Eräistä tekijänoikeuskysymyksistä

Johdanto

Tämä dokumentti liittyy kirjoittajan laatimaan selostukseen Tekijänoikeus: vastauksia usein esitettyihin kysymyksiin mutta kuvailee lähinnä eräitä kiistanalaisempia kysymyksiä.

Tarkasteltavat tapaukset liittyvät nimenomaan tietokonealan tekijänoikeuskysymyksiin. Näitä ovat olleet erityisesti sellaiset asiat, joissa (väitetyn) tekijänoikeuden kohteena on tietokoneohjelma. Oletettavissa on, että tällaisten tapausten lisäksi tulevat erityisesti yleistymään jutut, joissa on kyse tekijänoikeuden (väitetystä) loukkaamisesta ns. tietokoneverkon (netin, Internetin) avulla tai puitteissa.

Tarkastelukulma on siis suppea. Tässä ei puututa juttujen muihin piirteisiin, jotka ovat usein sangen mutkikkaita ja joihin liittyy monia muita oikeudenaloja kuin tekijänoikeus. Mutkikkuus on ehkä usein aiheuttanut sen, että tässä tarkasteltavissa asioissa on päädytty kyseenalaisiin tulkintoihin niissä yksityiskohdissa, joista tässä on puhe.

Tietokoneohjelma teoksena - alkukielinen vai konekielinen?

Korkeimman oikeuden päätöksen KKO 1996:43 mukaan tekijänoikeuslain vastaiseksi tietokoneohjelmiston käyttämiseksi ei katsottu sitä, että oli luovutettu ohjelmiston lähdekoodi eli alkukielinen kappale toiselle yritykselle ohjelmistokappaleiden valmistusta ja levitystä varten. Sen sijaan yritys, joka oli alkukielisestä ohjelmistosta valmistanut konekielisiä kappaleita, velvoitettiin suorittamaan siitä tekijänoikeuslain mukainen hyvitys.

Erikoista tässä on, että ratkaisusta hyvin helposti saa sellaisen vaikutelman, että tietokoneohjelman tapauksessa teokseksi ajatellaan nimenomaan ja vain konekielinen kappale. Tulkinta saa tukea mm. tekijänoikeusneuvoston lausunnosta 1998:16, jossa tietokoneohjelman käsitettä kuvaillaan näin:

Tekijänoikeuslakiin ei ole sisällytetty teoslajien määrittelyjä. Lainvalmisteluaineistossa tietokoneohjelmaa on luonnehdittu siten, että se on tietojenkäsittelytehtävän esitys sarjana käskyjä, jotka tietokoneen keskussuoritin noutaa keskusmuistista ja suorittaa (komiteanmietintö 1987:8, s. 41). Vuoden 1990 hallituksen esityksen mukaan "tietokoneohjelmaa voi luonnehtia joukoksi käskyjä, jotka saavat tietokoneen suorittamaan halutun toiminnan" (s. 50).

Tällaiseen ajatukseen ehkä johdutaan tarkastelemalla sitä, millaisina tuotteina tietokoneohjelmia yleisesti myydään ja käytetään. Yleensä myynnissä olevat ohjelmat ovat konekielisiä ja lähdekieliset ohjelmat pidetään liikesalaisuuksina. Lähdekielisinä julkistetut ohjelmat ovat tyypillisesti ei-kaupallisen toiminnan tuotteita ja vapaaseen jakeluun annettuja. Painetussa muodossa julkaistut ohjelmat taas tavallisimmin ovat opetustarkoituksessa esitettyjä pieniä esimerkkiohjelmia.

Tekijänoikeuden kannalta ajatus vaikuttaa kuitenkin erittäin oudolta. Onhan koko tekijänoikeusjärjestelmässä, ja konkreettisesti tekijänoikeuslain 1 §:ssä, lähtökohtana teoksen luominen ja ajatus siitä, että tekijänoikeus syntyy sille ihmiselle, joka luo teoksen. Tällainen luomus on normaalisti nimenomaan alkukielinen ohjelma, kun taas konekielinen ohjelma valmistetaan siitä teknisellä välineellä tavallisesti ilman ihmisen luovaa panosta. (Kyseisen välineen, ns. kääntäjän, engl. compiler, valmistaminen on epäilemättä vaatinut luovuutta, mutta se on kokonaan toinen asia.)

Voidaan tietysti ajatella, että ohjelmaa tekevän ihmisen tavoitteena on saada aikaan toimiva konekielinen ohjelma, jonka luomisessa alkukielinen ohjelma on väline. Toisaalta ajatusmallin tekee kyseenalaiseksi se, että monissa tapauksissa samaa alkukielistä ohjelmaa voidaan käyttää joko siten, että siitä tehdään kääntäjällä (compiler) konekielinen ohjelma, tai siten, että tulkkiohjelma (interpreter) suorittaa sen tulkitsevasti.

