Virus: merkityksen ja äänneasun muuntelua

Sana virus lausutaan edelleen usein viirus, vaikka lyhyt­vokaalinen asu päätettiin oikeaksi ajat sitten. Kiinnostavampaa muuntelua on se, että sanan merkitys on muuttunut myrkystä taudin­aiheuttajan yleis­nimitykseksi ja sitten tietynlaisia eliöitä tai olioita tarkoittavaksi. Lisäksi sitä on ruvettu käyttämään myös haitallisista tieto­kone­ohjelmista.

Alku latinassa

Latinan sana virus tarkoittaa lähinnä myrkkyä, myrkyllistä nestettä. Se ei ole kovin tavallinen; tavallisempi myrkkyä tarkoittava latinan sana on venenum, joka on edelleen käytössä lääke­tieteen latinassa. Sanan virus ensimmäisen vokaalin tiedetään olleen pitkä jo klassisessa latinassa, joten sana ääntyy suunnilleen viirus. Sanakirjoissa yms. sana siksi kirjoitetaan usein niin, että i:n päällä on vaaka­viiva pituus­merkkinä: vīrus.

Muuntuminen tartunnan kuvaajaksi

Uudella ajalla sanaa virus ruvettiin käyttämään tartunta-aineesta eli aineesta, joka aiheuttaa tartunta­taudin, infektion. Etymonline-sivuston kuvauksen mukaan varhaisin tunnettu esiintymä tällaisessa käytössä on vuodelta 1728. Myrkyn ja tartunta-aineen ero on, että jälkimmäinen aiheuttaa sen, että tartunnan saanut ja sairastunut levittää tartunta­ainetta muihin.

Tähän ei sisältynyt ajatusta siitä, mikä tartunta­aineissa varsinaisesti aiheuttaa sairauden. Bakteerit oli tosin opittu tuntemaan jo 1600-luvulla, mutta niiden ja sairauksien yhteys alettiin nähdä vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Virukset ovat yleensä niin paljon pienempiä kuin bakteerit, ettei niitä edes pystytty näkemään tavallisilla mikroskoopeilla.

Vuosina 1909–1922 julkaistu ”Tietosanakirja” esittää eräänlaisen välittävän version virus-sanan merkityksestä:

Virus [-ī-] (lat.) on bakteerien tai muiden alempain organismien synnyttämä myrkky. Myös tartunta-ainetta sanotaan nimellä v.

Olennaisesti sama kuvaus on vuosina 1925–1928 ”Pienessä tietosanakirjassa”. Siinä ei kuitenkaan ole ääntämisohjetta, joten sana lienee ajateltava varsinaiseksi laina­sanaksi, ei sitaatti­lainaksi, ja siis äännettäväksi kirjoitusasun mukaan.

Nykyaikainen viruskäsite

”Nykysuomen sanakirjassa” (1951–1961) on jo nykyisiä käsityksiä melko hyvin vastaava kuvaus virus-sanan merkityksestä:

bakteereita pienempi tautia aiheuttava tartuttamis­kykyinen eliö, joka pystyy lisääntymään vain elävässä solussa.

On tulkinnanvaraista, sanotaanko viruksia eliöiksi eli eläviksi olennoiksi, organismeiksi. Tieteen termipankin kuvauksen mukaan virukset ovat mikrobeja, mutta niitä ei voi pitää varsinaisina eliöinä eli elävinä olioina.

Tietokonevirukset ja viraalit ilmiöt

Virus-sanaa ruvettiin käyttämään (erään tiedon mukaan vuonna 1972) myös haitallisista tieto­kone­ohjelmista, jotka pystyvät kopioimaan itseään ja siis lisääntymään virusten tavoin.

Usein virus-sanaa käytetään kaikista haitta­ohjelmista. Sanan merkitys on toisaalta pyritty rajoittamaan ohjelmiin, jotka niitä suoritettaessa kopioivat itseään muuttamalla toisten ohjelmien koodia ja kirjoittamalla omaa koodiaan niiden sisään. Tällöin esimerkiksi ns. madot ja troijalaiset erotetaan viruksista omiksi haittaohjelmien tyypeikseen.

Vaikka virus-sanaa sinänsä ei ole ruvettu käyttämään sosiaalisessa mediassa viruksen tavoin leviävistä ilmiöistä, siitä johdettu sana viraalinen on saanut sellaisen merkityksen. Sävy ei tällöin suinkaan välttämättä ole kielteinen, vaan viraalisuutta, viruksen tavoin leviämistä, saatetaan pitää toivottavana ominaisuutena.

Sitaattilainasta yleislainaksi

Varhaisissa tietosanakirjoissa virus esitettiin sitaatti­lainana: vieraan kielen (latinan) sanana, jota käytetään suomessa sellaisenaan. Se siis kirjoitettiin virus, mutta lausuttiin latinan mukaisesti viirus.

Vielä M. Airilan teos Vierasperäiset sanat vuodelta 1945 esittää sanasta virus-eliö, että sen ensimmäinen i ääntyy pitkänä.

”Nykysuomen sanakirjasta” alkaen virus on esitetty normaalina sanana ilman ääntämis­merkintää, joten se on tulkittava varsinaiseksi laina­sanaksi, joka lausutaan kirjoitus­asun mukaan. Tässä on se ongelma, että ajateltiinpa lainan­antaja­kieleksi latina tai ruotsi, olisi ensi tavun vokaalin oltava pitkä, siis viirus, yleisten sivistys­sanojen vokaalin­pituus­sääntöjen mukaan. Ilmeisesti on kuitenkin käynyt niin, että latinan­kieliseksi koetun sanan kirjoitus­asua ei ole haluttu muuttaa.

Kielikellon 3/1993 kirjoituksessa ”Armeenian invaliidit” – Pitkä vai lyhyt vokaali vieras­sanoissa? Terho Itkonen toteaa, että vanhojen laina­sanojen käytännöstä (ruotsin vokaalin­pituuksien seuraaminen) ”lyhyys on kuitenkin tullut pääperiaatteeksi uudemmissa lainoissa, joista useat ovat saapuneet kieleen ensin sitaattilainan luonteisina erikoisalojen termeinä”, kuten stadion, radio, radium, gradutyö, humus. Hän jatkaa:

Joskus harvoin horjuntatapauksissa on päinvastoinkin: pitkä vokaali on alkuperäinen ja siksi kannatettava myös kirjoituksessa. Niin on laita esimerkiksi latinasta saaduissa sanoissa glooria ja leegio. – – Joissakin harvoissa sanoissa on tosin epäetymologinen lyhytvokaalinen kirjoitustapa ehtinyt lopullisesti voittaa. Siten on käynyt sanassa virus (vrt. latinan ’myrkkyä’ merkitsevän sanan ääntämykseen: [vīrus]). Näin tavallisessa sanassa ei pitäisi suosia kirjoitustavan ja ääntämyksen ristiriitaa, ja siksi myös yleiseksi käynyt ääntämys [virus] tuntuu asioiden tässä vaiheessa suotavammalta kuin pitkä­vokaalinen ääntämys.

Tilanne on jäänyt epävakaaksi; että vaikka kirjoitusasu virus on vallitseva, äänneasu viirus on edelleen yleinen. Esiintyypä jopa sellaistakin, että julkisessa esiintymisessä puhuja käyttää sekaisin kumpaakin ääntämystä.