Monia hyviä ominaisuuksia omaava, 1800-luvulla luotu verbi omata oli kauan käytössä ilman ongelmia. 1900-luvun jälkipuoliskolla kielenhuoltajat alkoivat suhtautua siihen kriittisesti. Vaikka virallinen kielenhuolto ei ole koskaan antanut sille täystuomiota, se ei myöskään ole ruvennut puolustamaan sitä innokkaiden harrastajahuoltajien paheksuntaa vastaan.
Suomen kielessä käytetään yleensä minulla on -muotoista rakennetta vastaamassa esimerkik si ruotsin jag har -rakennetta. Sillä ilmaistaan muun muassa omistamista (minulla on oma hevonen), ominaisuutta (minulla on siniset silmät), jonkinlaista hallussa tai omana olemista (minulla on ajatus, minulla on insinöörin tutkinto) tai sukulaisuus- tms. suhdetta (minulla on vanhempi veli).
Kyseistä suomen rakennetta ei voi käyttää suoraan kaikissa tilanteissa, koska se poikkeaa lauseiden perustyypistä, jossa on subjekti, predikaatti ja objekti. Tämä ei ole ongelma silloin, kun kyse on varsinaisesta omistamisesta, jolloin voidaan käyttää omistaa-verbiä. Voidaan sanoa omistan auton, joskin siinä on ehkä eri sävy kuin ilmauksessa minulla on auto. Tätä verbiä voi käyttää normaalin verbin tavoin myös infinitiiveinä ja partisiippeina, esimerkiksi auton omistaminen ja auton omistava henkilö. Jos sen sijaan kyse on ominaisuudesta, tilanne on toinen. Voimme sanoa minulla on kirjava menneisyys, mutta infinitiiviä ja partisiippia tarvitessamme joudumme turvautumaan sivulauseeseen ja apusanaan: se, että jollakulla on kirjava menneisyys tai henkilö, jolla on kirjava menneisyys. Joskus tietysti on muitakin tapoja kiertää ongelma.
Omata-verbi tarjoaa yleisen rakenteellisen ratkaisun. Voimme sanoa kirjavan menneisyyden omaaminen ja kirjavan menneisyyden omaava henkilö. Nämä tuntuvat jossain määrin kirjallisilta ilmauksilta, eikä niitä juuri käytetä vapaassa puheessa. Toisaalta sivulauseita käyttävät vaihtoehdot eivät nekään ole kovin sujuvia. Puheessa muutenkin käytetään melko vähän sivulauseita, lauseenvastikkeita ja muita infinitiivejä kuin perusmuotoa.
Omata-verbistä on apua myös sikäli, että sen avulla saadaan omaaja kieliopilliseksi subjektiksi eikä taivutetuksi adverbiaaliksi kuten minulla on -rakenteessa. Tällä on merkitystä silloin, kun asioita ilmaistaan rinnakkaisilla predikaateilla, esimerkiksi jos tunnet kryptologiaa, hallitset XYZ-kielen ja omaat kokemusta myös ABC:stä – –.
Nykysuomen sanakirja (NS), joka julkaistiin vuosina 1951–1961, esittää laajan kuvauksen omata-sanasta ilman muuta kannanottoa kuin se, ettei sitä pitäisi käyttää ”varsinaisesta omistamisesta”. Tyylilajimerkintänä on ”vars. kirjall.”, joka periaatteessa tarkoittaa ’varsinkin kirjallisuudessa’, mutta todellisuudessa sana esiintyy ennen muuta asiaproosassa, ei juuri kaunokirjallisuudessa.
NS esittää omata-sanalle kaksi merkitysryhmää, joista jälkimmäistä, ’omaksua’, ei tässä käsitellä; jo NS mainitsee sen melko harvinaiseksi, ja nykykielestä se on varmaankin hävinnyt. Ensimmäistä merkitysryhmää NS selostaa näin: ”ilmaisemassa possessiivista suhdetta subj:n ja obj:n välillä, so. että edellinen on jälkimmäisen oma, kuuluu edelliselle”. (Tästä voisi tulla mieleen, että omata-verbin sepittämisen sijasta olisi suomen kieleen voitu ottaa lainasana possessoida.)
NS jakaa 1. merkitysryhmän kolmeen alaryhmään:
Kielenhuoltoteksteissä omata-verbiin on suhtauduttu selvästi kriittisemmin kuin NS:ssa. Esimerkiksi E. A. Saarimaan Kielenopas esittää (lähteenä tässä 6. painos v. 1964) hakemisto-osassaan seuraavan:
omata: us. huono muotisana: puhuja omaa kykyjä (> on kyvykäs); pitkän koulumatkan omaavat lapset (> l., joilla on pitkä k.)
