Itse: alkujaan varjosielu vai vahvistussana?

Yleisesti toistetaan selitystä, jonka mukaan sana itse olisi alkujaan tarkoittanut varjoa tai jonkin­laista varjo­sielua. Alku­merkitykseksi on tarjottu myös kuva­jais4ta tai peili­kuvaa. Loogisempi selitys kuitenkin on, että alun perin itse on ollut vahvistussana (minä itse) tai refleksiivi­pronomini (pesin itseni).

Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) sivuston kirjoitus Itsenäisyys kuvaa tämän sanan alkuperän (johdos sanasta itsenäinen, joka on johdos sanasta itse), mutta esittää myös perimmäisen kantasanan selityksen:

Sanojen pohjana on vanha suomalais-ugrilainen sana itse. Tämän sanan alkuperäinen merkitys lienee ollut ’varjo’ tai ’varjosielu’; tähän viittaavat sanan ugrilaiskielten vastineiden merkitykset. Näkemystä tukee se, että aikoinaan ihmisen sielun on uskottu olevan hänen varjossaan, ja varjo on siis edustanut ihmisen henkistä minää.

Tällainen selitys on esitetty monessa yhteydessä, yleensä ilman tarkempaa selostusta. Hiukan laajemman kuvauksen sisältää ”Nykysuomen etymologinen sanakirja”;

Sanalla on vastineita kaikissa muissa suku­kieli­haaroissa paitsi samojedissä, esim. karjalan itše, vatjan ize, viron ise, pohjois­saamen ieš, ersä­mordvan , komin ja udmurtin at´śym, mansin is ’varjo, henki’ ja hantin is ’sielu, henki, elämä’[.] Sanan alku­peräiseksi asuksi on rekonstruoitu *iće tai *iśe. Ugrilais­kielten sana­vastineiden merkitys osoittaa, ettei itse alun perin ole ollut refleksiivi­pronomini vaan substantiivi, jonka merkitys lienee ollut ’varjo’ tai ’varjosielu’. Muutos on ymmärrettävä sitä taustaa vasten, että ihmisen sielun on aikoinaan uskottu asuvan hänen varjossaan, jolloin varjo on tavallaan edustanut ihmisen henkistä minää.

Kielipankin etymologiadatan mukaan muinais­kanta­suomen asu olisi isek. Sanan alkuperäinen äänneasu ei kuitenkaan ole aiheen kannalta olennainen.

Ugrilais­kielillä viitataan tässä hantiin ja mansiin (eli ostjakkiin ja voguliin). (Kolmannessa ugrilais­kielessä unkarissa ei liene etymologista vastinetta sanalle itse.) Selitys esitetään siis ilman varauksia, indikatiivissa (on) eikä potentiaalissa (lienee).

Kielikunnan yhdessä pienessä haarassa esiintyvä merkitys siis selitetään alku­peräiseksi ja muissa kielissä esiintyvät merkitykset siitä kehittyneiksi. Onko tämä uskottavaa, ja miten tuollainen merkityksen­muutos olisi tapahtunut? Voisiko refleksiivinen käyttö syntyä varjon merkityksestä? Ei tunnu luontevalta ajatella, että pesin itseni olisikin alkujaan tarkoittanut ’pesin varjoni’ tai ’pesin varjosieluni’. Tällainen kehitys kuitenkin esitetään lähes itsestään­selvyytenä. Esimerkiksi Auli Hakulisen kirjoitus Itse-sanan merkityksestä ja käytöstä (Virittäjä 1/1982) vain toteaa sen, ennen kuin rupeaa käsittelemään varsinaista aihettaan, itse-sanan käyttöä vahvistavana tai kontrastiivisena.

Toisensuuntainen kehitys on kyllä ajateltavissa: jos kielessä on käytetty sanaa itse ref­lek­sii­vi­se­nä tai vahvistavana sanana, on maagisessa tai uskonnollisessa ajattelussa saatettu ruveta kokemaan, että on olemassa jonkinlainen olento, johon itse viittaa, sen sijaan, että se olisi vain kieli­opillinen sana. Jos šamaani kertoo nähneensä näyssä itsensä tekemässä jotain, voidaan ajatella, että hän näki jonkinlaisen sielunsa tai henkensä.

Maria Kokin gradussa Kuinka itse-pronominista tuli indefiniittinen (2011) käsitellään sanan kuvauksen historiaa. Pääpaino on tällöin sillä, millaiseksi pronominiksi tai jonkin muun sanaluokan sanaksi itse on luokiteltu kieliopeissa. Gradussa tarkastellaan kuitenkin myös lyhyesti etymologiaa, kohdassa 2.1.3 (Refleksiivisen itse-pronominin alkuperästä), jossa esitetään edellä mainittu selitys. Lisäksi siteerataan Lauri Hakulisen kirjan ”Suomen kielen rakenne ja kehitys” 2. painoksesta (1968) seuraava kohta:

