Huomautuksia

[1] Tietojenkäsittelyliitto ry. on nykyisin nimeltään Tietotekniikan liitto ry.

[2] ATK-sanakirjasta on julkaistu useita myöhempiä painoksia. Webistä on luettavissa laajahko ote siitä.

[3] Passiivin ja muiden kirjoituksessa käytettyjen kielitieteellisten termien selityksiä on esim. Internetixissä olevassa oppikirjassa Pedagogisen kieliopin perusteita.

Kuten kirjoituksessa epäsuorasti sanotaan, passiivi on varsin huono nimitys, mutta vakiintunut. Ilmaisua epämääräisen tekijän persoona on joskus käytetty, mutta parempi olisi ilmaisemattoman tekijän persoona. Koska varsinaisesti on kyse siitä, että tekijää ei ilmaista verbin taivutusmuodolla (kuten esim. verbinmuodossa syön tehdään), niin paras olisi ehkä neutraali ilmaisu neljäs persoona(muoto).

Suomen "passiivin" luonnetta käsittelee laajahkosti Susanne Shoren kirjanen Onko suomessa passiivia (SKS, 1986; ISBN 951-717-431-4). Hän käyttää "passiivista" nimitystä indefiniitti sillä perusteella, että "agentti on kielellisessä rakenteessa spesifioimaton" (s. 10) ja korostaa sen olevan aivan toinen kategoria kuin indoeurooppalaisten kielten passiivi. Kirjanen mainitsee muita käytettyjä tai ehdotettuja nimityksiä: tekijätön pääluokka, persoonaton pääluokka, yksipersoonainen pääluokka ja impersonaali.

[4] Tässä tarkoitetaan sentapaisia ilmaisuja kuin määrätty merkityksessä 'määräinen, definiitti' ja rajoitettu merkityksessä 'rajallinen'. Hyvässä kielenkäytössä esim. rajoitettu esiintyy vain merkityksessä 'sellainen, jonka joku joku on rajoittanut'. Tarkemmin aiheesta kertoo esim. Internetixin kielenhuoltoaineiston kohta Passiivin toinen partisiippi. Myös ns. passiivin 1. partisiipin voidaan katsoa edellyttävän persoonallista tekijää, joten esim. sananmuodon tulostettava merkitys on 'sellainen, jonka joku (ihminen) tulostaa tai tulee tulostamaan tai joka jonkun pitää tulostaa'. Ks. myös alaviitteessä 10 olevaa lainausta.

Tässä yhteydessä on hyvä huomata, että tässä tarkastellut saattavat olla muistakin syistä suomen kieleen sopimattomia kuin sen takia, että tekijä ei ole persoonallinen. Eeva Lindén kirjoitti Virittäjässä v. 1954 artikkelissa Pukeutunut vai pukeissa? näin:

Aina 30-luvulta lähtien meillä on pyritty ohjaamaan kielenkäyttöä siihen, ettei käytettäisi passiivin II partisiippia, ellei siihen voida sisällyttää sitä suomen passiiviin kuuluvaa vivahdusta, että tekemisen suorittajana on persoonallinen olento. Moni kirjakielessä kotipaikkaoikeutta nauttiva ilmaisu sai näin häätötuomion. Pois sellaiset kuin hän oli hyvin puettu, oli järkytetty, oli liikutettu; pois sanonnat hyvin puettu nainen, tähditetty taivas, liikutettu mieli jne. Mutta mitä tilalle? Kielessä esiintyvien heikkouksien ja virheiden toteaminen on aina helpompaa kuin niiden korjaaminen. Sopivien vastineiden esittäminen ei ole ollut aivan vaivatonta. Ja vielä vaikeampaa on ollut uudistuksen toteuttaminen. Eivät kielen käyttäjät, suuri yleisö, vähällä alistu siihen, että heidän puhuessaan tai kirjoittaessaan pitää ilmaisuja valitessaan ikäänkuin luoda uutta. Ellei valmista, ennestään tuttua sanontaa jostakin syystä sovi käyttää, niin tartuaan sellaiseen, joka on mahdollisimman lähellä entistä ja sen vuoksi ilman ajatusponnistusta siirrettävissä virheelliseksi tajutun paikalle. Siksi onkin luonnollista, että kaikista niistä vastineista, joita on esitetty tuollaista passiivin II partisiippia korvaamaan, on suosituimpaan asemaan päässyt vastaavan refleksiiviverbin aktiivin II partisiippi. Näin on »puetusta» tullut pukeutunut, »järkytetystä» järkyttynyt, »tähditetystä» tähdittynyt, »liikutetusta» liikuttunut, »vakuutetusta» vakuuttunut jne. Mutta uudistus ei aina merkitse parannusta. Ei tässäkään. Jälkimmäinen voi olla yhtä keinotekoinen kuin edellinen, vaikka toisella tavalla.

