tarkoittavien lukujen välissä kaksoispiste, esimerkiksi ”Smk. 7,264:24” (7 264,24 Suomen markkaa). Kaksoispisteen käytöstä siirryttiin pilkun käyttöön vasta 1960-luvulla, ainakin Kielikellon 1/2002 artikkelin Tasasumman merkkinä ,– mukaan. Esimerkistä näkyy myös, että rahayksikön lyhenne kirjoitettiin usein luvun eteen eikä jälkeen.
• Prosenttimerkki kirjoitetaan kiinni edeltävään lukuun, esimerkiksi 50%, tai käyttäen vain pientä väliä. Tämä ei ole johdonmukaista, vaan myös nykynormia vastaavaa asua 50 % esiintyy.
• Celsiuslämpötilat esitetään siten, että asteen merkki on kiinni edeltävässä luvussa ja sen jälkeen on väli, esimerkiksi 5° C. Nykynormien mukaan väli jätetään ennen asteen merkkiä, esimerkiksi 5 °C.
• Kertomerkkinä on iso rasti, jonka ympärillä ei yleensä käytetä välilyöntejä. Sitä näyttää vastaavan nykyisissä merkistö­standardeissa kertomerkki‑x (multiplication x), joka on kerto­merkin × muotoinen mutta isompi niin, että se vie lähes fontin koko korkeuden. Esimerkki: 7✕7. Nykyisin normina on kertomerkin käyttö, esimerkiksi 7 × 7, joskin vaihto­ehtona on kerto­pisteen käyttö, esimerkiksi 7 ⋅ 7. Kertomerkin koko vaihtelee paljon fontin mukaan, mutta se on aina pienempi kuin edellä kuvattu. Välien käytöstä standardit ja ohjeet eivät ole aivan yksimielisiä. Käytännössä on hyvin tavallista käyttää x-kirjainta, esimerkiksi 7 x 7.
• Eräät tavalliset useista sanoista muodostetut lyhenteet kirjoitetaan useita pisteitä ja välilyöntejä käyttäen, esimerkiksi ”j. n. e.”, mikä on tavallaan loogisempaa kuin nykyinen käytäntö ”jne.”, mutta näyttää nyt oudolta ja kömpelöltä. Myös esimerkiksi lyhenne ”e. Kr.” poikkeaa nykyisestä (”eKr.”).
• Lyhenteissä käytetään loppupistettä jonkin verran enemmän kuin myöhempien normien mukaan, esimerkiksi ”mk.” (myöhemmin ”mk”) ja ”ton.” (tonnin lyhenne, nykyisin kieli­toimis­ton suosituksen mukaan ”tn”; nykystandardien mukaan tonnin tunnus on ”t”).
• Harventaminen on käytössä typografisena keinona useissa tarkoituksissa, muun muassa, kun hakusanasta viitataan toiseen hakusanaan esimerkiksi seuraavasti:

  Lämpöaste ks. Lämpö.

• Kun kursivoitu ilmaus on sulkeissa, myös sulkeet on kursivoitu, esimerkiksi (Homo sapiens) ja jopa ääntämisohjeissa kuten [akt]. Aiheesta ei vieläkään ole standardia, mutta nykyisin tavallinen ja typografien suosittama käytäntö on, että sulkeita ei kursivoida, esimerkiksi (Homo sapiens).
• Latinankielisissä nimissä ja sanoissa esitetään yhdistelmät ae ja oe ligatuureina æ ja œ, esimerkiksi Cæsar (= Caesar).
• Päivämäärät kirjoitetaan tyyliin ”toukok. 20 p:nä 1347”, joissakin yhteyksissä kuitenkin tyyliin ”²⁰/₅ 1347”. Vasta paljon myöhemmin on asiatekstiin ja ohjeisiin vakiintunut sellainen tiivis muoto kuin ”20.5.1347” (ja joihinkin yhteyksiin ja tyylilajeihin sellainen muoto kuin ”20. toukokuuta 1347”).
• Alaindeksejä käytetään nykyistä yleisemmin, muun muassa jakeiden numeroissa viitattaessa Raamatun kohtiin, esimerkiksi ”Ap. tek. 20₂” (nykyisin: ”Ap. t. 20:2”).
• Puolipisteen ja kaksoispisteen edellä on tyhjä väli, tyyliin ”xxx ; yyy” eikä nyky­käy­tännön mukaisesti ”xxx; yyy”. Tämä ei ole johdonmukaista, ja asia voidaan tulkita niinkin, että kyse on vain välistyksen lisäämisestä silloin, kun palstan tasaus sitä vaatii. Nyky­käsi­tys­ten mukaan välistystä ei kuitenkaan saa ohjata sellaisiin kohtiin.
• Heittomerkkiä käytetään vieraiden nimien taivutuksessa nykyistä enemmän, esimerkiksi Fribourg’in eikä Fribourgin.
• Heittomerkkiä käytetään myös joissakin sivistyssanoissa kahden saman vokaalin välissä, esimerkiksi ko’ordinaatti (nykyisin: koordinaatti).
• Yhdysmerkkiä käytetään mm. maantieteellisissä nimissä nykyistä enemmän, esimerkiksi Kuollut-meri, myöhemmin Kuollut meri, nykyisin Kuollutmeri. (Tämä, kuten heittomerkin nykyistä laajempi käyttökin, voidaan tulkita enemmänkin oikeinkirjoitusta koskevaksi kuin typografiseksi, mutta se vaikuttaa tekstistä syntyvään typografiseen vaikutelmaan.)
• Gemenalla aloitetaan sanat aurinko, kuu ja maa silloinkin, kun ne selvästi tarkoittavat taivaankappaleita. Nykyisin (ja jo Nykysuomen sanakirjan mukaan) silloin kirjoitetaan Aurinko, Kuu ja Maa.

Toinen suomalainen tietosanakirja, Pieni Tietosanakirja, julkaistiin vuosina 1925–1929. Sen typografia vastaa pääosin Tietosanakirjan käytäntöjä. Tämä johtunee suurelta osin siitä, että se perustuu samaan aineistoon. Joitakin muutoksia voidaan kuitenkin havaita, kuten se, että prosenttimerkin edellä on väli, esimerkiksi 50 %. Kirjain ø on usein korvattu ö:llä, esi­mer­kik­si Helsingør on korvattu asulla Helsingör.

Tietosanakirja on verkossa osoitteessa runeberg.org/tieto/, ensisijaisesti kuva­skan­nauk­se­na, osittain melko heikkolaatuisena. Sivut ovat myös koneellisesti skan­nat­tu­na (OCR) tekstinä, mutta tässä on tapahtunut paljon virheitä, ja ainakin toistaiseksi vain pieni osa sivuista on oikoluettu. Pieni Tietosanakirja on vastaavasti osoitteessa runeberg.org/pieni/.

Tietosanakirjassa on noin 66 000 hakusanaa. Sen tekeminen oli niin suuri hanke, että yhden kustantajan voimat eivät siihen riittäneet, vaan sen julkaisi Otavan ja WSOY:n perustama Tietosanakirja-osakeyhtiö.

Ensimmäisenä suomenkielisenä tietosanakirjana pidetään yleensä Agathon Meurmanin julkaisemaa teosta Sanakirja yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten (1883–1890). Siinä on noin 13 000 hakusanaa. Teoksen tekstisisältö (pelkkänä tekstinä ilman typografista muotoilua) on saatavilla Kotuksen tietopalvelussa.