Monille kaksinen on tuttu sana, jolla ilmaistaan vähättelyä: Eipä ollut kaksinenkaan tulos. Sillä ei suoranaisesti haukuta huonoksi, mutta sanotaan selvästi, ettei ole hyväkään. Sana esiintyy lähinnä länsimurteissa ja on kai siksi outo monille. Yleiskielen sanakirjoihin se on otettu, mutta arkiseksi merkittynä. Sanan alkuperää ei tunneta; jyvälukuun viittaava selitys on pelkkä arvaus eikä kovin hyvä.
Kielitoimiston sanakirja liittää kaksinen-sanaan maininnan vars. ark. (varsinkin arkikielessä) ja selittää sen lyhyesti: ”vain kielteisissä yhteyksissä: kehuttava, hyvä, häävi”, esimerkkinä Ei elämä kovin kaksista ollut. Vanhemmassa Nykysuomen sanakirjassa tyylilajikuvaus on vähän toisella tavalla epämääräinen: ”hiukan ark.”. Esimerkkejä siinä on runsaammin. Niistä ilmenee, että sanaan liittyy usein, mutta ei välttämättä, jokin määrite kuten kovin, niin tai mikään; käytännössä myös liite -kaan on melko tavallinen (esim. ei ollut kaksinenkaan).
Arkikielisyys on ymmärrettävää, koska sanalla ilmaistaan tunneperäistä ja väheksyvää suhtautumista. Asiatyylissä ilmaistaan kielteinen arvostelu muilla tavoin.
Sanakirjojen epämääräisehköistä merkinnöistä huolimatta kannattaa kaksinen jättää asiatyylisistä ja monista muistakin teksteistä pois. Sana on monille kyllä selvä, mutta likikään kaikille ei; jos tämäntyyppistä ilmausta (joka ilmentää kirjoittajan tunteita eikä siis juuri sovi esimerkiksi viralliseen tai tieteelliseen tekstiin) halutaan käyttää, vaikkapa sana kummoinen ymmärretään yleisemmin.
Elias Lönnrotin Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja (1866–1880) esittää sanasta kaksinen oudon ”positiivisen” tulkinnan:
kaksinen, a. (sälls.) präktig; k. huone präktigt hus; ei se piipun holkki niin kaksinen ollut icke var det pipbeslaget så rart.
Lönnrot siis kuvaa sanan myönteisenä, mutta hänen tästä esittämänsä ensimmäinen esimerkki lienee täysin keksitty. Toinen esimerkki on realistinen ja kuvaa sanan todellista käyttöä.
Lönnrot ei esitä mitään sanan alkuperästä, vaikka hän muutoin esitti aika herkästi etymologisia käsityksiään.
Jos kaksinen ajatellaan johdokseksi sanasta kaksi, mikä on tavallaan ilmeistä, se on melko yksinäinen. Muita nominatiiviin kaksi perustuvia johdoksia ovat Kielitoimiston sanakirjassa vain kaksinainen ja kaksikko. Useimmat kaksi-sanan johdokset perustuvat joko sen taivutusvartaloon kahte- tai kahde- taikka tämän vartalon muunnelmaan kahta- tai kahda-.
Vastaavia johdoksia ei juuri ole muista lukusanoista. Yksinen on uudehko, kai vain elokuvan nimeksi sepitetty sana. Kolminen ei juuri esiinny kuin adverbeissa kolmisen ja kolmisin, jotka ovat muodoltaan sen sijamuotoja, mutta merkitykseltään erikoisia. Vastaavasti esiintyy adverbi nelisin jne. Jos kaksinen tarkoittaisi alkujaan kaksijyväistä, voisi odottaa, että muista lukusanoista on vastaavia johdoksia.
Suomen murteiden sanakirjan (SMS) kuvaus sanasta kaksinen on samanlainen kuin yleiskielen sanakirjoissa, mutta esimerkkejä on runsaammin. Niissä kaikissa sana esiintyy kielteisessä yhteydessä, mikä vastaa sanan kuvausta. Levinneisyyskartan merkinnät keskittyvät länsimurteisiin, mutta sana esiintyy harvakseltaan myös itämurteissa.
Ruotsissa Norrbottenissa puhutuissa suomen murteissa eli meänkielessä esiintyy Meänkielen sanakirjan mukaan kaksi kaksinen-sanaa, merkityksiltään ’kelpaava, hieno, hyvä’ ja ’ylimielinen, pöyhkeä’. Jälkimmäinen on selvästi lainaa ruotsin sanasta kaxig. Edellisen selitys on epäselvä. mutta tarkemmassa kuvauksessa tarkoitettaneen, että sanaa käytetään vain kielteisissä lauseissa. Kyseessä on tällöin sama sana kuin murteissa laajasti esiintyvä kaksinen.
