Hän: voiko eläin olla hän?

Hän-sanaa on aina käytetty myös eläimistä. Nykykielessä sitä käytetään etenkin lemmikkieläimestä. Aiemmin tämä oli sallittua, eräissä yhteyksissä jopa pakollista, mutta monien kirja­kieli­käsitystä se tuntuu loukkaavan, ja nykyisin normit kieltävät sen.

Hänestä tuli Helsingin kaupungin työntekijä! Siellä hän on Malmilla kotieläintilalla lasten taputeltavana. Lukijoille voi kertoa, että hän pääsi oikein hyvään paikkaan ja hänellä on kaikki hyvin, Larsen kertoo iloisena.

Yllä lainattu uutinen käsittelee hevosta. Tavallista on myös, että ihmiset käyttävät koirastaan hän-sanaa. Toisaalta tällaista kielen­käyttöä on pidetty aivan virheellisenä, koska koulussa on opetettu, että hän-sanaa käytetään vain ihmisestä. Ei kuitenkaan ole ollut kiistattomasti normatiivista (ohjeellista) lähdettä, jossa kiellettäisiin käyttämästä hän-sanaa eläimestä. Nyt kuitenkin Kielitoimiston kielioppi­opas (2015) esittää (s. 248) yksi­selitteisesti, että hän-sanaa ”käytetään leikillisesti viitattaessa lemmikkiin, autoon tai johonkin laitteeseen” ja että täl­lai­set käyttötavat ovat ”yleis­kielen vastaisia”. Aivan sama esitetään myös Kieli­toimiston ohje­pankin sivulla Pronominit: hän vai se? Kannanotossa on oudosti niputettu yhteen lemmikit, autot, tietokoneet jne. Vaikka hän-sanan käyttö koirasta saattaa olla leikillistäkin, yleensä siinä ollaan vakavissaan.

Sanojen hän ja se tehtävät kirjakielessä

Sanojen hän ja se ero kirjakielessä on keinotekoinen, tekemällä tehty ja erikseen opeteltava. Puhekielessä niitä on käytetty muilla tavoin. Nykyisessä yleispuhekielessä se tarkoittaa niin ihmistä kuin muutakin, ja hän on käytössä ehkä erikoistapauksissa. Mutta kirja­kielessäkään ero ei ole niin selvä kuin äidinkielen tunneilla on saatettu opettaa.

Kielikellon 4/2010 kirjoitus Se ja hän puhutussa kielessä esittää: ”Kirjakieleen vakiin­nu­tet­tiin [1800-luvulla] tietoisesti käytäntö, jonka mukaan 3. persoonassa ihmiseen viitataan pronominilla hän ja eläimiin, esineisiin ym. olioihin pronominilla se; monikossa pronomineina ovat he ja ne.” Tämä on kuitenkin yksinkertaistava kuvaus muun muassa siksi, että joka-sanan korrelaattina on se myös ihmistä tarkoitettaessa, jos relatiivi­lause on rajoittava. Kielitoimiston ohje­pankin kuvaus Pronominit: se joka vai hän joka? mainitsee, että ”hän joka -ilmauksen yleistymiseen on vaikuttanut käsitys, että ihmiseen viitattaessa ei yleiskielessä voisi käyttää pronominia se”.

Kielitoimiston sanakirjan kuvaus se-sanasta kertoo myös, että sanaa käytetään viit­taa­mas­sa joka-lauseen määrittämään sanaan (esimerkiksi Joka elää, se näkee, joka tosin on tul­kit­ta­vis­sa virkkeen Se, joka elää, näkee muunnelmaksi), vastasyntyneestä (esimerkiksi Onko se tyttö vai poika?) ja ”monikossa ihmisryhmään viittaamassa” (esimerkiksi Niitä oli kaikkiaan viisi miestä).

Tässä kuitenkin tarkastellaan vastakkaista poikkeusta: hän-sanan käyttöä muusta kuin ihmisestä.

Hän-sana Nykysuomen sanakirjassa

Nykysuomen sanakirjan (1951–1961) kuvaus hän-sanasta jakautuu kahteen pääosaan, joista ensimmäinen käsittelee sen käyttöä henkilöstä ja toinen alkaa seuraavasti (se jatkuu lukuisilla esimerkeillä vähättelevästä käytöstä):

II. muista kuin henkilöistä. 1. milloin eläin, esine t. asia esitetään personoituna. a. epäsuorassa esityksessä (myös ns. salaisessa) puhujasta, ajattelijasta. | Kissa kiipesi puuhun ja ajatteli, ettei koira h:tä nyt saisi. Kettu oli sanonut: ”h. rupeaa kanssa tietä tekemään” KS b. muutoin etup. vanh. t. kun personointi on hyvin selvä. | Huuhkain tuolla korvessa kuuntelee, ja h:en huutonsa ei ennusta koskaan hyvää. KIVI Katselkaa kukkaisia, kuinka he kasvavat: eivät he työtä tee, eivätkä kehrää. UTV Luonto ponteva Pohjanmaan! / Milloin taas h:en nähdä saan? YRJÖ KOSKINEN. — Kavahtakaat h:tä, kuningas Humalaa KIANTO. - - h. oli tullut, h., jota odotin, Elämä! KAILAS. 2. puhek. demonstr.-pron:na asiasta, joka on yhden­tekevä, josta ei välitä, jota halveksii. | ”Tahdotko kahvia?” — ”En h:estä perusta!” – –

Sana personoida esiintyy tässä vanhassa merkityksessään ’ajatella persoonaksi, henkilöidä’.