Molemmat esimerkit sopiva NS:n kuvaukseen, ja jälkimmäinen korjausehdotus merkitsee sivulauseen lisäämistä ja johtaisi hyvin kömpelöön ratkaisuun, jos tekstissä olisi esimerkiksi pitkän koulumatkan omaavien lasten ongelmat.
Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja (lähteenä tässä 3. painos v. 1991) esittää astetta kriittisemmin hakemisto-osassa omata-sanasta: ”tav. par. jllk on jtk”. Varsinaisen kuvauksen voisi lukea jopa niin, ettei sanaa pitäisi käyttää lainkaan:
Omata. Esim. ”Useassa tapauksessa ei maalaisväestö myöskään omannut sellaista ammattitaitoa, joka olisi ollut tarpeen.” Tämän sanan suosio johtunee siitä, ettei suomessa ole sanaa, jolla voitaisiin aina kääntää ruotsin hava, saksan haben jne. Orjallisten käännösten vaikutuksesta omata-verbin turha käyttö sitten on levinnyt muuhunkin kielenkäyttöön. Suomen kielessä käytetään toisenlaista ilmaustyyppiä. eikä ole mitään syytä sen hylkäämiseen. Siis: ei maalaisväestöllä ollut.
Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (tässä lähteenä 3. painos v. 2007) on samoilla linjoilla kuin Ikola, mutta käyttää ilmausta ”kirjallissävyinen sana, joka yleensä voidaan korvata luontevammilla ilmauksilla”.
Kielenhuolto-oppaissa siis esitetään hiukan vaihtelevin sanamuodoin, että omata-verbiä pitäisi usein, tavallisesti tai yleensä välttää. NS:aa uudemmissa sanakirjoissa (Suomen kielen perussanakirja 1990–1994 ja Kielitoimiston sanakirja 2004–) on samantapainen linja. Niissä sanotaan omata-sanasta ”tav. paremmin toisin”, ja kaikkiin esimerkkeihin liittyy paremmin-vaihtoehto, paitsi ensimmäiseen esimerkkiin Hän on toinen ammattilaiskokemusta omaava ajaja, joka on ilmoittautunut kilpailuihin. Nämä sanakirjat eivät varsinaisesti kuvaa omata-sanan merkitystä, vaan sanovat vain: ”vars. ilmaisemassa että jhk kuuluu jonkinlainen ominaisuus”. Tämä vastaa osaa NS:n alaryhmästä a, mutta tätä ei voi tulkita niin ahtaasti, että muunlainen merkitys ei tulisi kyseeseen; jos sana ilmaisee ”varsinkin” jotain, se ilmeisestikin voi tarkoittaa muutakin. Avoimeksi jää, mitä kaikkea.
Omata-verbiä on käsitelty Kielikellon 4/1998 artikkelissa Omaako lääke sivuvaikutuksia? ja Kielikellon 1/1999 artikkelissa Omaatko hyvän kielitaidon ja paljon työkokemusta? Niiden sisältö on sallivammalla kannalla kuin edellä mainitut oppaat ja Kielitoimiston sanakirja, jota on saatettu tulkita niin, että vain partisiippi omaava olisi hyväksyttävä. Edellinen artikkeli nimenomaisesti torjuu ajatuksen, että omata olisi aina väärin, ja jälkimmäinen vieläpä esittää, että muoto omaat voi olla hyväksyttävä, jopa ”erityisen perusteltu”, muun muassa lauserakenteiden symmetrian takia.
Vaikka siis mikään virallinen kielenhuollon kannanotto ei sisällä ajatusta, että omata-sana olisi täysin hylättävä, tällainen ajatus kuitenkin tuodaan usein esiin. Se lienee usein opittu äidinkielenopettajalta, joka on joko tulkinnut viralliset kannat todellista ehdottomammiksi tai itse muodostanut tai jostakin omaksunut jyrkemmän kannan. Kenties on ajateltu, että koska omata on useimmiten korvattavissa muilla ilmauksilla, on kouluopetuksessa parasta esittää ehdoton kielto.
Kielikellossa 3/2010 julkaistiin Vetoomus omata-sanan hyväksymistä vastaan. Siinä väitetään, että ”omata-sanan käyttäminen on suhteellisen uusi ilmiö, ja sen hyväksyminen kieleemme on liian aikaista”. Todellisuudessa se siis on tullut kieleen 1800-luvulla, ja sitä ilmeisesti ruvettiin vastustamaan vasta 1960-luvulla.