Lisää sekavuutta aiheuttaa se, että tekijänoikeuslaissa on eräitä tietokoneohjelmia koskevia erityissäädöksiä, joista osa koskee vain "tietokoneella luettavassa muodossa olevaa tietokoneohjelmaa". Tätä Haarmann tulkitsee teoksessaan Tekijänoikeus & lähioikeudet seuraavasti (s. 130; hiukan toisin sanakääntein s. 123):

Tällä tarkoitetaan ohjelmaa, joka on tallennettu tietovälineelle siten, että sitä voidaan sellaisenaan käyttää ohjaamaan tietokoneen toimitaa. Tällöin puhutaan usein konekielisestä ohjelmasta.

Tämä, samoin kuin ns. disassemblointia koskevat säädökset, loogisesti edellyttävät, että on olemassa muunkinlaisia ohjelmia kuin konekielisiä tai että ohjelma voi ilmetä muussakin muodossa kuin konekielisenä.

Toisaalta tekijänoikeusneuvoston lausunnossa 1997:17 on huomattavan selkeästi otettu se kanta, että myös lähdekielinen ohjelma on tietokoneohjelma:

Tekijänoikeudella suojataan tietokoneohjelmaa riippumatta siitä, missä ilmenemismuodossa tai minkälaisella fyysisellä alustalla se ilmenee. Siten sekä alku- että konekieliset ohjelmat ovat suojattuja.

Luontevin tulkinta olisi se, että alkukielinen ja konekielinen ohjelma ovat saman teoksen erilaisia ilmenemismuotoja (tai muunnelmia, esim. silloin, kun samasta alkukielisestä ohjelmasta tuotetaan erilaisia konekielisiä versioita eri käännösparametreja käyttäen).

Toisaalta siinä otetaan epäselvä kanta kysymykseen siitä, mitä ilmaisu "tietokoneella luettavassa muodossa oleva" oikeastaan tarkoittaa:

Konekielisellä ohjelmalla tarkoitetaan usein samaa kuin tekijänoikeuslakiin sisältyvällä ilmaisulla tietokoneella luettavassa muodossa oleva tietokoneohjelma.

Tarkoittaako tämä, että kyseessä on yksi ja sama käsite, jolloin ilmaisu "tarkoitetaan usein" on vain kielenkäyttöä kuvaileva, vaiko että että kyseessä on kaksi eri käsitettä, jotka vain usein yhtyvät siinä mielessä, että jokin ohjelma tai ohjelman ilmentymä kuuluu molempien käsitteiden alaan?

Eri asia sitten on, voidaanko ns. tulkittavalla kielellä kirjoitettu koodi lainkaan tulkita ohjelmaksi. (Jos kirjoitan koodin kielellä X, joka on suunniteltu tulkittavaksi ja jolle nyt on vain tulkitsevia toteutuksia, niin muuttuuko koodini ohjelmaksi sinä päivänä, kun joku tekee kielelle X kääntäjän, tai siinä vaiheessa, kun käännän koodini sillä?)

Palataksemme vielä edellä käsiteltyyn KKO:n ratkaisuun: Toisaalta pelkkä teoskappaleen luovuttaminen ei välttämättä merkitse tekijänoikeuden loukkaamista. Tarkasteltavan jutun selostuksesta ei ilmene, oliko lähdekoodista valmistettu kappale nimenomaan sitä varten, että se luovutettiin toiselle yritykselle. Tekijänoikeuslain periaatteiden kannaltahan on varsin eri asia luovuttaa teoksen kappale kuin valmistaa teoksesta kappale luovuttamista varten. Voidaan tietysti sanoa, että asiallisesti tällä ei ole suurtakaan merkitystä. KKO:n ratkaisussa olikin taloudellisten seuraamusten osalta tekijänoikeutta olennaisempi seikka sopimaton menettely elinkeinotoiminnassa.

Valitettavasti kuitenkin jutusta saattaa siis helposti saada sen käsityksen, että KKO olisi asettunut sille kannalle, että alkukielinen ohjelma ei ole teoksen kappale. Sekä hovioikeuden ratkaisussa että KKO:n esittelijän mietinnössä oli asetuttu toiselle kannalle, mutta sen pohjalta, mitä varten lähdekoodi luovutettiin, ja tarkastelematta kysymystä teoskappaleen valmistamisesta. KKO ehkä lähti ratkaisussaan siitä, että teoskappaleen luovuttaminen yritykselle ei ole teoksen saattamista yleisön saataviin, vaikka luovuttajalle olisi ollut aivan selvää, että yritys ryhtyy myymään teoksen kappaleita yleisölle. Tällöin on kuitenkin jäänyt tarkastelematta se, oliko tekijänoikeutta loukattu sitä luovutettua kappaletta valmistettaessa. Mitä tulee siihen, onko kappaleen luovuttaminen osallisuutta (avunantoa) laittomaan levittämiseen, niin tässä samoin kuin ratkaisussa KKO 1999:8 on otettu sellainen outo kanta, että ei ole.