Tämän jälkeen hän käsittelee sitä, että partisiipit suomessa vanhastaan tarkoittavat toimintaa (esim. hän oli jo pukeutunut) mutta ruotsin vaikutuksesta ne ovat kehittyneet tarkoittamaan tilaa (esim. hän oli hyvin pukeutunut). Suomeen paremmin sopivia ilmaisuja on monia erilaisia, mutta niitä ei voida kaavamaisesti muodostaa vaan ne riippuvat siitä, millainen verbi on kyseessä ja missä yhteydessä. Esimerkki: hän oli hyvässä puvussa (tai hyvissä pukeissa).

[5] Hankaluudella viitataan tässä erityisesti siihen artikkelissa myöhemmin havainnollistettavaan seikkaan, että ATK-asioissa on vaikea analysoida ja sanoa täsmällisesti, mikä varsinaisesti suorittaa teon. Subjektin ilmaisemisen hankaluuden ohella muita syitä "passiivin" käyttöön voivat olla mm. seuraavat:

[6] Teknillisen korkeakoulun laskentakeskus on nykyisin nimeltään atk-keskus.

[7] Todellisia väärinkäsityksiä voi syntyä myös silloin, kun ns. passiivimuodoilla viitataan tekstissä toisaalta ihmisiin tekijöinä, toisaalta luonnonilmiöihin. Esimerkiksi kirjan Vi och dom suomennoksessa kuvataan termoluminesenssimenetelmää näin:

Tämä menetelmä perustuu siihen tosiasiaan, että monet eri aineet lähettävät kuumennettaessa valoa. Tällä tavoin vapautuva energia on tulosta pitkäaikaisten radioaktiivisten isotooppien jatkuvasta hajoamisesta. Tämän hajoamisen jäännöstuotteet kootaan ja sidotaan aineen kiderakenteisiin; ne joutuvat vangituiksi kiteisiin ja pysyvät paikallaan, kunnes ne kuumennetaan. Vasta silloin ne vapautuvat - valon muodossa. Mitä enemmän kuumennuksen yhteydessä näkyy valoa, sitä vanhempaa aineen täytyy olla.
Fredrik Sjöberg: Me ja ne, suom. Maarit Tillman; Art House, 1999. S. 41 - 42.

Kirjan suomennos on muutoin varsin onnistunut, mutta tässä asiassa se on mennyt pahasti pieleen, oletettavasti siksi, että kääntäjä ei ole tuntenut kuvattua asiaa. Koska kyse on menetelmän kuvauksesta, niin käytetty kielellinen ilmaisu tarkoittaisi sitä, että tutkijan kokoavat jäännöstuotteita ja sitovat ne kiderakenteisiin. Mitään sellaista ei tietenkään tehdä, vaan hajoamistuotteet ovat kertyneet ja sitoutuneet pitkien aikojen kuluessa, ilman mitään ihmisen osallisuutta, ja tätä tapahtunutta luonnonilmiötä sitten ihminen käyttää hyväkseen. Ja vaikka menetelmässä aineita todella kuumennetaan, niin oikein olisi sanoa, että hajoamistuotteet pysyvät paikallaan, kunnes ne kuumentuvat. Niitä voi toki vapautua myös luonnossa siksi, että jokin luonnonilmiö kuumentaa niitä.

[8] Outoa kyllä ATK-alalla on nyttemmin ruvettu aika usein käyttämään sellaisia verbinmuotoja kuin asentuu silloinkin, kun kyse on nimenomaan ihmisten toiminnasta, siis sellaisten muotojen kuin asennetaan tai me asennamme tilalla. Kenties kyseessä on liioitteluksi mennyt pyrkimys korvata englannin passiivi-ilmaisut passiivisilla verbinjohdoksilla.