Kirjoitukseen toimitus liitti kommenttinsa, jossa esitettiin kiitos ”aktiivisuudesta oman äidinkielen ilmaisuvarojen ylläpitämiseksi”, Tosin toimitus samalla viittaa edellä mainittuihin Kielikellossa olleisiin kirjoituksiin, mutta ei tässä mitenkään ilmaise niiden olevan eri kannalla kuin vetoomus. Kiittelyä kummastelee myös Vesa Heikkisen blogikirjoitus Miksi iloisesta kieliuutisesta tulee surulliseksi?
Etymologisessa viitetietokannassa on omata-sanasta vain viittaus kirjaan Eesti keele etümoloogiline teatmik, ja sikäli kuin sen verkkoversiosta voi päätellä, se kertoo vain, että viron omama (infinitiivi omada) on neologismi ja peräisin suomesta. (Toinen samaa merkitsevä viron verbi evima on kielenuudistuksessa sepitetty sana.) Mutta mistä omata on tullut suomeen?
Muodostus on tietysti selvä: adjektiiviin oma liittyy johdinaines, joka on supistumaverbien taivutuksen mukaisesti vaihteleva (omat|a : omaa|n : omas|i|n : oman|nut). Mutta milloin sana on muodostunut, onko se erityisesti sepitetty sana ja onko se jotenkin perustunut vieraaseen esikuvaan, kuten usein väitetään? Se on ilmeisesti syntynyt vasta 1800-luvulla, eikä sillä ilmeisesti ole sukulaissanoja muissa kielissä, paitsi edellä mainittu viroon lainattu omama. Sepitteisyyteen viittaa sekin, että Suomen kielen etymologisessa sanakirjassa on omata-sanasta (s.v. oma) vain huomautus ”(uud.?)”.
Korp-aineistossa sanan omata vanhin esiintymä näyttää olevan käännösromaanista vuodelta 1848. Kyseessä on Kasimir Leinon suomennos ”Kuninkaita maanpaossa II”, ja lauseyhteys on ”sen jälkeen – – vaivasi häntä koko ajan ajatus saada syleillä ja vihdoinkin kokonansa omata sen, jota hän rakasti, omata hänet eikä aina vain turhaan kerjätä, nyyhkiä ja palaa”. Tämä vaikuttaa ilmaisulta, jossa nykyisin kai käytettäisiin sanaa omistaa. Alkuteos on Alphonse Daudet’n Les rois en exile. Suomennos on melkoisen vapaa, eikä alkuteksti puhu omaamisesta eikä omistamisesta, vaan vain syliin ottamisesta (”saisir cette femme à pleins bras”) ja siitä, ettei enää tarvitsisi kyynelehtiä ja anella.
Vaikuttaa siis siltä, että suomentaja on käyttänyt jostain tuntemaansa tai itse sepittämäänsä sanaa omata kuvaamaan omistamista, omaksi saamista tai omana pitämistä.
Korp-aineisto on osittain vaikeasti tulkittavissa sen takia, että muun muassa tekstintunnistuksen virheiden takia siinä näyttää esiintyvän sana omata sielläkin, missä on todellisuudessa jokin muu sana. Lisäksi omata esiintyy oma-sanan abessiivimuotona (nykyisen yleiskielen omatta).
Omata-sanan ensiesiintymä nykymerkityksessä näyttäisi olevan Suomen Julkisia Sanomia -nimisen lehden numerossa 22/2859 s. 4 (21.3.1859). Se on runossa ”Kumpikohan on parempi”, johon liittyy merkintä ”(Lähetetty.)” ja allekirjoitus ”Silvonen”, joten kyseessä on ilmeisestä tämännimisen tai tätä nimimerkkiä käyttäneen lukijan lähettämä kirjoitus. Se on ladottu antiikvalla, toisin kuin lehden sisältö yleensä, ja hiukan erikoista kirjoitusjärjestelmää käyttäen; tekstiyhteys on seuraava:
Toisella on kunniata,
Kolikoit’ omàpi toinen;
Kumpikohan on parempi?
Hyvæ on kumpoai omata:
Kolikoita, kunniata,
Runo julkaistiin hiukan eri asussa ja eri nimimerkillä myös Mehiläinen-lehden numerossa 11/1859 s. 32. Lisäksi Suometar-lehdessä 25/1859 s. 3 on antiikvalla ladottu ja samanlaista erikoista kirjoitustapaa käyttävä kirjoitus, jonka alla on nimikirjaimet W. K. ja jossa on ilmaus ”Ett’ei Konsistorikàn omannut, eikæ voinut omata mitæ̂n kokemusta tæssæ asiassa”. Kirjoitusjärjestelmän (ns. venykekirjoituksen) takia on ilmeistä, että tämä samoin kuin runokin on lähtöisin Wolmar Schildtiltä, joka käytti myös nimeä Wolmari Kilpinen.