Erilaisten nettisivujen mukaan kaksinen tarkoittaisi alkujaan kaksijyväistä. Wikisanakirja, johon kuka vain voi kirjoittaa mitä vain, esittää kaksinen-sivulla ainakin tällä hetkellä jopa, että sanalla olisi ensimmäisenä merkityksenä ”isonjaon jyvityksen mukaan pellosta arvosanana: sellainen, josta yhtä siemenjyvää kohden saadaan kaksi siementä satoa”. Lähteeksi se ilmoittaa Juha Kuisman teoksen Tupenrapinat — Idiomeja ajan uumenista, Maahenki, 2015. Kirjassa on lähes kahden sivun mittainen selitys, otsikon ”Ei ollut kaksista” alla. Sen mukaan kaksijyväinen pelto eli kaksi jyvää yhtä kylvettyä jyvää kohti tuottava pelto olisi ollut viisikohtaisen luokituksen huonoin luokka ja sellainen, että alue oli jätettävä niityksi. Todellisuudessa isossajaossa sovellettiin erilaisia luokituksia eri paikoissa ja saatettiin jakaa myös maita, joiden jyväluku oli alle kahden. Olennaisinta on, ettei kirja mitenkään käsittele sitä, käytettiinkö niinä tai myöhempinä aikoina kaksijyväisestä pellosta sanaa kaksinen. Tarkastelun lopuksi se vain esittää seuraavan selityksen:
Ilmaisu ”ei ollut kaksista” tarkoittaa siis huonointa mahdollista satoa, siis sellaista, jossa kylvetty vilja ei pellossa edes kaksinkertaistu.
Ilmaisu ei kaksinen ei kuitenkaan tarkoita huonointa mahdollista. Se on väheksyvä, mutta tarkoittaa suunnilleen samaa kuin ei kehuttava.
Vakavammin otettava viittaus on Etymologisen viitetietokannan (ainoa) maininta sanasta kaksinen: ”Salo 1997 JäljetSKST677”. Tämä tarkoittaa Unto Salon kirjaa Ihmisen jäljet Satakunnan maisemassa, joka julkaistiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia -sarjan kirjana 677. Siinä ajatus esitetään Viitteitä-osassa sivulla 115, kohdassa, joka viittaa sivulla 84 esitettyyn toteamukseen ”Viljalle kylvetyt pellot olivat varmaankin pieniä ja tuottivat muutoinkin vähän.208”. Sen alaviite on seuraava:
208. Voisiko kieltolauseissa esiintyvä sana kaksinen ’häävi, erinomainen’ saada selityksensä siitä, että viljelyn varhaisvaiheessa kylvöstä saadut kaksi jyvää olivat jo hyvä sato? SKES I ja SSA I eivät pohdi sanan kulttuurihistoriaa.
Salo siis esittää ajatuksen ehdotuksena tai kysymyksenä, joka ei juurikaan liity kirjan historiaa koskevaan sisältöön. Kuisma taas esittää varsin yksityiskohtaisen ajatuksen sanan liittymisestä juuri isoonjakoon. Wikisanakirjassa selitys esitetään kuin tosiasiana, vieläpä niin, että merkitys ’kaksijyväinen’ yhä kuuluisi kieleen (historiasta puhuttaessa).
Vaikka selitys voi tuntua merkityksen kannalta luontevalta, sen tekee epäuskottavaksi muun muassa se, että kaksinen-sanaa ei lainkaan esiinny vanhassa kirjasuomessa (ainakaan Vanhan kirjasuomen sanakirjan mukaan) eli Ruotsin vallan ajan kirjoitetussa suomessa. Edellä mainitussa SMS:n artikkelissa ei ole kuvauksessa eikä esimerkeissä mitään jyvälukuun tai muuten maan satoisuuteen viittaavaa. Sen sijaan siinä on runsaasti rinnakkaissanoja: kaakoinen, kaarangainen, kakkinen, kakkoinen, kakseinen, kaksikas, kaksinainen, kaksituinen, kaksoinen. Vaikka osalla näistä on muitakin merkityksiä, kyseessä näyttäisi olevan affektiivisten sanojen ryhmä, jonka alkuperä jäänee epäselväksi ja jossa kaks-alkuiset muodot ovat ehkä vain äänteellisen vaihtelun tuotoksia ilman selvää yhteyttä lukusanaan kaksi.
Jos jokin merkitysyhteys kaksi-sanaan on alkujaan ollut, se on ehkä ollut niinkin yksinkertainen kuin kakkosluokkaan viittaavaa: jokin ei ole ensiluokkaista (ykköslaatua) eikä edes toista luokkaa (kakkoslaatua), siis ei ”kaksistakaan”. Kuisma viittaa tämäntapaiseen selitykseen kysymällä esityksensä aloituskappaleessa: ”Viittaako tämä ilmaisu jotenkin kakkossijaan tai -laatuun, henkilölukumääriin tai kertolukuihin?”. Hän ei mitenkään kommentoi, miksi tavallaan ilmeisin selitys (ei kaksinenkaan tarkoittaisi suunnilleen ’ei kakkoslaatuakaan, ei edes sekundaa’) ei olisi mahdollinen.
Johanna Laakso on aiheellisesti huomauttanu (Facebook-ryhmässä Etymologia), että kakkoslaatuselitys on ongelmallinen:
"Kakkoslaadusta" tai "sekundasta" puhuminen kuuluu kapitalismin ja modernin kaupankäynnin maailmaan, "(ei) kaksinen" taas on niin laajalevikkinen, varioiva ja erikoisesti kieltohakuiseksi vakiintunut ilmaus, että sen on täytynyt syntyä jo esiteollisen ajan kansankielessä.