Mitä on julkinen esittäminen?

Tekijänoikeusneuvoston lausunto 1995:6 käsittelee videoelokuvien esittämistä yliopiston ylioppilaskunnan ainejärjestön jäsentilaisuuksissa. Vaikka lausunto ei käsittelekään ns. tietokoneverkkoihin liittyviä kysymyksiä, niin siinä esitetty yleinen linjaus on periaatteellisesti merkittävä arvioitaessa teosten erilaisia esittämistapoja Internetissä. Esimerkiksi teoksen levittäminen ns. postituslistan kautta voisi mielestäni olla verrattavissa lausunnossa tarkasteltuun tapaukseen. Mainittakoon vielä, että tekijänoikeusneuvosto on lakisääteinen elin, jonka lausunnot ovat kuitenkin neuvoa-antavia eivätkä siis verrattavissa tuomioistuinten päätöksiin.

Lausunnossa sanotaan mm. seuraava:

Lähtökohtaisesti esittämistä pidetään julkisena, kun kuulijoita tai katsojia ei ole ennakolta yksilöllisesti määrätty. Oikeuskirjallisuudessa puhutaan tällöin avoimesta piiristä. Sillä seikalla onko julkinen esitys maksullinen tai kuinka monta henkeä tosiasiallisesti on paikalla, ei ole merkitystä.
Konkreettisista kysymyksistä, joita lausuntopyynnössä esitettiin, neuvosto kuitenkin lausuu, ettei niihin voi antaa yksiselitteisiä vastauksia.

Valitettavasti siis käytännössä varsin tärkeä kysymys siitä, onko teoksen esittäminen yhdistyksen tilaisuudessa julkista esittämistä, jäi vaille vastausta. Siteerattu lähtökohta tuntuisi kuitenkin varsin ilmeisellä tavalla merkitsevän sitä, että tavanomaisen yhdistyksen tavanomaiset tilaisuudet ovat sellaisia, että teoksen esittäminen niissä on julkista esittämistä ja vaatii siis tekijänoikeuden omistajan luvan.

Tekijänoikeusneuvosto on ehkä halunnut olla tulkitsematta kysymystä yhdistysten tilaisuuksien luonteesta, koska kysymys ei tunnu tekijänoikeudelliselta. Mutta nimenomaan tekijänoikeudelliselta kannalta katsottuna, muuhun yksityisyyden ja julkisuuden problematiikkaan puuttumatta, tilanteen pitäisi olla selvä: vaikka yhdistyksen tilaisuuteen olisikin pääsy vain sen jäsenillä, tämä ei tee tilaisuuksista sillä tavoin suljettuja, että teosten esittäminen niissä olisi ei-julkista.

Aihetta käsittelee laajasti opetusministeriön teettämä selvitys Julkisen esittämisen käsitteestä.

Ovatko standardit teoksia?

Tekijänoikeusneuvoston lausunnon 1995:5 mukaan SFS-standardit eivät yleensä ole teoksia. Lausunnosta voidaan päätellä, että neuvoston mielestä standardit kuitenkin yleensä saavat luettelosuojan. Lausunnossa on toisaalta otettu kielteinen kanta siihen väitteeseen, että standardit olisivat tekijänoikeudesta vapaat sen perusteella, että niihin viitataan viranomaisten määräyksissä yms.

Ilmeisesti SFS ei hyväksy tekijänoikeusneuvoston kantaa, koska sen Web-sivuilla olevassa SFS-standardien esittelyssä sanotaan:

SFS:llä on SFS-standardien tekijänoikeus ja se valvoo kansainvälisten järjestöjen ja niiden jäsenten standardien tekijänoikeutta Suomessa.
(Tämän voisi ehkä kuitenkin tulkita niin, että siinä sanaa "tekijänoikeus" käytetään laveassa merkityksessä, joka kattaa myös tekijänoikeuden lähioikeudet.)

Luettelosuojan ja varsinaisen tekijänoikeussuojan erolla ei atk-alalla luultavasti ole juurikaan käytännön merkitystä standardien osalta. Standardeja uusitaan varsin usein, joten niiden elinkaaren kannalta katsottuna kymmenen vuoden suoja-aika on tekijän kannalta yleensä riittävä. Muilla aloilla tilanne voi olla toinen.