Alussa lainatussa esimerkissä on jokseenkin selvää personointia. Voisiko sitä siis väittää kirja­kielen sääntöjen vastaiseksi, jos Nykysuomen sanakirjaa pidettäisiin vielä ohjeellisena? Yleisemmin sanakirja näyttäisi sallivan eläimeen viittaavan hän-sanan. Ilmaus ”muutoin etup. vanh.” jättää yleisesti mahdollisuudet avoimiksi. Lisäksi ilmaus ”kun personointi on hyvin selvä” on tulkinnan­varainen. Se kattanee ainakin kansan­satujen sekä fantasia- ja tieteis­kirjo­jen puhuvat eläimet, mutta mihin rajat vedetään? Miksi koiran omistaja ei voisi personoida koiraansa?

Tosin Kielikellon 4 (1971) kirjoitus hän – se näyttäisi esittävän tiukan ohjeen: ”Pääero näiden pronominien välillä on selvä: hän viittaa ihmiseen tai muuhun persoonalliseen olentoon, se eläimeen, esineeseen, asiaan tms.” Kuitenkin siinä sanotaan myös: ”Välin­pitä­mät­tö­myy­den ilmauksissa käytetään hän-pronominia muutenkin kuin henkilöön viittaamassa: Menkööt lehmät minne haluavat, minä en heistä välitä!” Lisäksi siinä on Nykysuomen sana­kirjan eläin­aiheinen esimerkki­virke selvemmin selostettuna: ”Epäsuorassa esityksessä käy­te­tään päälauseen subjektipersoonaan viittaamassa hän-pronominia, ei koskaan pronominia se tai tämä, esim. Kissa kiipesi puuhun ja ajatteli, ettei koira häntä nyt saisi.” Koska tuon jutun kirjoittaja oli myös Nykysuomen sanakirjan päätoimittaja, kirjoituksen voinee ymmärtää sana­kirjan kannan­oton arvo­valtaiseksi selitykseksi.

Hän-sana myöhemmissä kuvauksissa ja kannanotoissa

Kielitoimiston sanakirjan kuvaus hän-sanasta ei yllättäen kerro sanan merkityksestä yleisesti muuta kuin että se on yksikön 3. persoonan pronomini. Esimerkkejäkin on niukalti, eikä se-sanan kuvaukseen viitata.

Ison suomen kieliopin kohta Kieliopilliset ominaisuudet vs. ihmiseen viittaaminen esittää persoona­pronominien merkitykset mutkikkaalla tavalla, mutta senkin mukaan persoona­pronomini viittaus­kohteeksi ”voidaan esittää myös muu kuin ihminen, joka tällä tavoin kategorioidaan puhetilanteen osapuoleksi”.

Edellä mainittu, Nykysuomen sanakirjassa ja sitä selittävässä Kielikellon kirjoituksessa kuvattu hän-sanan käyttö eläimestä epäsuorassa esityksessä on ilmeisesti unohdettu uudem­mis­sa kuvauksissa. Edellä mainittu Ison suomen kieliopin kohta puhuu vain hän-sanan käytöstä referoitaessa, mutta ”niissä puhutun kielen varianteissa, joissa ihmisiin viitataan se/ne-pronominilla”.

Kielikellon 4/2010 kirjoitus Onko eläinkin hän? ei ota selvää kantaa. Se käyttää ilmausta ”Nykyinen tiukka käsitys hän- ja se-pronominin selvästä työnjaosta”, mutta ei ole selvää, tarkoitetaanko tällä kielen­huollon asettamaa normia vai tavallisia käsityksiä. Kirjoitus ei ainakaan torju hän-sanan käyttämistä eläimestä, vaan suhtautuu siihen varsin ymmär­tä­väi­ses­ti.

Vahinkokannanotto?

Suomen kielessä on vanhastaan käytetty hän-sanaa myös eläimestä etenkin, kun eläin koetaan persoonalliseksi olennoksi. Tätä ei ole normeissa kielletty ennen kuin vasta aivan viime vuo­si­na. Herääkin kysymys, onko normi muotoiltu harkitsemattomasti tai suorastaan vahingos­sa erilaiseksi kuin on tarkoitettu.