Omata esiintyy harvakseltaan 1860-luvulla, mutta yleisemmin 1870-luvulta alkaen. 1900-luvun alussa se ilmeisesti oli vakiinnuttanut asemansa.
Vuosina 1909–1922 julkaistu Tietosanakirja käyttää omata-verbiä muun muassa ilmauksissa ”kyvyn omata oikeuksia ja velvoituksia”, ”saattaa näissä suhteissa omata itsenäisen hallintovallan”, ”omasi suuren sivistyksen” ja ”omaavat yhtäsuuren osmoottisen paineen.”.
On tietysti mahdollista, että sana omata on keksitty useita kertoja, osittain eri merkityksiinkin. Sitä voi verrata verbeihin omia, omistaa ja omaksua, joilla niilläkin on ollut ja on erilaisia merkityksiä, osittain päällekkäisiäkin. Esimerkiksi Arvi Jänneksen Ruotsalais-suomalainen sanakirja esittää verbille hafva (nykyruotsin ha) vastineen omia, mutta ei esitä tästä yhtään esimerkkiä, vaan kuvaa sanan kääntämistä erilaisilla tavoilla, kuten minulla on ‑rakenteella.
Kieliö-blogin kirjoitus Omistamisesta ja omaamisesta kuvailee, miten omaamista tarkoittavia verbejä on syntynyt eri tavoin eri kielissä, esimerkiksi pitämistä tai hoitamista tarkoittavista verbeistä. Siksi ei olisi mitenkään mahdotonta, että suomeen olisi tullut oma-sanasta johdettu verbi sellaiseen tarkoitukseen ilman vierasta esikuvaa. On toki mahdollista, että tarve on huomattu etenkin käännöstyössä, mutta toisaalta kirjoitettu suomi oli vuosisatojen ajan lähinnä käännöstekstejä ilman, että siihen olisi muodostettu omaamista tarkoittavaa verbiä.
Omata-verbin väitetään syntyneen muiden kielten vaikutuksesta, mutta ainoa tälle esitetty todiste näyttää olevan, että muissa kielissä on sellaisia verbejä kuin ruotsin ha ja englannin have. Nykyisin vieläpä nimenomaan englanti esitetään vaikuttavana kielenä, vaikka todellisuudessahan sen merkitys on ollut Suomessa jokseenkin pieni silloin, kun omata syntyi. Omata esitetään usein muoti-ilmauksena, vieläpä uutena tulokkaana.
Johanna Rausteen pro gradu -tutkielma Englannin kielen vaikutus lukiolaisten kirjoitettuun kieleen kuvaa laajahkosti omata-verbin käyttöä ja tuo esille myös sen, että lukiolaisten teksteissä käytetään myös omistaa-verbiä ”englannin omistusrakenteen tapaan”, esimerkiksi omistaisikin hyvän mielikuvituksen.
Ruotsin ha, englannin have jne. eivät tietenkään tarkoita vain omaamista, vaan myös omistamista ja monia muita asioita. Toisaalta suomen sana omistaa ei tarkoita vain omistusoikeutta, vaan myös monia muita suhteita, myös omaamista. NS mainitsee (s.v. omistaa I 1 b) muun muassa esimerkin Terveys on kalleinta, mitä ihminen omistaa, ja onpa siinä myös E. N. Setälältä lainaus, jossa puhutaan opettajasta, jonka yliopisto on omistanut. Onpa Kielitoimiston sanakirjassakin omata-sanan kuvauksessa esimerkki Ei omista muuta kuin kaksi tervettä kättä. Jostakin syystä tällaista käyttöä ei liene tuomittu missään.
Omistaa esiintyy kirjoitetussa suomessa Agricolasta alkaen eri merkityksissä, ja omistusoikeuden merkityksestä se on laajentunut tarkoittamaan erilaisten hyvien ja arvokkaiden asioiden kuten mielenrauhan omaamista. Ilmeisesti sanaa omata on alettu käyttää sellaisesta possessiosta, joka ei ole varsinaista omistamista. NS näyttää yrittäneen edistää tätä. Se kuitenkin vain sanoo, ettei varsinaista omistamista pitäisi kutsua omaamiseksi; se ei esitä, että vastaavasti omaamista ei saisi sanoa omistamiseksi, vaan esittää tästä esimerkkejä ilman moitetta.