Suomen kielen sijamuotojen nimitykset

Päätteisiin perustuvien nimitysten tarve

Inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi... kuka niitä muistaa? Jopa suomen kieltä tutkiva tai opettava saattaa ryhtyä lallattamaan sijamuotojen listaa sen sijaan, että muistaisi suoralta kädeltä, mikä on allatiivi. Tässä esityksessä ehdotetaan sijojen nimeämistä niiden päätteiden mukaan. Näitä ehdotuksia voi ruveta käyttämään, vaikka niistä ei tehtäisi mitään yleistä päätöstä. Jokainen suomea osaava ymmärtää selittämättäkin, mikä on -lle-sija. Tarvittaessa voi mainita sulkeissa vanhan nimen: ”lle-sija (allatiivi)”.

Nykyisin yleisesti käytetyt sijojen nimitykset eivät enimmäkseen ole kansainvälisiä, vaikka ne perustuvat eräänlaiseen latinaan. Suurin osa niistä on sepitetty juuri suomen sijojen nimiksi, eikä useimpia nimiä juuri käytetä muiden kielten yhteydessä – senkään takia, että niissä ei ole vastaavia sijamuotoja. Nekin nimet, joilla on vastine muiden kielten kieliopeissa, saattavat olla harhaanjohtavia. Esimerkiksi suomen ”genetiivi” esiintyy muun muassa objektin sijana, mikä ei vastaa tilannetta useimmissa muissa sellaisissa kielissä, joissa on genetiivi-niminen sija.

Ehdotetut nimet

Ehdotetut nimet perustuvat sijamuodon päätteeseen sellaisena kuin se esiintyy yksikössä. Tähän on kaksi poikkeusta: nominatiivi-nimitys on säilytetty, koska kyseisellä sijalla ei ole varsinaista sijapäätettä lainkaan, ja instruktiivi-nimitys on säilytetty, koska on kaksi n-päät­teis­tä sijaa, joten on käytännöllistä säilyttää hankala nimitys niistä harvinaisemmalla.

Seuraavassa taulukossa ovat mukana ehdotettujen nimitysten lisäksi useimmissa suomen kieliopeissa käytetyt nimitykset (Muu nimi) sekä niitä vastaavat suomen sanoihin perustuvat vanhat nimitykset (Vanha nimi), joita vielä käytetään joissakin esityksissä, vaikka niitä ei tunneta yleisesti. Esimerkkisanana on useimmille sijoille ”jalka”. (Millään sanalla ei ole kaikkia sijamuotoja, joten tällaiseen esi­tyk­seen joudutaan ottamaan eri esimerkkisanoja.)

Nimi Muu nimi Vanha nimi Esimerkki Huomautuksia
nominatiivi nominatiivi nimentö jalka Sanakirjoissa hakusana­muotona.
n-sija genetiivi omanto jalan Monikossa pääte vaihtelee.
t-sija akkusatiivi kohdanto minut Vain persoonapronominit ja kuka ~ ken.
na-sija essiivi olento jalkana
a-sija partitiivi osanto jalkaa Päätteenä myös ta tai tta.
k-sija (k-latiivi) luoˣ Vain parista nominivartalosta ja verbien a-infinitiivissä sekä alemma- ja rannemma-tyyppisissä sanoissa. Päätteenä ˣ.
s-sija (s-latiivi) alas Vain muutamista vartalosta ja eräistä vertailumuodoista (esim. rannemmas).
ksi-sija translatiivi tulento jalaksi Possessiivisuffiksin edellä päätteenä kse.
nta-sija eksessiivi eronto kotonta Vain murteissa. Ei yleensä lasketa sijaksi.
ssa-sija inessiivi sisäolento jalassa
sta-sija elatiivi sisäeronto jalasta
han-sija illatiivi sisätulento jalkaan Pääte vaihtelee.
lla-sija adessiivi ulko-olento jalalla
lta-sija ablatiivi ulkoeronto jalalta
lle-sija allatiivi ulkotulento jalalle Pääte -lleˣ.
tta-sija abessiivi vajanto jalatta
ne-sija komitatiivi seuranto jalkoineni Aina monikkomuotoinen. Substantiiviin liittyy aina possessiivisuffiksi.
instruktiivi instruktiivi keinonto jalan Yl. vain monikossa, esim. jaloin.
itse-sija prolatiivi meritse Pääte itseˣ. Ei erikseen yksikköä ja monikkoa. Ei yleensä lasketa sijaksi.

Merkinnöistä ja nimityksistä

Merkintä ˣ (yläindeksi x) tarkoittaa tässä rajakahdennusta eli rajageminaatiota, jota ei merkitä normaalissa kirjoituksessa. Se toteutuu seuraavan sanan alkukonsonantin kahdentumisena.

Sijojen päätteisiin ei ole merkitty vaihtelua a ~ ä, joka johtuu vokaalisoinnusta.

Nominatiiville voisi antaa nimityksen päätteetön sija. Se olisi kuvaava, mutta melko pitkä. Lisäksi monikon nominatiivissa on pääte t, jonka voi sanoa toimivan samalla sekä sija­päätteenä että monikon tunnuksena. Jos se tulkitaan vain jälkimmäiseksi, voisi sijasta käyttää nimitystä ”sija­päätteetön sija”, mutta se olisi jo huomattavan pitkä.