Kuten jo aikaisemmin mainittu, itse-pronominin etymologinen edeltäjä on ollut ’varjo­sielua’, alkuaan luultavasti vain ’varjoa’ merkitsevä substantiivi. Kuinka luonnollinen tässä edellytettävä merkityksen siirtyminen on, huomataan esim. ajateltaessa lausetta ”katselin itseäni peilistä”, jossa ”itseäni” yhä vielä voidaan lauseen sisällyksen paljoakaan muuttumatta korvata ilmauksilla ”kuvajaistani, varjoani” – –

Hakulisen ajatus on outo, koska kuvajainen ja varjo ovat aivan eri asioita. Kuvajainen syntyy valon heijastumisesta, varjo taas siitä, että valo ei kulje olennon läpi. Yhteistä on vain se, että kuvajainen ja varjo ovat molemmat ääriviivoiltaan olentoa vastaavia, joskaan eivät suoraan, vaan etenkin varjon muoto muuntuu valon tulokulman mukaan. Lisäksi kuvajaistaan voi katsella, myös käytännön syistä, mutta varjon katseleminen on oudompaa.

Gradussa kuvaillaan tämän jälkeen, miten itse on tältä pohjalta kehittynyt refleksiivi­pronominiksi, ja tämän sanotaan olevan ”oikea kouluesimerkki kieliopillistumisesta”. Tässä ehkä onkin selitys sille, miten varjosielu­etymologiasta on tullut yleisesti hyväksytty: se sopii hyvin teoriaan siitä, miten konkreettisia asioita tarkoittavista sanoista kehittyy käsit­teel­li­sem­piä ja jopa vain lauseen sanojen välisten suhteiden (kieli­opillisten suhteiden) ilmaisuja. Koska sielua tai varjosielua ei voi pitää kovin konkreettisena, oletetaan aivan alkuperäiseksi mer­ki­tyk­sek­si ’varjo’.

Maria Kokin väitöskirjassa Varjon kieliopillistuminen (2016) alaotsikkona on ”Itse-sanan paradigman rakenne ja merkityksenkehitys itäisessä itämerensuomessa”. Jo varsinainen otsikko siis ottaa alkuperäiseen merkitykseen selvästi sen kannan, että jonkin­laisesta varjosta on kyse. Väitöskirjassa sanotaan:

Pronominin oletetaan kehittyneen substantiivista, joka alkujaan on merkinnyt ’varjoa’ tai ’sielua’, ja obinugrilaisissa kielissä sanan etymologisilla vastineilla on tämä vanha merkitys säilynyt. Muissa suomensukuisissa kielissä, kuten udmurtissa, komissa ja saamelaiskielissä, tästä sanasta on kehittynyt pronomini, jolla ilmaistaan refleksiivisiä, emfaattisia ja possessiivisia merkityksiä.

Eikö olisi luonnollisempaa ajatella, että alkuperäinen käyttö on ollut painottava tai refleksiivinen ja että parissa kielessä siitä on sitten kehittynyt toisenlainen sana, tietynlaiseen maailmankuvaan ja uskontoon liittyvä jonkinlaista sielua tarkoittava substantiivi? Ehkäpä siis on sanottu siihen tapaan kuin minä itse tein sen (missä itse vain korostaa: tein sen, en teettänyt toisella enkä edes käyttänyt ketään apuna) tai satutin itseni (missä itse on puhtaasti refleksiivinen). Jossakin on ehkä sitten alettu joissakin oloissa ajatella, että sanoissa itseni, itselleen yms. on jotain erityistä oliota tarkoittava sana itse. Kun katsoo kuvajaistaan veden pinnasta, voi alkaa ajatella, että tuossa on jokin, joka näyttää samalta kuin minä mutta ei kuitenkaan ole minä. Ehkäpä se voidaan vieläpä kokea erilliseksi sieluksi tms.

Voimme tuskin tietää mitään suomalais-ugrilaisen kanta­kielen puhujien maailman­kuvasta tai uskonnosta. Arvauksia voidaan sen perusteella, millaisia ovat jotenkin samanlaisissa oloissa elävät kansat tuhansia vuosia myöhemmin. Sanojen perusteellakin voidaan arvata jotain. Mutta ei todellakaan voida tietää, oliko heillä jokin varjo­sielun käsite ja tarkoittiko itse alkujaan juuri sitä.

Onko itse alun perin korostava vai refleksiivinen? Tämä on erillinen kysymys, eikä sen yhteydessä tarvitse olettaa mitään varjosielua. Jos itse on alkujaan ollut korostava sana, se on saattanut aivan alun perin tarkoittaa ’yksin, ilman apua’, ja sellaisista yhteyksistä kuin minä itse tein sen se on voinut kehittyä puhtaammin korostavaksi. Jos alkujaan sanottu siihen tapaan kuin minä pesin minut (vrt. esim. ruotsin ilmaukeen jag tvättade mig), siihen on voinut liittyä korostava sana itse, johon on ehkä sitten liittynyt possessiivi­suffiksi, ja lopulta itseni on tällaisissa yhteyksissä korvannut persoonapronominin minut.

Aivan toiselta kannalta itse-sanaa käsittelee kirjoitus Itse: tyrkyllä minä-sanan tilalle.