[9] Luetteloa passiivijohdoksista tai -vastineista ei tietääkseni ole tehty. Koska niiden suhde vastaaviin aktiiviverbeihin on verrattavissa taivutukseen ja koska asialla on keskeinen merkitys mm. kääntämisessä, olisi perusteltua, että tällaiset tiedot sisältyisivät sanakirjoihin. Esimerkiksi englanti-suomi-sanakirjassa olisi vaikkapa sanan build kohdalla mainittava perusvastineen rakentaa ohella vastaava passiivijohdos rakentua, jota on ensimmäiseksi syytä harkita englannin sanan passiivimuotojen vastineeksi silloin, kun rakentamisella ei ole persoonallista tekijää.

[10] Edellä mainittu Shoren teos sanoo (s. 19):

Aidosta kielenkäytöstä tapaa aniharvoin indefiniittilauseita, jotka edellyttävät agentin olevan muu kuin ihminen. Tämä pätee ainakin tekstiin, joka kuvaa maailmaa ihmisen kannalta ja jossa ihminen on keskipisteenä.

Vaikka esimerkkejä muunlaisesta käytöstä on runsaasti, kuten tässä jutussa on esitetty, niin Shoren huomio ihmiskeskeisyydestä on osuva. Kun "passiivia" käytetään viitattaessa tietokoneen toimintaan, huomio yleensä kohdistuu automatisoituihin järjestelmiin, ei ihmisiin. Vielä selvemmin ollaan "ihmisen maailman" ulkopuolella algoritmien kuvauksissa, joissa toiminta esitetään abstraktisti (esim. "järjestetään luvut - -"); niissä olisi parempi käyttää imperatiivia ("järjestä luvut - -"). Vaikka imperatiivi on näennäisesti persoonallisempi kuin "passiivi", niin suomen kielen rakenteen mukaan se sopisi kyseiseen käyttöön paremmin kuin "passiivi". Käsketäänhän koiriakin.

Shore kiinnittää huomiota siihen, että suurelle yleisölle tarkoitetun Eläinmaailma-lehden artikkeleissa indefiniitti ("passiivi") on melko harvinainen eläinten toiminnasta puhuttaessa, kun taas eläintieteellisessä kirjallisuudessa se on tavallinen. Shoren mukaan tämä johtuu juuri näkökulman erilaisuudesta.

[11] Matti Sadeniemi lukee persoonalliseksi olennoksi Jumalan, ihmisen "tai miksei eläimen" artikkelissaan Kulkevatko muuttolinnut määrättyjä teitä?, joka ensi kerran julkaistiin Virittäjä-lehdessä v. 1952. Eläimellä hän ilmeisesti ei kuitenkaan tarkoita lintuja, vaikka artikkelin otsikon perusteella niin voisi ajatella, vaan lähinnä kai kehittyneimpiä nisäkkäitä:

»Muuttolinnut seuraavat yleensä määrättyjä teitä.» »Määrätyistä syistä hän ei ole ehtinytkään lähteä.» Tähän tapaan näkee joskus kirjoitettavan. Sanalla määrätty on näissä lauseissa aivan erikoinen merkitys, joka periaatteessa jyrkästi poikkeaa tavallisten passiivin 2. partisiippien, sellaisten kuin annettu, maksettu, lähetetty, merkityksestä. Annettu lupaus merkitsee lupausta, jonka joku tai jotkut ovat antaneet, mutta kuka olisi määrännyt muuttolinnuille tiet? Myöskään myöhästyminen määrätyistä syistä ei edellytä, että joku olisi määrännyt, millä lailla myöhästyminen tapahtuu. Tällainen määrätty-sanan käyttäminen on ruotsin kielen vaikutusta, ja sitä olisi täysi syy välttää, sillä se rikkoo sitä järjestelmää, jonka mukaan passiivia kielessämme käytetään.