Periaatteellisesti tekijänoikeusneuvoston kannanotto on kuitenkin varsin outo. On omituista soveltaa luettelosuojaa johonkin, joka ei olennaisesti ole kokoelma erillisiä tietoja (faktoja) vaan nimenomaan yhtenäiseksi ja (käytäntöä yhtenäistäväksi) tarkoitettu suositus. Neuvosto perustelee kantaansa mm. seuraavalla:

- - standardi voidaan määritellä asiakirjaksi, jossa kuvataan sääntö, menetelmä tai ratkaisukaava toistuvan tehtävän yhdenmukaiseksi suorittamiseksi. Edellä mainittujen standardien tekstit ovat yksinkertaisia ja kielelliseltä ilmaisultaan tavanomaisia. Mitkään kyseisissä standardeissa olevat yksittäiset selittävät piirustukset eivät ole muodoltaan sillä tavoin omaperäisiä, etteikö joku muu asiantuntija voisi itsenäisesti päätyä esittämään jonkin asian samanlaisella piirustuksella.
Tässä arvioidaan standardeja kaunokirjallisuuden ja kuvaamataiteen mittapuiden mukaan. Nykymaailmaan soveltuvan tekijänoikeusajattelun lähtökohtana ei kuitenkaan saisi olla vain ns. taiteellinen luovuus vaan luovuus yleensä. Edellä esitetystä sitaatista henkivän ajattelutavan mukaista olisi myös todeta, että tietokoneohjelmatkaan eivät yleensä ole teoksia; ovathan ohjelmienkin "tekstit" (alkukieliset tai konekieliset) yksinkertaisia ja kielelliseltä ilmaisultaan tavanomaisia, sillä nehän koostuvat hyvin rajallisesta ilmaisukeinojen valikoimasta. Luovuutta ja omaperäisyyttä arvioitaessa ei myöskään saisi lähteä siitä kysymyksestä, voisiko joku muu päätyä samaan tulokseen, vaan siitä, miten luultavaa on, että kaikki muut, jotka riittävin tiedollisin ja taidollisin valmiuksin asiaan ryhtyvät, todella päätyisivät olennaisesti samaan tulokseen.

Standardeissahan hyvin olennaista on, että valitaan monista eri vaihtoehdoista yksi. Tyypillisesti tämä ei koostu joukosta erillisiä valintoja, vaan eri yksityiskohdat on sovitettava yhteen ja valinnoissa on noudatettava jotakin kokonaislinjaa.

Tosin standardien osalta kysymys teoksen sisällön ja muodon erosta muodostuu erittäin vaikeaksi. Tätä kysymystä tekijänoikeusneuvoston lausunnossa ei lainkaan käsitellä. Luonnollisestikaan ei standardin, kuten muunkaan teoksen, asiasisältö nauti tekijänoikeuden suojaa. Kuka hyvänsä saisi siis vapaasti julkaista teoksen, joka on asiasisällöltään tarkasti identtinen jonkin SFS-standardin kanssa, kunhan tekisi sen omin sanoin, piirroksin yms. Käytännössä tällä asialla on varsin vähän merkitystä. Standardeille on ominaista ja olennaista äärimmäisyyksiinkin menevä pikkutarkkuus ja täsmällisyys. Kuka siis uskaltaisi luottaa siihen, että standardin parafraasi on oikea?

Ilmeisesti tekijänoikeusneuvosto lähtee siitä ajattelusta, että standardin asiasisällön kuvaaminen standardiasiakirjaksi on luonteeltaan tekninen, mekaaninen toimenpide, jossa ei ole sijaa luovuudelle - senkään takia, että standardien laatiminen on tarkoin säännelty prosessi. Tässä tehdään kuitenkin kaksi virhettä: ajatellaan edellä mainittu "kuvaaminen" mekaaniseksi, koska sen tulos on tekninen spesifikaatio, ja kuvitellaan, että standardin sisältö olisi ensin olemassa in abstracto puhtaana sisältönä vailla muotoa ja sitten jotenkin kuvattaisiin konkreettiseksi esitykseksi.

Kokonaan eri asia on kysymys siitä, pitäisikö standardointitoiminta rahoittaa ja järjestää eri pohjalle kuin nykyisin. Jos asiassa lähdettäisiin standardoinnin tavoitteista, olisi perusteltua erikseen säätää ns. viralliset standardit tekijänoikeudesta vapaiksi. Luonnollisestikin tämä edellyttäisi, että tässä yhteydessä selvitetään myös standardointityön rahoitus.


Jukka Korpela
Kirjoitettu 1996-10-15
Päivitetty viimeksi 2003-08-08.