Akkusatiiviksi tulkitaan Isossa suomen kieliopissa vain tietyt t-loppuiset pronominien muodot. Vaihto­ehtoisesti voitaisiin tulkita, että ne ovat genetiivin poikkeavia muotoja, jolloin kielessä ei olisi lainkaan akkusatiivia. Esimerkiksi minut on yleis­kielessä ja laajalti itä­mur­teis­sa esiintyvä muoto, jota länsimurteissa yleensä vastaa minun (ks. murre­sana­kirjan artikkelia minä).

Han-sijalla on useita eri päätevaihtoehtoja: yksikössä h*n ja *n, missä * on vartalon loppuvokaali, ja seen, ja monikossa hin ja siin. Näistä mitään ei voida nostaa ensisijaiseksi, joskin alku­peräi­sin­tä kantaa edustanee hen. Nimitys han-sija on siis jokseenkin mieli­valtai­nen; sitä voisi perustella sillä, että a on aakkosissa ensimmäisenä.

Ne-sijaa voitaisiin kutsua myös ine-sijaksi, koska monikko­muotoi­suus merkitsee sitä, että ne-sijapäätteen edellä on aina monikon i-tunnus.

Instruktiivia voisi kutsua in-sijaksi, jos tulkittaisiin, että yksikön instruktiivia ei ole olemassa, vaan sellaisina pidetyt muodot ovat yksikön genetiivejä erikoisessa käytössä. Tällöin monikon tunnus i voitaisiin ottaa osaksi muodon nimeä, ja esimerkiksi sopisi jaloin.

Huomautuksia

Ehdotus ei ota kantaa siihen, mitkä muodot ovat sijamuotoja. Mukaan on otettu sellaisia muotoja, joista saattaa olla tarvetta puhua sijamuotoina joissakin yhteyksissä, vaikka ne eivät olisikaan sijamuotoja useimmissa kieliopeissa.

Sijojen ehdotetut nimet voidaan lausua niin, että pääte luetaan lausumalla sen kirjaimet. Esimerkiksi ”-lle-sija” voidaan lausua ”äll äll ee -sija”. Jotkin päätteet kuten ”na” ja ”ne” voi lausua ja on ehkä sujuvampaa lausua myös sanoina.

Nominatiivia kutsutaan usein perusmuodoksi. Tätä puoltaa se, että sillä ei ole sija­päätettä, joten se on tavallaan taivuttamaton muoto. Lisäksi se esiintyy haku­sana­muotona sana­kirjoissa, ja sitä myös käytetään, kun nimetään jokin sana, esimerkiksi ”jalka-sana” (silloinkin, kun tarkoitetaan sanan kaikkia muotoja). Muoto-opin kannalta perusmuoto-nimitys ei kuitenkaan osu oikeaan. Yksikön nominatiivi poikkeaa varsin usein sanan useimmissa muissa muodoissa esiintyvistä vartaloista. Esimerkiksi nominatiivi ”veli” poikkeaa kaikkien muiden muotojen vartalosta (velje-, monikossa velji-).

Suomen kielen sijamuodot eli kaasukset voidaan jakaa kolmeen ryhmään merkityksen, käytön ja keskinäisten suhteiden kannalta:

kieliopilliset sijat
Nominatiivi, n-sija ja t-sija. Ilmaisevat lähinnä lauseenjäsenten keskinäisiä suhteita. Esiintyvät lähinnä subjektin, objektin ja attribuutin sijoina.
suhdesijat
Ilmaisevat paikallisia, ajallisia ja muita suhteita. Esiintyvät lähinnä adverbiaaleissa. Voidaan jakaa neljään ryhmään: vanhat suhdesijat, statussijat, sisäsijat ja ulkosijat; kus­sa­kin ryhmässä on olosija, tulosija ja erosija. Kuitenkin olosija on kahdelle ryhmälle yhteinen, ja vanhoissa suhdesijoissa on kaksi tulosijaa, jotka on tulkittu myös yhden sijan, latiivin, eri päätteiksi. Lisäksi erosijaista sisäsijaa eli nta-sijaa ei yleensä tulkita sija­muodoksi, ja sen asemesta käytetään yleensä muita rakenteita (esim.: paimenen tehtävästä).
marginaaliset sijat
Esiintyvät nykykielessä lähinnä vain adverbeiksi muodostuneina, joissakin sanonnoissa ja infinitiiveissä: tta-sija, ne-sija ja instruktiivi.

Seuraava taulukko esittää suhdesijat tiivistetysti. Vain sisäsijat ja ulkosijat ovat järjestelmällisesti käytössä nykykielessä.

Suhdesijojen järjestelmä
Olosija Erosija Tulosija
Vanha -na (ulkona) -a (ulkoa) -s (ulos), -k (luoˣ)
Statussija -na (paimenena) -nta (paimenenta) -ksi (paimeneksi)
Sisäsija -ssa (talossa) -sta (talosta) taloon
Ulkosija -lla (talolla) -lta (talolta) talolle

Vanhat suhdesijat ovat olleet aiemmin sekä paikallisuutta että muuta tarkoittavissa käytössä. Uusien sijojen muodostuttua ne ovat jääneet lähinnä vain paikkaa osoittaviin merkityksiin joissakin adverbeissa sekä substantiivien komparatiiveissa, esimerkiksi rannempana, rannempaa, rannemmas (rinnakkaismuoto ksi-sijainen rannemmaksi). Statussijat, jotka kuvaavat suhdetta johonkin tilaan (statukseen) tai asemaan (rooliin), muodostavat vajaan järjestelmän: olosijana käytetään vanhaa na-sijaa, ja erosija pääosin puuttuu (nta-sija esiintyy vain joissakin murteissa).