Passiivin käyttö ruotsissa ja suomessa ei nimittäin suinkaan ole samanlaista. Ruotsin rädda merkitsee samaa kuin pelastaa, ja sen passiivi räddas merkitsee usein pelastetaan. Mutta jos näemme jossakin ruotsalaisen lehden veneen kaatumista koskevassa uutisessa otsikon Endast en räddades, emme ilman muuta voi tietää, että saatamme kääntää sen saman verbin passiivia käyttäen Vain yksi pelastettiin - todennäköisesti lause merkitsee Vain yksi pelastui. Räddades merkitsee siis sekä pelastettiin että pelastui. Tajuamme välittömästi, mikä on näiden sanojen merkitysero: pelastettiin merkitsee, että joku tai jotkut pelastivat asianomaisen, pelastui taas ei ilmaise mitään siitä, millä tavalla pelastuminen tapahtui: asianomainen saatettiin korjata veneeseen, mutta hän saattoi myös itse uida maihin. Setälällä on Lauseopissaan tämän seikan selventämiseksi vielä seuraavat esimerkit: Veneen kokka käännettiin (siis tahallisesti). Veneen kokka kääntyi (käännettynä tai esim. tuulen voimasta). Kokous hajotettiin (siis esim. viranomaiset hajottivat sen). Kokous hajosi (joko osanottajien omasta halusta tai muista syistä). Silloin kohotettiin eläköönhuuto. Laulu kohosi kohti taivasta. Huhua levitettiin innokkaasti. Huhu levisi nopeasti. Näissä lauseissa transitiivisen verbin passiivimuoto käännettiin, hajotettiin, kohotettiin, levitettiin, edellyttää teon suorittajaksi persoonallisia olentoja, lähinnä ihmisiä. Intransitiiviset verbit kääntyi, hajosi, kohosi, levisi eivät sisällä mitään tällaista viittausta vaan ilmaisevat vain tapahtuman sellaisenaan. Sama ero ilmenee vastaavissa partisiipeissa. Pelastettu ihminen on persoonallisen olennon, Jumalan, ihmisen tai miksei eläimen pelastama, pelastunut on sen sijaan saattanut myös itse pelastaa itsensä tai pelastua sattumalta. Samoin sanapareissa käännetty - kääntynyt, hajotettu - hajonnut, kohotettu - kohonnut, levitetty - levinnyt. Asia ei ole niin, että transitiivisen verhin, sellaisen kuin kääntää, tekijän aina tarvitsisi olla persoonallinen; näin on laita vain passiivimuotojen. Tuuli saattaa kääntää veneen kokan yhtä hyvin kuin ihminenkin, mutta tuulen jäljeltä vene ei ole käännetty, vaan kääntynyt. Samalla lailla esim. rutto saattaa surmata ihmisiä, mutta he eivät silti ole surmattuja, vaan kuolleita; surmattu on vain ihmisen tai eläimen surmaama.

Kiinnostavaa on, sen lisäksi miten havainnollisesti esitys kuvaa ns. passiivimuotojen luonnetta suomen kielessä, että Sadeniemi kahteen otteeseen esittää eläimen mahdollisena persoonallisena tekijänä. Tällöin hän epäilemättä tarkoittaa eläimellä lähinnä suuria nisäkkäitä kuten koiraa tai karhua. Koiran pelastamaa ihmistä voi ehkä sanoa pelastetuksi, etenkin kun koira usein ajatellaan persoonalliseksi tai ainakin puolipersoonalliseksi. Karhun tappaman sanominen surmatuksi ehkä tulisi myös kyseeseen, ainakin muinoin, jolloin suhtautuminen metsän kuninkaaseen oli toinen kuin nykyisin. Mutta tokkopa loismadon tappamaa sanottaisiin surmatuksi muuten kuin käännösvirheen takia.

Toinen kiinnostava piirre Sadeniemen tarkastelutavassa on se, että hän pitää refleksiivistä, itseen kohdistuvaa toimintaa sellaisena, joka ei kuuluisi ns. passiivin alaan. Hänhän esittää, että verbinmuoto puettu ei ole sopiva silloin, kun ihminen on itse pukenut itsensä eli pukeutunut. Tämä vastannee yleistä kielitajua: tällaiset verbinmuodot edellyttävät persoonallista tekijää, joka on joku muu kuin teon kohde.


Siirretty Webiin 1999-09-07. Huomautuksia täydennetty viimeksi 2003-14-05.

Katso myös muita kirjoittamiseen ja kieleen liittyviä juttujani.

Jukka K. Korpela,